03 a. Virsistä

Hautaus – 3a. virsistä

• 25 – Nyt seimellesi seisahdan
• 30 – Sielujen laulu
• 30 – Maa on niin kaunis
• 30 – sielujen toiviotie
• 78 – Viraalla maalla kaukana on kumpu kivinen
• 170 – Jumala ompi linnamme
• 170 – Vihollisista viimeinen on kuolema
• 184:1-5 – Mä kauniin tiedän kukkasen
• 245 – Nyt sydän luopuu kalleimmastaan
• 273 – Jeesus parhain ystäväni
• 338 – Päivä vain ja hetki kerrallansa
• 341 – Kiitos sulle Jumalani
  
• 377 – Sun haltuus rakas Isäni
• 383 – Nyt ylös vuoriin tiellä katseeni kohotan
  
• 517 – Herra kädelläsi
• 532 – Taas siunattu päivä nyt luo valoaan
• 571 – Jo joutui armas aika ja suvi suloinen
  
• 600 – Hyvyyden voiman uskollinen suoja
• 632:4 – Siell’ kaunis kannel soi, veisaamme virttä uutta
• 971 – Maan korvessa kulkevi

Virsi 25 – Nyt seimellesi seisahdan

Nyt seimellesi seisahdan / Oi Jeesus autuuteni / Ja maahan asti kumarran / Herralle Luojalleni. / Sain elämäni, kaikkeni / Sinulta synnyinlahjaksi / Ne ota Jeesus vastaan.

Virressä jonka lauloimme, sen ensimmäisessä säkeessä sanotaan, että olemme saaneet Vapahtajaltamme elämän ja kaiken muunkin lahjaksi. Tuota virttä laulaessa olemme oman sielumme näyttämöllä kumartuneena seimen äärelle. Siinä rukoillen me pyydämme, että Jeesus ottaisi vastaan kaiken sen, minkä hän meille on antanut. Me viemme rukouksessa koko elämämme hänen siunattavakseen. ”Sain elämäni, kaikkeni, sinulta synnyinlahjaksi. Ne ota Jeesus vastaan.”

Meidän elämämme on usein särkynyt monella tavalla. Kun me annamme itsemme hänelle, annamme sirpaleita, jotta hän voisi tehdä ne ehjäksi.

Jos saa antaa elämänsä ja henkensä niin täällä eläissämme kuin täältä lähteissämmekin Jeesukselle, silloin me annamme elämämme hyviin käsiin.

Me elämme keskellä surun, luopumisen ja kuoleman todellisuutta. Näiden kuoleman varjojen keskelle viesti Jeesuksen syntymästä luo uutta valoa ja toivoa. Hän on Vapahtaja, hän vapahtaa kuoleman pimeydestä. Hän on Kristus, Herra. Hän on kuolemankin herra. Tässä uskossa kirkko on vuosisatoja elänyt. Jeesuksella on valta antaa meille iankaikkinen elämä.

Siinä uskossa me X tänään siunaamme. Siinä uskossa lähetämme hänet viimeiselle matkalleen. Uskoen ja rukoillen, että Jeesus ottaa hänet vastaan.

Virsi 30 Sielujen laulu

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
– Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha
ihmisillä, joita hän rakastaa. (Luukas 2:8-14

Hyvät ystävät. Me elämme joulun odotuksen aikaa ja luinkin teille otteen jouluevankeliumista. Koko kristitty maailma hiljentyy viettämään juhlaa, Jeesuslapsen syntymän muistoksi. Samanaikaisesti te olette surun hiljentämiä äidin ja mummun kuoleman johdosta. Toiset sytyttävät adventtikynttilöitä ja te sytytätte muistokynttilöitä. Ne tuntuvat kovin vastakkaisilta. Adventtikynttilät sytytetään syntymän johdosta ja muistokynttilä kuoleman johdosta.

Toivon, että tämän kirkossa viettämän hautaan siunaamisen jälkeen mieleen jäisi näistä kynttilöistä se asia, että kummassakin tapauksessa kynttilän liekki kuvaa lopulta samaa asiaa: Jumalan luomaa valoa ja elämää. Muistokynttilä ei siis kerro vain muistoista vaan elämästä, joka edelleen jatkuu, mutta elämänliekki palaa nyt Jumalan luona. Ja tuo kaikki liittyy joulun lapseen, jonka tähden kuolemakaan ei puhalla liekkiämme sammuksiin. Pelkojemme keskelle on tullut suuri ilo. Jumala on tehnyt jotakin, mikä on tuonut meille toivon ja rauhan. Tätä iankaikkisen elämän todellisuutta myös koko tämä toimitus edustaa ja ilmentää.

Te olette valinneet laulettavaksi virren 30, Maa on niin kaunis. Virressä puhutaan sielujen toiviotiestä ja sielujen laulusta. Ensimmäisessä säkeistössä matkalaiset kulkevat toiviotietä laulaen sielujen laulua. Matka on oikeastaan elämän matkamme, mikä kulkee maasta taivasta kohti. Toisessa säkeistössä aika kiitää. Monet asiat jäävät unholaan, mutta sielujen laulun sointi pysyy kirkkaana. Viimeinen säkeistö kertoo, mistä laulusta on kysymys. Sielujen laulu on saanut alkunsa enkelien laulusta paimenille: Kunnia Jumalalle korkeuksissa… Tämä laulu kulkee matkalaisen mukana sielun lauluna.

Virsi alkaa sanoilla: Maa on niin kaunis. X kuului varmasti siihen joukkoon ihmisiä, jotka oppivat rakastamaan tätä maata ja sen luontoa. Hän viihtyi marja- ja sienimetsällä tai ongella. Erityistä maan kauneutta ja elämän hyvyyttä hän tunsi Z kanssa.

X matka on ollut vaiheikas. Se on alkanut Savon maalta Karttulasta, siellä hänet on kastettu, siellä hän kävi koulun ja rippikoulun. Myöhemmin kävi talouskoulua myös Helsingissä.

Vaikka maa on niin kaunis, sitä kauneutta täytyy osata katsoa kaiken sen muun vaikean läpi, mitä elämässä on. Siksi on hyvä, että sielujen laulu soi sisimmässä. Se antaa elämässä suuntaa ja toivon, että vaikeudet voitetaan ja elämä jatkuu. Vaikeuksia X elämään kuului. Alkaen siitä, että hän menetti isänsä n-vuotiaana, kun tämä kaatui sodassa. Oikeaa isäänsä hän ei oppinut koskaan tuntemaan ja tuskin muisti hänestä mitään – jälki siitä kuitenkin sieluun jää. Elämä pienellä maatilalla oli myös kovaa. X joutui toisten tavoin tekemään työtä kotona lapsesta alkaen. Toimeentulo oli niukkaa, mutta toimeen yritettiin tulla ja kolmea lasta kasvattaa. ..

