Hautaus – 14. sairaudesta, kärsimyksestä
- Kun olit nuori, menit minne tahdoit, Joh 21:18-19
- Ruokoa ei muserra, suitsevaa kynttilää ei sammuta Jes 42:3
- Jumala muovasi ihmisen maan tomusta 1 Moos 2:7
- Kaikki kääntyy hyväksi, Rm 8:24-28
- Ei mikään voi erottaa Jumalan rakkaudesta, Rm 8:35-39
- Asetu elämän puolelle, Joh 10:14-17
- Tietoisuus kuolemasta, Jes. 38: 12, 15-17
- Suostuminen omaan kuolemaan, Ps 25:15-18
- Invaliditeetti – Sakkokierros, –
- Halvaantunut, Mark 2:1-5
- In valid, Fil 4:6-13
- Kuuleminen näkeminen, Luuk. 1:78–79
- Sokeutuminen, Joh 20:24-29
- Haavat lasketaan
- Skitsofrenia – Kaunis mieli, Jes 49:14-16
- Mksi
Joh 21:18-19 Kun olit nuori, menit minne tahdoit, mutta kun tulet vanhaksi sinut vyöttää toinen ja vie minne et tahdo
Nuoruus on sitä aikaa, jolloin ei ajatella omia tekojaan eikä niiden seurauksia. Vanhana vasta ymmärtää elämästä ja miten pitää elää. Mutta silloin myös sairaudet ja vanhuuden heikkous saavuttavat meidät. Oma tahtomme joutuu koetteelle, kun olemme muiden avun tarpeessa. Tulemme riippuvaiseksi siitä, mitä muut ajattelevat ja tahtovat. Halvaantuminen sitoi X:n pyörätuoliin. Hän joutui elämäntilanteeseen, jota ei tahtonut. Myös vaikea sairaus teki elämää entisestään hankalaksi. Taistelua kesti B vuotta. Nyt taistelu on päättynyt. Taistelu päättyi X:n omastakin mielestä hänen voittoonsa, kun hän sai kuolla. Kuolema oli hänelle voitto. Voitto jokapäiväisestä tuskasta ja halvaantuneen ruumiin vankeudesta. Tämä on myös meidän kristillinen uskomme. Elämmepä tai kuolemme, me olemme Kristuksen omat.
Jes 42:3 Ruokoa ei muserra, suitsevaa kynttilää ei sammuta
Sairastuminen vie elämän tosiasioiden eteen. Onko elämä elämisen arvoista, varsinkin jos tietää, että ei enää parane. Katkeroituminen olisi helppoa. Mutta elämää on jäljellä sairaanakin ja siitä voi myös nauttia. Elämä on Jumalan lahja. Sen arvoa ei mitata terveydellä eikä päivien määrällä. Rajallinen ja haavoittunut elämä on elämisen arvoista elämää. Kivun keskellä palaa vielä elämän liekki. Kun se on sammunut meidän silmissämme, palaa se yhä Jumalan edessä.
Samasta tekstistä on myös sellainen versio, että ko. vainaja oli lapsena saanut yhden joululahjan. Siihen maailman aikaan joululahjoja ei juuri ollut varaa antaa. Kaikessa jouduttiin säästämään. X sai lahjaksi pienenä tyttönä kynttilän ja tikkukaramellin. Se oli siksi tärkeä joulu ja X oli hyvin onnellinen. Hän istui, katsoi kynttilän palamista ja imeskeli tikkariaan. Mitä hän silloin ajatteli, mistä unelmoi, mitä rukoili? Kasvaminen aikuiseksi ja vanhaksi. Oma elämän liekki alkoi hiipumaan. Pienen lapsen kynttilän katselemisesta on pitkä aika. Monta kynttilää on sytytetty ja moni kynttilä on sammunut. raamatussa elämää verrattiin öljylampun liekkiin. Ajattelemme että X:n elämänliekki on sammunut…
1 Moos 2:7 Jumala muovasi ihmisen maan tomusta
Lääkäri oli sanonut: ”X elää niin kauan kuin jaksaa taistella.” Hänellä oli pahasti levinnyt syöpä eikä mitään ollut enää tehtävissä. Miten voi taistella kun tietää lopputuloksen. Kun taistelu ei tuota mitään tulosta, ei toivoa paremmasta. Se on vain viivytystaistelua. (Mikä syy silloin on taistella? Se on elämä itse, se on läheiset, asioiden saamista sille mallille, että on valmis lähtemään. Asioilla tarkoitetaan tässä itsensä valmistamista, mutta myös suhdetta toisiin ihmisiin). X jaksoi taistella 4 viikkoa. Sitten hän joutui antautumaan.
Kun Jumala loi ihmisen, hän loi tämän iankaikkisuutta varten. Iankaikkisen elämän jatkuminen ei ole kiinni lääkärin lausunnosta eikä myöskään omasta voimasta, omasta jaksamisesta. Se on kiinni yksin Jumalan voimasta. Hän on luvannut iankaikkisen elämän jokaiselle, joka turvautuu hänen Poikansa valmistamaan pelastustyöhön. ”Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut.” Saarn 12:7
Kaikki kääntyy hyväksi
Meidät on pelastettu, se on varma toivomme. Mutta toivo, jonka jo näkee täyttyneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoo sellaista, minkä jo näkee! Jos taas toivomme jotakin mitä emme näe, me myös odotamme sitä kärsivällisesti.
Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin. Ja hän, joka tutkii sydämet, tietää mitä Henki tarkoittaa, sillä Henki puhuu Jumalan tahdon mukaisesti pyhien puolesta.
Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen. Room. 8: 24-28
Olemme X arkun äärellä. Pitkä sairastaminen on päättynyt kuolemaan. Se on ollut odotettu päätös sairaudelle, josta ei voinut parantua. Kun diagnoosi aikanaan X sairaudelle saatiin, se oli musertava. Oudolle käytökselle ja oireille saatiin nimi, mutta sitä seurasi tietoisuus sairauden vakavasta laadusta. Kysymys ei ollut mielenterveydellisistä ongelmista vaan harvinaisesta sairaudesta X. Varmaa oli vain se, että sitä ei voi parantaa ja sairaus edetessään johtaa ennenaikaiseen kuolemaan.
Kun sairastuneella ihmisellä on puoliso ja lapset, sairaus koettelee koko perhettä. Seijan sairaus eteni hitaasti, mutta seuraukset tulivat näkyviin ja vaikuttivat teidän kaikkien elämään. Tuntemanne äiti ja puoliso häipyi vähitellen sairauden kätköihin. Hän ei ollut enää äiti, johon tukeutua tai puoliso, jonka kanssa suunnitella tulevaa. Hänestä tuli hauras, sairaus riisui hänet kaikesta omasta – ei ollut enää se ihminen, jonka olitte tunteneet: Iloinen, energinen, aktiivinen, seurallinen onnellinen puuhanainen. Liikkuminen tuli vähäisemmäksi, puhuminen hiipui ja hän sulkeutui omaan maailmaansa. Teillä on ollut pitkä henkisen luopumisen matka. Se on ollut surua ennen kuolemaa.
Mennyttä ei saa takaisin. Äidin menettäminen sairaudelle jo varhain, on vaikuttanut teidän lasten elämään peruuttamattomalla tavalla. Te olitte x-ikäisiä, kun jouduitte huomaamaan äidin vähitellen katoavan sairauden maailmaan. Teillä on ollut toisenlaiset haasteet kasvaa aikuisiksi kuin niillä, jotka ovat voineet kysyä aina äidiltään elämään ja kasvamiseen kuuluvia asioita – niin arkisia kuin henkilökohtaisia. Äidin poissaolo säilyy teillä sisäisenä haavana läpi elämän, mutta se ei tee teitä heikoksi tai huonoksi tai vääräksi. Se voi tulla teille myös vahvuudeksi ja myötätunnoksi. Paavalin sanat rohkaisevat: Kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa. Keskiaikainen mystikko, näkijänainen Juliana Norwichlainen sanoi hieman samoin sanoin syvimpienkin vaikeuksien keskellä: ”Kaikki kääntyy hyväksi, kaikki kääntyy hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi.” Kaikki voi kääntyä hyväksi – niin myös se haavat, joita elämä teihin on iskenyt. Ja kun ne kääntyvät hyväksi, te ette jää kiinni katkeruuteen tai syyttelemään elämää epäreiluudesta, mikä voi olla vaarana. Siitä, mikä oli kipeä osa tarinaasi, voi tulla luja porras matkalla ylöspäin.