Aina vaikeudet eivät olleet omia. Erityistä silmää ja sydäntä X tunsi niitä kohtaan, joilla elämässä oli vaikeaa. Hän halusi auttaa vähistäkin varoistaan niitä, jotka olivat suuremmassa tarpeessa. Apu ei aina ollut vain taloudellista. Vaikka mielellään ruokaa hän antoi nälkäisille. Sielujen laulun kaiku sai hänessä tällaisen ulottuvuuden.

Mutta Z kuolema vei X:ltä paljon. Hänen kanssaan X oli kokenut onnellisuutta, turvallisuutta, sitä että on rakastettu. Sielujen laulu soi silloin vaimeasti, mutta ei kokonaan lakannut. Väistämättä hänen ajatukset kääntyivät jo oman matkan päähän. Enkelien laulu alkoi ehkä kuulua yhä kirkkaammin jo rajan takaa ja kertoa että matkan maanpäällinen osuus on päättymässä.

Virsi 30 – Maa on niin kaunis

Tuttu jouluvirsi alkaa sanoilla: ”Maa on niin kaunis, kirkas luojan taivas”. Kun elämässään on saanut asettua ja kokea siinä rakkautta ja täyttymystä, niin silloin laulun sanat maan kauneudesta tuntuvat hyviltä ja tosilta. On niin paljon asioita, jotka ovat hyviä ja kauniita, sellaisia, että niiden soisi kestävän ikuisesti. Maa on niin tavattoman kaunis. Maa ja kaikki maahan sitovat asiat. Näistä tärkeimmät ovat varmaankin puoliso, koti ja kodin piiri ja lapset. Myös työ ja monet ystävät. Nämä kaikki ovat sellaisia asioita jotka ovat Jumalan lahjoja meille. Ne ovat myös asioita joista saamme iloita ja nauttia täysin rinnoin, tuntea myös kiitollisuutta.

Mutta Jumalalla on varattuna meitä varten vielä jotakin paljon parempaa kuin se, mikä on maan päällä. Jos maa onkin kaunis, niin kirkkaampi ja kauniimpi on luojan taivas. Meillä on toinen koti Jumalan luona. Siksi sielussamme soi taivainen sointu. Se kutsuu meitä jatkuvasti sille tielle, joka johtaa Jumalan luokse taivaan kirkkauteen. Se sävel on rinnassamme, mutta aina ei katseemme pysty nousemaan maan kauneudesta taivaan kirkkauteen. Emme haluaisi luopua kaikesta siitä hyvästä, mikä meillä täällä maan päällä on. Olemme monesti hyvin paljon kiintyneet maanpäällisiin koteihimme ja rakkaisiimme, että emme tahtoisi lähteä pois. Mutta eteen tulee kerran se hetki, jolloin kaikki on jätettävä taakse. Kodin jättäminen on vaikeaa, mutta X:lle tällainen tilanne ei ollut täysin outo.

Evakkona X on joutunut jättämään kotinsa rajan taakse ennenkin. Se matka on ollut varmasti hyvin raskas tehdä. Silloin oppii arvostamaan kodin rauhaa ja pysyvyyttä. Sellaisen rauhaisan kodin hän tänne Harjavaltaan myös rakensi. Nyt X on joutunut jättämään lopullisesti myös maallisen kotinsa. Hän on tehnyt loppuun asti sen matkan, jota virressä kutsutaan sielujen toiviotieksi taivaan kirkkauteen. Tämän matkan X teki nukkumalla pois viikko sitten. Meidän koko elämämme on lopulta juuri tämän matkan tekemistä. Kaikki elämässämme tähtää siihen, että kerran saamme päättää maanpäällisen vaelluksemme ja laskea reppumme taivaan uuden kodin kynnykselle.

Siellä on X nyt koti jota hän ei ole itse rakentanut eikä suunnitellut. Sen on rakentanut Jumala. Mutta silti uskon, että se on sellainen paikka, jonka X voi tuntea heti myös kodikseen. Remonttia ei tarvitse tehdä, sillä kaikki on valmista. Vaan kukapa tietää, jos tekijämiehellä on sielläkin päällään haalarit ja kädessään vasara ja vatupassi.

Taivaan koti on kuitenkin sellainen, josta meidän ei milloinkaan tarvitse luopua. Sieltä ei tarvitse lähteä sotaa pakoon, sieltä ei tarvitse lähteä myöskään vanhuuden heikkouden tähden ja ennen kaikkea sieltä ei tarvitse enää lähteä pois kuoleman tähden. Se on koti johon saamme jäädä iankaikkisesti. Jäädä odottamaan rakkaitamme.

Vk 30 – sielujen toiviotie

Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
      – Jumalan on kunnia korkeuksissa,
      maan päällä rauha
      ihmisillä, joita hän rakastaa.

Kun kirkko rakennetaan, sinne valetaan myös kirkonkello tai kelloja. Tähän kirkkoon on tuotu kaksi kelloa vanhasta kirkosta ja yksi kello (kaikkein suurin) on valettu tätä kirkkoa varten. Kellot eivät ole vain puhdasta metallin pintaa, vaan niihin on lisätty kuvia ja kirjoituksia. Kirkonkelloihin on lisätty Raamatun tekstejä. Yhdessä kirkon vanhassa kellossa lukee: Gloria in excelsis Deo, ja toisessa kellossa pacem in terris. Kysymyksessä on latinan kielellä kirjoitettu enkelien viesti jouluyönä paimenille.

Tänään kun kuuntelitte siunaustilaisuuden alussa kirkon kelloja, kaikuja enkelien viestistä liittyi niihin. Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. Tämä enkelien viesti taitaa sopia hyvin myös X hautaukseen, sillä hän rakasti joulua ja siihen liittyviä järjestelyjä. Hän laittoi kotiaan joulukuntoon, ruuat ja kattaukset kauniiksi, kun odotti teitä lapsia ja lastenlapsia kotiinsa juhlia viettämään. Ne yhteiset juhlat merkitsivät hänelle hyvin paljon. – ei vain joulut vaan kaikki yhteiset juhlat. Ne toivat hänelle suurta iloa ja elämän täyteyttä.

Isovanhemmuus oli hänelle erityisesti suuri ilon aihe. Se tuottaa onnea siitä, että jotakin hyvää ja kaunista jää minun jälkeeni sellaista, mikä ei olisi toteutunut ilman häntä. Sitä hyvää hän halusi varjella ja kannustaa eteenpäin. Tytär sanoikin kauniisti, että isä oli aina elämää eteenpäin katsova. Taakse jääneitä ei jääty murehtimaan. Se mikä on takana päin, sitä ei voi muuttaa – mutta elämän kulkua eteenpäin, siihen voi vaikuttaa.

Pelkkä menneen murehtiminen onkin tarpeetonta, mutta toisinaan sitä menneisyyttä on hyvä purkaa, luoda ymmärrystä omaan taustaansa ja nähdä siellä sellaisia merkityksiä, joiden kautta niihin liittyvät tunteet voivat muuttua – siitä mikä oli vaikeaa voi tulla voimavara. Mutta tulevaisuutta varten työtä silloinkin tehdään. Joskus vain on kaivettava perustusta syvemmälle.