Puolison elämä meni X kanssa toisin kuin suunniteltiin. Olitte löytäneet toisissanne hyvän ja sopivan kumppanin. Teidän yhteinen elämä oli juuri sitä, mitä avioliitto parhaimmillaan antaa: kumppanin, jonka kanssa jakaa elämänsä, tehdä yhdessä maailmastanne hyvä paikka elää ja vanheta. Sairauden myötä yhteinen tekeminen jäi pois. X yhä vähemmin pystyi osallistumaan yhteiseen tekemiseen ja suunnittelemiseen. Jäljelle jäivät teot, joilla hänen elämäänsä tehtiin helpommaksi. Se ei ollut enää avioliiton vastavuoroista elämää, vaan sitä, että häntä tuettiin, kannettiin ja autettiin. Sairauden edetessä tarvittiin yhä useampi häntä vuorotellen kantamaan.
Nyt hänet on kannettu ja annettu Jumalan haltuun. Luotamme siihen, että Jumala itse on ollut kantajien joukossa kaiken aikaa. Ja luotamme siihen, että sairauden valta on päättynyt – se on päättynyt siihen vapauteen, mikä meillä on Jumalan lapsina Jumalan taivaassa.
Paavali sanoi: Meidät on pelastettu, se on varma toivomme. X:n kohdalla tuo toivo on täyttynyt. Hän on päässyt pelastettujen joukkoon ja liittynyt siihen esirukoilijoiden ketjuun, jossa edesmenneet rukoilevat teidän puolestanne.
Kerran on jälleennäkemisen aika, mutta teillä on vielä pitkä polku edessänne. Sille polulle, Jumala antakoon paljon enkeleitä matkalle.
Room 8: 35, 38-39 ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme
Kun sairaus oli jo vienyt lähes kaikki X:n voimat, ettei hän jaksanut enää edes paljon keskustella, hän hieroi vaimonsa kädessä olevia sormuksia. X ei sanonut miksi hän niin teki, mutta en voi välttyä ajatukselta, että nuo sormukset olivat nimenomaan niitä sormuksia, jotka ovat vasemman käden nimettömässä. Niitä on kannettu sormessa jo hyvin pitkän ajan merkkinä siitä lupauksesta, jonka puolisot ovat toisilleen antaneet. Se on ollut lupaus rakastaa puolisoaan myötä ja vastoinkäymisissä aina siihen asti kunnes kuolema erottaa.
Myötä ja vastoinkäymisiä, molempia on kaikkina yhteisinä vuosina varmasti ollut. Sellaisia ovat kaikki avioliitot. Siihen yhteiseen matkaan kuuluu syvää onnea, mutta myös eripuraisuutta ja vastoinkäymisiä. Kaikkien harmien ja koettelemusten jälkeen, lupaus rakkaudesta ja uskollisuudesta on kuitenkin kestänyt. Nyt eteen on tullut se ero, josta lupaus puhuu. Ero jolle me ihmiset emme voi mitään. Kuolema on erottanut puolisot toisistaan, lapset isästään ja lasten lapset ukistaan.
– Takana ovat yhteiset hetket. Ne ovat jotakin sellaista, jotka peruuttamattomasti kuuluvat nyt menneisyyteen.
– Käsillä on poissaolon luoma tyhjyys
– Edessä on suru, surun tie.
Mutta edessä on uskomme mukaan myös toivo! tämä toivo perustuu Jumalaan. Se perustuu siihen, että Jumala rakastaa ihmistä niin paljon, että hän ei anna minkään olla esteenä rakkaudelleen. Siksi Raamatussa sanotaan: rakkaus on kuolemaa väkevämpi. Kuolemakaan ei ole rakkautta suurempi. Se ei tee tyhjäksi rakkauden voimaa. Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan voittaa kuoleman.
Joh 10:14-17 Asetu elämän puolelle, kun et voi enää taistella kuolemaa vastaan
Lääkäri sanoi X:lle leikkauksen jälkeen, että mitään ei voida tehdä. Inhimilliset mahdollisuudet olivat loppuneet, mitkään lääketieteen keinot eivät enää tuoneet parannusta. Taistelu väistämätöntä kuolemaa vastaan oli lopulta vain viivytystaistelua.
Jossakin vaiheessa ihmisten mahdollisuuksien raja tulee vastaan. Mitä silloin voi enää tehdä, kun tietää, että terveyttä ei mikään tuo takaisin? Mitä silloin voi tehdä, kun tietää että elämän lanka on loppuun kulunut, että on aika jättää hyvästit kaikelle, puolisolleen, lapsilleen, ystävilleen ja omalle elämälleen.