Enkelit lauloivat Jumalan kunniasta ja rauhasta maan päällä ja Jumalan rakkaudesta. Tuo laulu sijoittui Jeesuksen syntymään. Jotakin tärkeää oli tapahtunut. Jumala oli tehnyt jotakin sellaista, mistä seurasi äärettömästi hyvää kaikille ihmisille. Ihmiselämän todellisuuteen kuuluu kamppailu monenlaisten vaikeuksien kanssa. Kun Adam ja Eva lankeemuksen jälkeen karkotettiin paratiisista, Jumala sanoi, että otsa hiessä sinun on syötävä leipääsi. Elannon hankkiminen ei ollut enää helppoa. Mutta Jumala ei hylännyt ihmistä. Hän tiesi vaikeutemme toimia Jumalan tahdon mukaan. Me lankeamme. Siksi hän lähetti Poikansa maailmaan jouluyönä. Hän oli saava aikaan muutoksen: rauhan, sovinnon ja anteeksiantamuksen sekä iankaikkisen elämän. Tie paratiisiin avautui Jeesuksen myötä jälleen. Siksi enkelit lauloivat. Sitä laulua ei tarvitse odottaa jouluun asti. Se on hyvä kuulua pitkin vuotta: maassa rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Viimeisenä virtenä laulamme tutun virren 30. Suomessa se kuuluu viimeisen säkeistön johdosta joululaulujen joukkoon. Se on varsinaistesti pyhiinvaeltajien virsi. Siinä puhutaan sielujen toiviotiestä – koko ihmisen elämää verrataan pyhiinvaellukseen, joka alkaa maan päällä ja kulkee laulaen taivasta kohti. Tuo laulu, mikä on matkalaisten huulilla, on juuri enkelien laulu jouluyönä; siinä sielujen laulussa on taivainen sointu ja se kantaa laulajaa elämän mittaisella pyhiinvaelluksella aina rajan toiselle puolelle. Tuo enkelien laulu kertoo siitä, että Jumala on tuonut rakkaudessaan ihmisille rauhan ja pohjattoman armon. Siksi meillä on toivo elämän suurienkin kamppailujen keskellä. Siksi mikään pimeys ei ole niin syvä, etteikö toivon ja armon valo sinne ulottuisi.

Myös tänään, kun hyvästellään teidän rakas isänne ja pappanne – sanoma rauhasta maan päällä on todellista. X:n sielun toiviomatka on päättynyt. Se päättyi inhimillisesti paljon aikaisemmin kuin olisi ollut tarpeen. Mutta se on päättynyt kuitenkin rauhaan. Jeesuksen tähden Jumala ottakoon hänet vastaan paratiisiin, jonne moni matkalainen on jo pääsäsyt perille. Siellä odottaa toisenlainen juhla, mikä on järjestetty hänelle, missä hän on kunniavieras.

VK 78 – Viraalla maalla kaukana on kumpu kivinen

Kun Y kanssa keskustelin X hautauksesta. Mielessäsi oli yksi virsi, jota toivoit tänään laulettavan. Se on tuo hetken kuluttua veisattava 78. Vieraalla maalla kaukana on kumpu kivinen. – Virsi liittyy monella lapsuusmuistoihin. Ristin kärsimyksiä katsotaan siinä lapsen silmin ja lapsen ymmärryksen valossa. Se on herkkä ja koskettava laulu, jonka kärsimysteemaan limittyvät sekä Jeesuksen kärsimys että omat kivut ja surut.

Kukaan ihminen ei voi välttyä surulta, pelolta ja vastoinkäymisiltä edes lapsena. Meidän ehyttä maailmaamme alkaa jo hyvin pienenä nakertaa erilaiset uhat. Suurin uhka lapsella on se, että joutuu vanhemmistaan eroon. Virsi tuo turvaa suurimpienkin pelkojen edessä, että Jumala ei hylkää. Oma heikko elämä on suuremmassa suojassa. Suoja on kaikki pelkoja suurempi. Suojapaikka ja turva on tuolla lujalla kalliolla.

Tuo kivinen kumpu, joka on tullut merkitsemään niin paljon, on jossakin kaukana. Se on kaukana kilometreissä mitattuna: vieraalla maalla. Se on kaukana ajallisesti – kahden vuosituhannen päässä. Silti se on lähellä, sillä rukouksissamme olemme aina sen juurella. Niin myös tänään rukoilemme turvaa ristin juurella teidän isällenne X ja myös teille, jotka jäätte suremaan.

X taistelussa ja sisäisessä kamppailussa sairaus/riippuvuus otti erävoittoja. Synti on ihmistä suurempi – näin on jokaisen ihmisen kohdalla. Mutta Kristus on syntiä suurempi. Siitä kertoo virsi 78. Siinä on kiteytetty koko kristillisen uskomme ydinsanoma. Me emme pärjää taistelussa synnin voimaa vastaan, mutta meidän auttajamme on Herra. Kiviselle kummulle pystytettiin ristin muotoinen puu, jossa Jeesus kärsii meidän pahojen tekojen tähden. Sellaista erhettä ja virhettä elämässä ei ole, etteikö myöskin Jeesuksen hankkima sovinto riittäisi sille, joka siihen turvautuu. Kristus on antanut henkensä puolestamme, jotta viimeisenä päivänä kuulisimme Vapahtajamme sanovan meille elämämme kalleimmat sanat:

Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti.

Tähän me luotamme myös tänään, kun jätämme X Jumalan haltuun. Kristus on avannut taivaaseen portin kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta. Ottakoon hän nyt huomaansa X  ja saattakoon rauhaan kaikista elämän taisteluista.

Virsi 170 – Ps 46:2-4,6 Jumala ompi linnamme

Virsi Jumala ompi linnamme kirkkomme tunnusvirsi. Ja samalla se on taisteluvirtemme. Tässä virressä tulee esille kaksi näkökulmaa, jotka kuvastavat X:ää ja siksi haluan tässä hautauksessa tuoda esille. Toinen koskee isänmaata, maallista kotia ja toinen koskee taivaallista kotia.

Mikä muu virsi paremmin kuvaisi sitä taistelua, jota isämme kävivät musertavaa ylivoimaa vastaan. Se vanha vainooja, josta virressä laulettiin nähtiin selvästi marssivan idästä raskain asein varustautuneina. Virsi puhutteli silloin suomalaisia erityisellä tavalla. Pelkästään oman voiman varassa ei niitä voimia vastaan olisi pärjännyt. Apu tulee ylhäältä.