Silloin on mahdollista suhtautua itseensä, elämäänsä ja kuolemaansa uudella tavalla. Voi lakata taistelemasta kuolemaa vastaan asettumalla elämän puolelle, sen elämän puolelle, mikä vielä on jäljellä. Elää sitä niin täydesti kuin se vielä on mahdollista.
Ihminen ei voi taistella kuolemaansa vastaan, mutta on eräs, joka taistelee meidän puolestamme. Hän on meidän Herramme Jeesus Kristus. Hän taisteli kuoleman valtaa vastaan kohtaamalla oman kuolemansa… Siksi meillä on lupa kääntää katseemme pois kuolemasta elämään.
Se, että luopuu taistelusta kuoleman edessä kysyy suurta luottamusta Jumalaan. Se merkitsee sitä, että voi antaa itsensä Jumalan haltuun.
Tietoisuus kuolemasta
Jes. 38: 12, 15-17
Hyvät omaiset. Kaksi kuukautta sitten surun ja murheen pilvet olivat pieniä. Ne olivat arkipäiväisiä riitoja, epäonnistumisia ja loukkaantumisia joidenkin sanoista tai ne liittyivät rahaan. Mutta mikään ei viitannut siihen, että yksi elämänne tärkein ihminen otetaan teiltä pois. Nyt murheen pilvet eivät ole vain suuria. Ne peittävät koko taivaan.
Jokainen meistä tietää kerran kuolevansa. Tämä tietoisuus erottaa meidät muusta luomakunnasta. Kukaan tosin ei halua tietää, milloin se tapahtuu. Haluamme mieluummin pyyhkiä koko ajatuksen kuolemasta pois mielestämme. Se kuuluu jonnekin kauas tulevaisuuteen. Vanheneminen tuokin kuoleman tietoisuuden lähemmäs. Lehtien kuolinilmoituksissa on pitkään ollut omia ikätovereita ja paljon nuorempiakin. Me valmistaudumme ajatukseen, että kerran meidän vuoro tulee.
Mutta joskus tietoisuus kuolemasta voi tulla mieleemme myös kesken parhaimman aikuisuuden. Se tulee silloin lääkärin suusta ja tuntuu epäoikeudenmukaiselta julmalta tuomiolta. ”Syöpä on levinnyt, eikä mitään ole enää tehtävissä”
Tämä tieto tuo pelkoa ja tuskaa. Väistämätön on edessä. Sitä ei voi peruuttaa, sitä ei voi kieltää, sitä ei voi lahjoa, sille ei voi tehdä mitään. Ainoa asia, mitä voi tehdä, on hyväksyä se, pyrkiä samalla sovintoon itsensä, läheistensä ja Jumalansa kanssa.
Voin vain aavistella minkälaisia ovat olleet nuo viimeiset päivät hänen kanssaan, kun mitään ei voi tehdä muuttaakseen tilannetta paremmaksi. Usein teillä oli varmasti mielessä ajatukset: Mitä minä sanon hänelle, miten voi lohduttaa häntä, miten voin ylipäätään hänet kohdata – kun tiedän, että hän tekee lähtöä tästä elämästä. Kaikki lohduttamisyrityksemme tuntuvat lisäävän enemmän toisen taakkaa. Mitä minä sanon hänelle?
Suostuminen omaan kuolemaan
Minun silmäni katsovat alati Herraan, / hän päästää jalkani ansasta. / Käänny puoleeni ja ole minulle armollinen, / sillä minä olen yksin ja avuton. / Lievitä sydämeni tuska, ota pois minun ahdistukseni. / Katso minun kärsimystäni ja vaivaani ja anna anteeksi kaikki syntini Ps 25:15-18
Psalmi, jonka luin on kyseisen sunnuntain psalmista. Sunnuntain, jolloin yhteyttä häneen ei enää saatu, ei puheen ei katseen eikä edes käden puristuksen verran. Psalmissa sanotaan: Minun silmäni katsovat alati Herraan, hän päästää jalkani ansasta. X silmät sammuivat tälle maailmalle, mutta ehkäpä uskon silmä valvoi ja katsoi Lunastajansa ja vapauttajansa puoleen. Ainakin Vapahtajan katse oli kääntynyt hänen puoleen.