Jos virsi herättääkin isänmaallisia tuntemuksia, niin vielä enemmän virsi vie ajatuksemme uskomme perustaan. Se on kuin lippu joka kulkee Jumalan kansan edellä. Se on viesti vahvasta luottamuksesta Jumalaan kaikissa elämän vaiheissa ja vaikeuksissa. Vaikka mitkä vaikeudet ja koettelemukset kohtaavat kristittyä, hän jättää asiansa Jumalan haltuun.

Monesti on niin, että vääryyden vallat näyttävät voittavan. Vaikuttaa siltä kuin ympärillämme olisi vain pimeyttä ja petosta. Silti uskon lippu liehuu. Jumala ihmisen turvakalliona ei horju.

Jumala tarvitsee työntekijöitä, vahvoja harteita, joille hän voi laskea taakkoja. Hän tarvitsee palvelijoita, jotka eivät pelästy silloin, kun muut perääntyvät. Sen perusteella, mitä olen X:stä kuullut, minulle on tullut kuva juuri tällaisesta henkilöstä.

Kuoleman kohdattua, tuntuu se maan järkkymiseltä ja vuorien horjumiselta. Jotakin sellaista, minkä piti olla lujaa ja kestävää, on antanut periksi. Myös tänään henkilökohtaisten menetysten keskellä, me saamme luottaa Jumalaan. Hän on turvamme ja auttajamme hädän hetkellä. Hän on kallio, joka ei järky.

Virsi 170 – Vihollisista viimeinen on kuolema

Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi, jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee. Sitten seuraa kaiken päätös, kun hän luovuttaa kuninkuuden Jumalalle, Isälle, kukistettuaan kaiken vallan, mahdin ja voiman. Kristuksen on näet määrä hallita, kunnes hän on saattanut kaikki vihollisensa jalkojensa alle. Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema. 1 Kor 15:22-26

Hyvät ystävät. Kesäisenä päivänä X ei vastannut lapsensa puheluun. Kotihoito ei löytänyt häntä kotoaan. X oli mennyt saunamökilleen. Se oli hänelle rakas paikka. Sieltä myös hänet löydettiin. Mieluisin puuha oli mennä saunan lämpöön. Siinä kiteytyi elämän monenlainen hyvyys. – Tulen valmistaminen kiukaan alle, palavien puiden rätinä kiukaan pesässä, löylyjen lämpö, puhdistautuminen ja virkistäytyminen.

Kuolema ei ollut täysin yllätys. Ikää oli jo paljon ja kaatumisiakin oli ollut useita. X itsekin ajatteli elämän ajan käyneen vähiin. Hänellä oli kova tarve saada asioita hoidettua loppuun. Samaan ilmiöön olen törmännyt usein aiemminkin. Ihmisen ruumis tietää aikansa vähyyden, ja tekee asioita valmiiksi – toimittaa taloaan, kuten raamatullinen sanonta kuuluu. Hän tekee näitä asioita usein kiireellä tiedostamatta syvemmin, mistä on kysymys. Hän saattaa loppuun asioita, jotta eivät ole kesken hänen jälkeensä.

Lauloimme hetki sitten niin sanotun Lutherin taisteluvirren ”Jumala ompi linnamme”, jonka suomalaiset tuntevat hyvin isänmaallisista tilanteista. Hautajaisvirtenä se on harvinainen, mutta X lapsen kanssa sovimme tämän virren käyttämisestä. X soitteli sitä itse pianolla mielellään. Hänen henkensä yhtyi tähän virteen. X oli musiikkimies pitkältä ajalta. Musiikki eli hänessä. Hän tunnisti hyvin eri sävellysten tunnekielen.

Virsi 170 on musiikkina reipas ja voimakas, henkeä kohottava. Se on taisteluvirsi siis taistelijoiden mielialaa ja rohkeutta kohottava. Sanoituksiltaan hyvin Kristuskeskeinen. Sanat korostavat Jumalan suuruutta ja voimaa. Jumalan avulla ja Jumalaan turvautuen pieni ihminen voi voittaa suuren vastustajan. On ymmärrettävää, että sota-aikana tämä virsi kuvasi suomalaisten taisteluhenkeä inhimillisesti ylivoimaisempaa vastustajaa vastaa. X olisi myös nuorena halunnut lähteä vapaaehtoisena sotapalvelukseen. Hänen vanhempansa olivat kuitenkin toista mieltä eivätkä häntä sinne päästäneet. Mutta isänmaallisuus ja maanpuolustuksen vahva henki eli hänessä. X oli nuorena mukana sotilaspojissa. Se varmasti myös vahvisti isänmaallisuutta. Kolme on minulle pyhää: Jumala, koti, isänmaa. Näiden tunnusteni alla minä palvelen maatani ja kansaani, uhraan työni niiden onnellisen tulevaisuuden hyväksi. Olen maani poika ennen kaikkea. Näin kuuluu Sotilaspoikalupaus ja tämä asenne säilyi hänessä loppuun asti.

… luonnehdintaa henkilöstä a, b, c…

Paavali sanoo, että vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema. Mitä tahansa vastustajia elämän varrella on, viimeisenä meitä vastaan tulee kuolema. Tälle vastustajalle voimamme ovat mitättömät. Kuolema lyö aikanaan jokaisen maahan. Omista voimistamme ei ole sen edessä mihinkään. X muiden edesmenneiden tavoin tuli tiensä päähän.

Mutta kuolema, vaikka se kaataakin kerran meidät. Se ei sittenkään lopullisesti kukista meitä tai ole voittamaton. Paavali sanoo selvästi, että viimeinen vihollinen kukistetaan. Mutta sankari ei ole meistä kukaan. Kristus on voittanut kuoleman. Tämä oli X usko, sen mihin hän oli kirkossa kasvanut. Se on sama usko, joka pelastaa myös meidät.

Virsi 184:1-5, Mä kauniin tiedän kukkasen

Virressä 184 tuo kaunis kukkanen on Jumalan sana. Se on kukkasista suloisin, koska sen tuoksu ei ole tästä maailmasta. Sen tuoksu tulee taivaasta.

Jumalan sana on tullut luoksemme myös näkyvässä muodossa. Jeesus on Jumalan sana. Hän ei tullut vain puhumaan, vaan hän tuli kärsimään ja kuolemaan puolestamme. Siksi voimme sanoa myös, että hänen viisi haavaansa ovat ruusut joissa on taivaallinen tuoksu, niissä on pelastuksen tuoksu.

Jeesuksen haavat ovat avoimet. Ne ovat jättäneet maahan veripisaroita. Nuo pisarat ovat kuin tielle pudotetut ruusun terälehdet, jotka ohjaavat meidät Jumalan kirkkauden valtakuntaan. Kun me kuljemme sitä ruusun terälehtien polkua niin taivaallinen tuoksu voimistuu.

Mutta mielestäni on myös oikein ajatella niitä rakkaitamme, jotka tuon ruusun terälehtien tien ovat kulkeneet loppuun asti – sinne taivaalliseen paratiisin puutarhaan. He itse ovat nyt kauniita Jumalan kukkasia. Jumala on hoitanut heitä ensin tällä maan päällä ja kasvattanut heitä taivasta varten. Sitten hänen määräämällään hetkellä taimi siirretään taivaalliseen puutarhaan, jotta se siellä puhkeaisi täyteen kukoistukseen.

X on ollut Jumalan kaunis kukka, joka nyt on taivaallisen Isän katoamattomassa kukkatarhassa ja tuoksuu taivaallista tuoksua teille jotka häntä kaipaatte.

Mutta ruusun terälehtien tie on kuljettava meidänkin loppuun asti.

virsi 245 – Nyt sydän luopuu kalleimmastaan

Osastossa itsemurha. Siipien varjossa. Sanoittajan Jochen Klepperin kohtalo

virsi 273 Jeesus parhain ystäväni

Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. Room 8:35-39

Lauloimme toimituksen alussa virren 273, Jeesus parhain ystäväni. Tämä virsi oli teidän toiveenne. Siihen liittyy muisto. Kerroitte että Y lauloi tätä virttä omalle äidilleen. Hän menetti äitinsä jo 10-vuotiaana ja lauloi virttä äidilleen tämän pyynnöstä, kun hän sairaana ei itse kyennyt enää laulamaan. Virrellä on kuitenkin vuosikymmenet ollut Y:lle erityinen merkitys johtuen menetyksestä ja siitä yhteydestä, mikä hänellä oli tämän virren myötä äitiin. Hän sai lohduttaa äitiä noina hetkinä ja samalla hän sai myöhemmin virrestä kosketuksen noihin hetkiin ja tunteisiin. Virsi kantoi muistoa. Äiti oli silloin hänen kanssaan.

Virsi on kaunis ja perustuu Paavalin kirjeeseen roomalaisille. Luin kohdan teille hetki sitten. Raamatun kohta ja virsi puhuvat kristityn iloisesta pelastusvarmuudesta ja vahvasta luottamuksesta Jumalaan. Meidän heikkouksistamme huolimatta, vaikka elämämme on ollut epätäydellinen, siinä on lankeemuksia, olemme kuitenkin turvassa. Kristitty ei luota omaan hurskauteensa ja vaelluksensa puhtauteen vaan Jumalan rakkauteen, mikä ilmestyi Jeesuksen kautta. Jumala antoi oman poikansa kuolemaan vuoksemme. Suurimman uhrin mitä voi olla olemassa. Siksi maailmassa ei ole mitään sellaista mahtia, mikä voisi toimia Jumalan lapsia vastaan. Ei edes kuolema riistä meitä Jumalan kädestä, vaan päinvastoin liittää meidät lähemmin häneen. Se on portti hänen luokseen.

Virsi vei Y:n isojen asioiden äärelle. Äidin menetys vaikutti häneen varmasti hyvin paljon. Vaikka ei hän sitä ehkä silloin ehtinyt suremaan, kun hänen oli otettava äidille kuuluneita vastuita hoidettavakseen. Sen sijaan, että hän olisi saanut käydä koulua, hänen oli huolehdittava kotitöistä. Hän oppi ottamaan vastuuta ja hän oppi tekemään töitä. Kovan koulun kautta hän kasvoi tähän maailmaan.

Hän löysi puolison, jonka sai sodasta haavoittuneena takaisin. Hän perusti perheen, kasvatti teidät ja kannusti opiskelemaan. Neljä lyyraa oli hänen kaunein korunsa ja kunniansa, josta hän tiesi tehneensä asioita oikein.

Y pitkään elämään mahtui paljon, eikä vain siksi, että vuosien määrä oli runsas. Y oli tahtoihminen. Tahtoihmiset saavat asioita tapahtumaan. Silloin elämä myös läikähtelee, kun tahto kohtaa toisen ihmisen tahdon, mikä on erilainen. Syntyy kitkaa, kun taitetaan peistä siitä, kenen tahdon mukaan edetään? Elämäntaito on juuri sitä, että osaa toimia tällaisessa maailmassa jossa on löydettävä väylänsä erilaisten voimakenttien välissä.

Kun tietää oman tahtonsa, mitä haluaa. Silloin oppi tietämään myös keinoja tavoitteen saavuttamiseksi. Toteutuiko Y:n elämässä se, mitä hän tahtoi kaikkein eniten?

Monet asiat tapahtuvat tahdostamme riippumatta. Niistä elämän rakennuspuista, joita meillä on, pyritään tekemään paras mahdollinen elämä? Siinä Y antoi kaikille hyvän esimerkin.

Nyt jätämme hänet Jumalan haltuun. Jumalan tahto on meidän tahtoamme suurempi. Hänen tahtonsa meitä kohtaan on hyvä. Hän tahtoo, että me pääsisimme taivaaseen. Virressä lauloimme. ”Minut ken saa riistetyksi kädestäsi rakkaasta, kun on meillä tahto yksi nyt ja kerran taivaassa.” Tämä virren sanoin voi sanoa heidän tahtonsa olleen yksi.

Tapahtukoon Jumalan tahto. Avautukoon Y:lle ikuiset portit ja antakoon Jumala Y:n muiston säilyä kauniina ja kannustavana, kunnes meidän aika tulee täyteen ja saamme kutsun astua samasta portista sisään jälleennäkemiseen.

virsi 338 – eräs ajatus virteen Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Käsi isän kädessä

Lauloimme toimituksen virren 338. Virsi on yksi kirjan rakastetuimpia virsiä. Sanoma puhuttelee meitä. Siinä on surevalle paljon sellaista, mikä kantaa ja auttaa eteenpäin. Se lohduttaa ja rohkaisee ja antaa toivoa vaikeuksien keskellä.

Mitä päivä tuokin tullessansa, Isä hoitaa lasta armollaan. – Viime päivät ovat tuoneet teille menetyksen surun. Suurimmankin surun keskellä, Jumala ei teitä hylkää. Vaikka emme tiedä menetystemme tarkoitusta, niin saamme uskoa, että kaiken takana on kuitenkin Jumalan ihmisiä rakastava ja hyvä tahto. Meidän kaikki hetkemme ovat hänen varassaan. Häneltä olemme elämän saaneet. Häneltä otamme kaiken vastaan. Hänen hyvä tahtonsa on, että kerran maallinen elämämme päättyy. Ajankohta on vain hänen tiedossaan.

Suo mun ottaa isänkädestäsi päivä vain ja hetki kerrallaan, kunnes johdat minut kädelläsi riemun maahan päivään kirkkaimpaan.

Taivaallisen isän kädestä me otamme virren mukaan päivän ja hetken kerrallaan. Kun olemme ottaneet hänen kädestään viimeisen hetken, hänen kätensä jää tyhjäksi ja avoimeksi – silloin me otamme siitä kädestä kiinni lapsen lailla.