Lääkärin kanssa oli aikaisemmin puhuttu asioista suoran. Lääkäri pyysi luvan hoidon lopettamiseen, sillä ne eivät enää auttaneet. Mitään ei ollut tehtävissä. Eteen tuli väistämättömän kohtaaminen. Kivut luonnollisesti pidettäisiin pois. Tällaisen asian käsitteleminen mielessään vaatii ihmiseltä paljon: Suostua omaan kuolemaansa edellyttää melkoista sisäistä taistelua. Kuolema oikeasti on niin vaikea asia ajateltavaksi, että se yleensä laitetaan tajunnassamme syrjään. Toki se teoreettisena asiana jokainen tietää, mutta tunnepitoisen todellisuuden tasolla kysymys on eri asiasta. Kun lääkäri pyytää suostumusta hoidon lopettamiseen, ihmisen on kohdattava ajatus omasta lähestyvästä kuolemasta todellisena – vasta silloin paljastuu, mitä se meissä saa aikaan ja miten siihen oikeasti suhtaudumme. Sitä ei voi enää sivuuttaa.
Myrsky käy silloin ihmisen mielen läpi. Kuolemaa ihminen ei halua hyväksyä, vaan jonkin takaportin hän haluaa pitää auki. Jospa sittenkin. Mutta kun toivoa ei annettu elämän jatkumiselle maan päällä – kiertotiet on suljettu. On vain yksi tie ja se vie maanpäällisen elämän päättymiseen. X pohti asiaa mielessään ja lopulta suostui.
Kuolemaa lähellä X oli nuorena silloin, kun …… Mutta nuoret ihmiset eivät todellisuudessa ajattele kuolevansa. He ovat omasta mielestään kuolemattomia. X oli täynnä elämää ja elinvoimaa. Hän oli urheilija: Vasta sairasvuoteella katsoo kuolemaa silmiin.
Elämänsä päättymisen hyväksyminen merkitsee suurta luopumista. Me joudumme luopumaan ja hyvästelemään elämämme aikana monia rakkaita ja tärkeitä asioita. Luovumme lapsuudesta ja nuoruudesta, luovumme joistakin haaveistamme, luovumme eläkkeelle siirtyessämme työpaikastamme. Evakkona X joutui luopumaan kodistaan kaksikin kertaa. Hyvästelemme läheisiämme ja ystäviämme, hyvästelemme heitä surun ja kaipauksen kyynelin. Mutta hyvästellä itsensä kuoleman edessä ja luovuttaa elämänsä Jumalan käsiin. Se edellyttää yleensä kolmea asiaa: 1) sitä, että on sovinnossa itsensä tai menneisyytensä kanssa, omaan elämään ei tarvitse enää tarrautua. Ei ole jäänyt niin sanotusti elämätöntä elämää, se on ollut hyvää elämää, se on ollut oikeissa asioissa kiinni. Siitä voi olla kiitollinen ja siitä voi rauhallisin mielin luopua. – 2) läheisten kanssa ei ole jäänyt erityisiä ongelmia. 3) suhde Jumalaan on kunnossa.
Minun silmäni katsovat alati Herraan,…
X silmät ovat sammuneet tälle maailmalle. Teidän silmissänne välkehtii elämänliekki kyynelten läpi. – Psalmi rohkaisee teitäkin kääntämään katseenne Herraan yksinäisyyden, tuskan ja ahdistuksen keskellä. Me käymme kohti Golgatan pitkääperjantaita ja ylösnousemuksen pääsiäistä. Se muistuttaa meitä vapautuksesta, jota mitkään kuoleman kahleet eivät voi voittaa. Siksi myös te voitte turvallisin mielin jättää jäähyväiset X:lle luottaen siihen, että hän on Jumalan luona turvassa.
Invaliditeetti – Sakkokierros
Hyvät ystävät. Olemme tulleet avatun haudan ääreen. Kolme vuotta sitten hauta oli kaivettu syvemmälle. Silloin Y laskettiin haudan lepoon. Nyt laskemme X hänen syliinsä. Mutta vielä enemmän annamme hänet Jumalan haltuun.
Jumala on antanut hänelle elämän BB vuotta sitten. Elämän aika, jonka me saamme, on muukalaisena elämistä ja vaeltamista maan päällä. Etsimme paikkaamme ja etsimme itseämme.
Monta polkua kuljemme, monessa paikassa käymme ja monta kiveä käännämme ennen kuin me löydämme elämässä sen mitä etsimme: oman paikkamme maailmassa ja rauhan sisimmässämme.
En tuntenut X, mutta saatan aavistaa, että hänen oli tehtävä hieman pidempi matka ystäviinsä nähden oman paikan löytämiseksi. Invaliditeetti on varmastikin nostattanut hänellä toisenlaisia kysymyksiä, joiden kanssa on joutunut painimaan. Ne ovat olleet kuin sakkokierroksia ampumahiihdossa. Kun muut jatkavat eteenpäin, joutuu itse ylimääräiselle kierrokselle miettimään, kuka minä olen ja miksi.