Jumalan edessä me olemme lapsia. Isänä minun elämäni parhaita kokemuksia on se, kun tyttäremme haluaa ottaa minua kädestä kiinni, kun kävelemme kadulla. Se on suurin ilo maan päällä. Tuo pieni luottamuksen ele. Kun Jeesus toivoo meidän tulevan lasten kaltaiseksi, hän toivoo varmasti jotakin samaa. Että me ottaisimme taivaallisen isän kädestä kiinni. Että hän saisi taluttaa meitä ja me luottaisimme häneen, jopa vaatisimme, että hän pitää meitä kädestä.

Tätä on ihmisen usko pelkistetyimmillään – annamme kätemme Jumalan käteen, jotta hän johdattaisi ja ohjaisi meitä – elämässä ja kuolemassa. ”kunnes johdat minut kädelläsi” Jumala johtaa meitä kädellään niin, että hän pitää meitä kädestä kiinni. Sellainen kai on tuo viimeinen vaelluksemme.

Me rukoilemme, että x:n käsi on saanut liittyä taivaan Isän turvalliseen käteen. Että hän joka armollaan johti x elämää hetken kerrallaan – olisi armollaan ottanut hänet vastaan.

virsi 341 – Kiitos sulle Jumalani – Kol 1:12-20

Siinä virressä ilmenee eräs piirre josta X:ää voi tänään muistaa: kiitollisuus.

1. kiitos kirkkaista keväisistä päivistä / kiitos raskaista syksyn synkän hetkistä Virren perus ajatus on se, että kaikesta, mikä meitä elämän varrella kohtaa me voimme kiittää Jumala, jolta kaiken olemme saaneet. Kaikki on ollut hyvän Jumalan lahjaa ja suunnitelmaa meille. Niin myös ne asiat, jotka meille ovat olleet vaikeita ja raskaita kantaa.
Virressä vuorottelevat valoisat asiat, joista kiitos on helppo antaa, ja niitä seuraavat surulliset ja ahdistavat asiat, joiden kohdalla kiittäminen on vaikeampaa. Mutta virren laulajina voimme vaikeatkin asiat tunnustaa tärkeiksi ja tarpeellisiksi itsellemme. Kaikessa tässä on näkynyt Jumalan armo ja hyvyys meitä kohtaan.

2. kiitos että rukoukset monet kuulit sä / kiitos, että pyynnöt toiset eivät saaneet täyttyä. Usein olemme kipujemme keskellä ja rukoilemme yhä uudestaan samaa rukousta. Toivomme, että kipu hellittäisi, että jokin meitä sisäisesti vammauttava haava parantuisi. Kuitenkin huomaamme taistelevamme edelleen. Sisäinen kipu pitää meidät otteessaan eikä hellitä. Jumalalla on toisenlainen ajatus elämämme suhteen. Hän ei täytä kaikkia pyyntöjämme.

3. Kolmas säkeistö puhuu rististä, joka on kannettavanamme. Kiitos päivän paistehesta, rististäkin Jumalain. Elämä on ristin muotoista. Jumala ei ole luvannut meille helppoa elämää. Päinvastoin, hän antaa meille ristin kannettavaksi. Luterilaiseen uskoon kuuluu käsitys, jonka mukaan Jumala toimii usein vastakohtien kautta – tavalla, joka säilyy meille salattuna. Me tavoittelemme mukavuutta ja hyviä asioita, mutta Jumala tekee meidät heikoiksi, pieniksi, syntisiksi, köyhiksi ja sairaiksi, jotta me näin pääsisimme lähemmäs häntä; jotta etsisimme Jumalan kasvoja, hänen armoaan ja siunaustaan. Se miten ja miksi olemme joutuneet kärsimään ei ole siis ollut rangaistusta, vaan Jumalan tapa tulla meitä lähelle. Siunaus on usein kätkettynä asioihin, jotka meille ovat vaikeimpia kohdata. Kauneimpaan ja ihanimpaan kirkkauteen kuljemme oman kuolemamme kautta.

4. kiitos kukkasista, jotka teilläin kukoisti / kiitos ohdakkeista jotka mua haavoitti – Kukkasiin liittyy myös se piirre että X rakasti kauneutta ja kauniita asioita. X:llä kyky huomata kukkaset elämän tiellä. Ja niistä hän osasi myös Jumalaa kiittää.

Kiitos säilyi X huulilla loppuun saakka. Vaikka viimeisinä aikoinaan X ei enää jaksanut puhua, niin vielä hän jaksoi kiittää.

Kauneimman kiitoksen Jumalalle voimme antaa siitä, että hän Poikansa tähden antaa meille syntimme anteeksi ja niin kuin Kolossalaiskirjeessä sanottiin, hän antaa meille pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnassa.

virsi 377, Sun haltuus rakas Isäni

– Tämä on tuttu virsi mikä lauletaan useimmissa seurakunnissa silloin, kun arkku on laskettu hautaan.

Virsi toistaa ajatuksen, mikä Jeesuksella oli huulilla hänen viimeisinä sanoinaan ristillä: Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni. Siitä kuolemassa on kysymys. Annamme elämämme Jumalan haltuun. Emme ole itsemme herroja, kuulumme Jumalalle. Kuolemassa luotamme hänen armoonsa, luotamme että hän ottaa meidät vastaan niinkuin isä tuhlaajalapsensa.

Kyseinen virsi soi myös cantus firmuksena Oskar Merikannon sävellyksessä: Oi muistatko vielä sen virren. (Eino Leinon runo). Virren mukaan sitä laulua äiti lauloin tuutulauluna lapselleen, kun oli tätä nukuttamassa. Äidin laulamana virsi kulki mukana tuhlaajateilläkin ja sen mukana kulki jotakin sielun herkkyydestä, vaikka hän ei enää rohjennut laulaa sitä.

Uni on merkillinen asia. Väsyneenä on rauhallista ja onnellista nukahtaa. Silloinkin luovumme omasta itsemääräämisestä ja jättäydymme unen haltuun. Kuolemasta puhutaan myös kuolonunena. Kuolemassa me nukahdamme, emme kuule korvillamme emmekä näe silmillämme, mutta tietoisuutemme ei ole sammunut. …

virsi 383, uudenvuodenaatto

Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun? / Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan. / Herra varjelee kaikki sinun askeleesi, sinun lähtösi ja tulosi nyt ja aina. (uudenvuodenaatton psalmi)

Vuoden vaihtuessa kirkkokansan ajatukset kohdistetaan ajan kulumiseen. Elämä ei riipu ainoastaan maailmassa vallitsevista laeista ja valtiaista… Mutta myös tänään kuoleman läheisyydessä, sanoma aikamme rajallisuudesta puhuttelee meitä. X elämä on päättynyt.

Psalmissa ihminen lähtee pitkälle ja vaivalloiselle matkalle. Hän katsoo edessä olevaa tietä, joka johtaa ylös vuorille ja pelkää, mitä kaikkea matkalla voi tapahtua. Hän pelkää matkan tuomia rasituksia, mutta vielä enemmän hän pelkää sitä, että rosvolauma saartaan hänet, että hänen kimppuunsa hyökätään. Hän on yksin ja siksi hän rukoilee Jumalalta apua.

Jos vuoden vaihtuessa ihminen katsoo taaksepäin ja eteenpäin, samoin ihminen katsoo elämänsä viimeisellä rajalla kahteen suuntaan ja hän samoin kuin psalmin laulaja tuntee epätietoisuutta ja pelkoa. Kuoleman rajalla me katsomme taaksepäin menneeseen ja eteenpäin tuntemattomaan tulevaan. Meitä pelottaa menneisyydessä se, minkä näemme ja tulevaisuudessa se, mitä me emme näe. Menneisyydessä meitä pelottaa kaikki se, mistä tunnemme syyllisyyttä, se, minkä emme haluaisi paljastuvan. Tulevaisuus edessämme on kuin suunnaton vuori. Pelkäämme kuinka meidän käy. Mitä minulle tapahtuu. Väijyykö menneisyyden haamut tällä viimeisellä matkalla? Taaksepäin ei voi mennä, paikalleen ei voi jäädä. On astuttava eteenpäin.

Psalmi tuo tähän epätietoisuuteen lohduttavan sanoman. Hän joka on luonut taivaan ja maan, hän ohjaa tapahtumien kulkua, hän varjelee meitä. Hän varjelee kaikki askeleemme. Myös viimeisen askeleemme.

Herra varjelee sinun lähtösi ja tulosi nyt ja aina. X on lähtenyt tästä elämästä. Mutta kuolema ei ole vain lähtemistä. Se on uskomme mukaan myös saapumista. Se on saapumista perille. Tällä viimeisele matkalle me lähetämme X:n Jumalan siunaus ja varjelus mukanaan.

517 Herra kädelläsi

Virsi puhuu käsistä. Siinä tarkoitetaan ennen kaikkea Jumalan käsiä. ”Herra kädelläsi asua mä saan, turvallisin käsi päällä maan.” Virsi puhui siitä kuinka ne ovat vahvat ja kantavat meitä koko elämämme ajan. Voiko Jumalan kädeltä pudota pois? voiko olla niin, että turva ei koskekaan kaikkia? Jumalan kädet ovat aina suojanamme. Myös tänään. Jumalan kädet eivät ole olleet poissa. Ne ovat antaneet rakkaallenne nyt vahvemman turvan kuin yksikään ihminen koskaan voi antaa.

”Herra kädelläsi iloita mä saan, se on rikas käsi antamaan”. Te olette saaneet X:n kautta paljon hyvyyttä ja lämpöä. Se on ollut rikkautta, jota ei mitata rahassa. Se on ollut rikkautta, joka annettiin teille Jumalan kädestä. Nyt se on otettu pois. Mutta on asioita, joita teiltä ei voida ottaa pois…

”Herra kädelläsi itkeä mä saan”. Virsi puhuu ihmisten pahuudesta. Ihmisinä me joudumme kamppailemaan pahuuden kanssa joka kohtaa meitä ulkopuoleltamme, mutta myös sen joka nousee sisältämme. Kummassakin tapauksessa pahan jälkien tunnistaminen saa aikaan syyllisyyden, katumuksen ja surun tuntoja. Joudumme etsimään anteeksisaamisen mahdollisuutta. Jumalan kädellä me saamme itkeä menetyksiämme, suruamme. Mutta meillä on lupa tänään itkeä myös katumuksen kyyneliä. Jumalan käsi ei kohoa kostamaan. – Jumalan ja Vapahtajamme kädet ottivat vastaan naulan iskut. Ne kertovat Jumalan uhrautuvasta rakkaudesta meitä kohtaan. Hänen luonaan sydämemme löytää rauhan ja armahduksen.

Näihin Kristuksen haavoitettuihin käsiin jätämme rakkaan omaisenne. Nuo haavoitetut kädet kantavat meitä painaessamme päämme viimeiseen uneen.

532 Aamuvirsi – iltarukous, Ps. 31: 2-6 (laskiaisen psalmi)

Me lauloimme tämän siunaustoimituksen aluksi aamuvirren ”Taas siunattu päivä nyt luo valoaan”. Virsi saattaa tuntua oudolta tässä yhteydessä. Miksi surun aikana lauletaan nousevasta auringosta. Siihen on oikeastaan kaksikin syytä.

Ihmisen elämäkaarta verrataan toisinaan päivänkiertoon. Elämämme on kuin yksi päivä. Aamuvarhainen on lapsuuden aikaa. Päivä on aikuisuuttamme ja illan hämärä on vanhuutta. Lopulta kuolemaa on kuin väsyneen ihmisen nukahtaminen.

Ajattelin, että tässä toimituksessa, jossa olemme siunaamassa X viimeiselle matkalleen voisi pienoiskoossa olla tuo elämän matka aamusta iltaan. Me olemme ikään kuin aloittaneet aamun sarastuksesta. Sitten toimituksen edetessä elämän aurinko on noussut korkealle, kunnes se sieltä sitten laskee elämän iltaa kohden. Toimituksen päätteeksi laulamme iltavirren.

Virressä, jonka lauloimme ajatus lopulta kääntyi myös elämän iltaan ja sen päätökseen. lauloimme kahdeksannessa säkeistössä sydämen viimeisestä lyönnistä. Silloin meidän rukouksemme toivon mukaan on juuri tuo, mikä psalmissa mainittiin ja minkä kyseinen virsi toistaa, että annamme henkemme Jumalan haltuun.

Mutta on olemassa vielä toinen syy miksi lauloimme aamuvirren. Meillä kristityillä on syvä usko, että Jeesus nousi kuolleista. Kirkkain aurinko on koittanut ihmiskunnalle Jeesuksen elämäntyössä seimen, Golgatan, ja pääsiäisen tyhjän haudan myötä.

Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen kaikkiin hautoihin on koittanut toivon valo, kuin aamun aurinko. Kuolemanuni on lopultakin vain uni, josta Kristus meidät herättää. Me saamme hänen armostaan kerran herätä aamuun, joka ei enää koskaan vaihdu illaksi ja yöksi.

Virsi 571 suvivirsi – iankaikkinen kesä

Tänään kaikuu kouluissa suvivirsi. Sitä virttä on laulettu jo yli kolmesataa vuotta. Siinä virressä on vahva perinteen tuntu. Kaikille se varmaan tuo mieleen jotakin hyvää siitä, kun koulu päättyy ja edessä on loma ja vasta kukkaan puhjenneen kesän lämpö ja kauneus.

Siitä luonnon puhkeamisesta kukkaan tuo virsi kertoo ja tahtoo kiittää Jumalaa hänen hyvyydestään. Mutta tämä virsi tuo tunteen myös nuoruudesta, siitä kuinka kaikki elämässä on vielä hyvin ja tulevaisuus avoimena.

Virsi tuo meille mieleen työkauden päättymisen. Jotakin on viety päätökseen ja on kiitosten ja toisinaan myös jäähyväisten aika.

Hautajaisissa me katselemme elämää sen toisesta päästä, kun se on ehtinyt valmiiksi. Silloin ei vain yksi vuosi elämästä pääty, vaan taakse on jäänyt kaikki.

Vanhuutta ja elämän iltaa verrataan yleensä syksyyn. Siihen kuinka linnut muuttavat pois, luonto lakastuu, pudottaa lehtensä ja valmistautuu hautautumaan lumen ja jään alle.

Näin tapahtui X:n elämässä. Ahkerien työvuosien jälkeen ’Kotikadun’ tilava talo hiljeni vuokralaisista. Ääntä pitivät vain lastenlapset, joita X oli aina ottamassa lämpimin terveisin vastaan. Mutta vähitellen X joutui luopumaan terveydestään. Kaikki hiipui ja valmisti X:ää ja hänen perhettään tähän päivään, jolloin olemme saattaneet hänet haudan lepoon. Vanhuus on syksyn tavoin riisunut väsyneen vaeltajan kaikesta omasta.

Mutta on oikein että laulamme suvivirren. Sillä minulle kerrottiin, että X oli valoisa ja iloinen ihminen. Mutta suvivirsi on paikallaan ennen kaikkea siksi, että uskomme ikuiseen kesään ja valoon Jumalan luona.

Virsi 600 – toivon kynttilät

X oli valinnut itse virret muistotilaisuuteen – mutta ei hautaukseen. Sillä on ollut erityinen merkitys. Hän halusi surun aikana teidän tutustuvan juuri näihin virsiin, koska ne voivat lohduttaa teitä surussanne.

Yleisesti lienee jo tiedossa, että virren sanat on kirjoittanut vastarintaliikkeeseen kuulunut saksalainen pappi Dietrich Bonhoeffer. Vastustaessaan Hitleriä ja hänen hallintoaan hän joutui vaikeuksiin. Hän sai puhekiellon 1940 ja kirjoituskiellon 1941. Hänet vangittiin elokuussa 1943 Berliinissä. Hän on kirjoittanut virren runon vankilassa 4 kuukautta ennen teloitustuomiotaan, mikä tapahtui Flossenbürgin keskitysleirillä. Virsi on kirjoitettu joulukuun lopussa 1944 ja on uudenvuoden tervehdys hänen vanhemmilleen. Hän oli liittänyt sen äidilleen kirjottamaansa syntymäpäivätervehdykseen. Se jäi hänen toiseksi viimeiseen talletettuun kirjeeseensä. Sodan ahdistusten keskeltä ja henkilökohtaisten kärsimysten keskeltä hän valaaa toivoa ja luottamusta vanhemmilleen. Virren runo on mahtava todistus Jumalan hyvyydestä ja toivosta synkimmälläkin hetkellä.

Kun X valitsi tämän virren laulettavaksi, valinnalla on tärkeä merkitys. Se on siinä uskossa, että tämä virsi voisi hoitaa teitä vaikeana aikana. Hän haluaa lohduttaa teitä virren sanoin, kun kuoleman suru on avautunut eteenne. Laulaessanne virrttä, voitte kuulla X:n äänen.

Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa.

Teille on avautunut ahdistuksen ja surun tie. Tämä tie tuntuu aluksi olevan toivoton, valoa vailla. Mutta syvimmänkin surun läpi kulkee polku valoa kohti. Hyvyyden voimat ympäröivät sinut ja Jumala johdattaa kohti uutta huomista. Huominen ja koko tulevaisuus on erilainen kuin ennen. Muutos suuri ja peruuttamaton. Koti x-kadulla on hiljentynyt. Siellä ei kuulu äidin laulut, ei y-murteella lausutut sanat, ei kuulu hänen askeleet, ei keittiön askareet, ei muistella lapsuuden kodin rantaa ja marjapaikkoja.

Kun äiti on poissa, koti jää surullisen tyhjäksi. Jotta tyhjyys ei kävisi ylivoimaiseksi teidän lasten ja lastenlasten on hyvä täyttää tyhjyyttä läsnäolollanne isän ja pappan luona.

Suo Herra toivonkynttilöiden loistaa, tyyneksi, lämpimäksi liekki luo. Valaiset pimeän voit pelot poistaa. Jää keskellemme, Kristus rauha tuo.

Kirkkovuosi on päättymässä ja astumme joulun aikaan. Viikon päästä sytytetään ensimmäinen adventtikynttilä. Joka kynttilällä on oma nimi. Ensimmäinen kynttilöistä on juuri toivon kynttilä

Syttyköön jälleennäkemisen toivo ja iankaikkisen elämän toivo teissä surun keskellä kun sytytätte adventin kynttilää. Valaiskoon joulun valo teidän matkanne.

Virsi 632:4

Hyvät ystävät. Olemme saattaneet X viimeiseen lepoon siunauksen turvin. Olemme laulaneet hänelle. Hän on usein laulanut teille. Nyt me lauloimme hänelle.

X oli laulavainen ihminen. Laululla hän rikastutti monen elämää. Mutta nyt me todistamme äänten hiljentymistä viimeinen laulu on laulettu ja kuin varkain X:n laulu on vaiennut. Äänet ovat hiljentyneet. Ilon ja naurun äänet ovat poissa.

Kirkossa viimeisenä virtenä lauloimme tutun virren 632. Virsi on puhutteleva monellakin tavalla. En tiedä tuleeko teille omituinen olo siitä, että virsi on virsikirjan viimeinen virsi. Tämän virren jälkeen ei ole enää muita virsiä. Se on kuin se meidän viimeinen laulumme, jonka jälkeen äänemme lopullisesti hiljentyvät. Minulle tulee tämän virren kohdalla outo tunne. Se on sellainen tunne, että tämä on ehkä sittenkin viimeistä edellinen virsi, mutta seuraava virsi, joka on vuorossa tämän virren jälkeen ei ole enää tästä laulukirjasta ja silloin kun sitä lauletaan, sen laulun ääni kantaudu kenenkään korvaan. Se on uusi virsi, jota pelastetut laulavat taivaan kirkkaudessa. Siihen uuteen virteen ajatukset viimeisessä virressä johdetaankin. Siihen virteen uskomme mukaan X nyt saa osallistua. Ääni ei ole vaimentunut kokonaan.

Siel kaunis kannel soi, veisaamme virttä uutta, ei koskaan lopu se, ei koskaan vanhene.

Kristitty tekee matkaa laulaen. Myös X, joka oli iloinen, seurallinen ja laulavainen ihminen, hän laulaa ilonsa ja surunsa. Maan päällä laulumme soi joskus vienosti ja hiljaa. Lauluun on vaikea saada iloa ja palavuutta, kun taival on raskas. Täällä me emme voi saada lauluun samanlaista ihanuutta.

Tallenna