Vaikka en varmaksi tiedä, minkälaisiin ajatuksiin vamma hänet johdatti ja minkälaisia rajoituksia se käytännössä elämään toi. Ymmärtääkseni elämä ei kohtuuttomasti rajoittunut. Kävely oli hankalampaa mutta elämä muuten jotakuinkin normaalia.
…
Tämän maailman paikat alkoivat käydä vähiin, kun ystävät harvenivat, puoliso kuoli ja oma terveys kävi heikoksi. Maan päälliset paikat ovat niitä joille joudumme jättämään jäähyväiset. Mutta silloin tärkeämmäksi meille voi tulla se paikka joka on iäinen ja jonka Jeesus on meille valmistanut Jumalan luokse: taivaspaikka.
Halvaantunut
1 Kun ihmiset kuulivat (Jeesuksen) olevan kotona, 2 väkeä tuli koolle niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet edes oven edustalle. Jeesus julisti heille sanaa. 3 Hänen luokseen oltiin tuomassa halvaantunutta. Sairasta kantamassa oli neljä miestä, 4 jotka eivät tungoksessa kuitenkaan päässeet tuomaan häntä Jeesuksen eteen. Silloin he purkivat katon siltä kohden, missä Jeesus oli, ja aukon tehtyään laskivat siitä alas vuodematon, jolla halvaantunut makasi. 5 Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: ”Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.” Markus 2:1-5
Evankeliumissa halvaantunut kannetaan Jeesuksen luokse. Mietin, voinko ottaa tämän evankeliumin kertomuksen tänään siunauspuheen aiheeksi. Tämä evankeliumin parantamiskertomus ei ole tavallinen tässä tilanteessa. Siinä on oikeastaan neljä asiaa, mitä ajattelen. 1) Siinä on sairastunut, halvaantunut mies. 2) Siinä ovat toiset miehet, jotka olivat hänen ystäviään ja kantoivat häntä. 3) Siinä on Jeesus, jonka luokse mies kannetaan ja 4) lopuksi ei vain ruumiillinen parantaminen vaan Jeesuksen anteeksiantamuksen sanat. ”poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi”
1) X oli kokenut halvaantumisen ja sen tuoman kamppailun elämässä. Hänelle oli tullut tutuksi halvaantumisen tuomat rajoitteet ja mahdollisuuksien kaventuminen.
Kesämökille ei enää menty nauttimaan luonnon rauhasta. Astuminen veneeseen ja siitä pois laiturille oli hankalaa kun jalat eivät toimineet kuten ennen.
Evankeliumi tuntee hänen kohtalotovereitaan. Kaksi tuhatta vuotta sitten kärsittiin samanlaisista ongelmista, mutta silloin tiede ei ollut kehittynyt. Ihminen on syvemmin sairautensa vanki.
Puoliso Y lähimpänä ihmisenä olet ollut hoitaja ja tuki ja kantaja. Evankeliumin halvaantuneella oli neljä kantajaa. X:llä vaimon lisäksi kantajien joukossa oli omat lapset ja ystävät.
Kantajia meistä tarvitsee oikeastaan jokainen. Sellaisia kantajia, joihin voimme luottaa, jotka pitävät meistä kiinni silloin kun oma usko ja omat voimat ovat vähissä. Se on toiselta nimeltään rakkautta. On helppo rakastaa silloin, kun sitä saa ottaa paljon vastaan. Silloin se on vaikeampaa, kun toinen on käynyt heikoksi ja on kokonaan toisen rakkauden ja kantamisen varassa. Kannettavasta itsestään tuntuu, että hän ei ole rakkauden arvoinen. Koska ei pysty mitenkään korvaamaan sitä takaisin. Se taas joka rakastaan kantaa tuntee suurempaa sisäistä kipua siitä, että ei kykene auttamaan toista enempää.
Evankeliumista näemme, että yksi kantajan tärkeimmistä tehtävistä on kantaa apua tarvitseva parantajan Jeesuksen luokse.
Ensimmäisen kerran X kannettiin Jeesuksen luokse jo lapsena, kun hänet kastettiin. Siinä meidän elämämme annettaan Jumalalle. Kun me olemme itse voimissamme, me voimme kulkea hänen luokse itse ja johdattaa toisia. Mutta kun olemme pieniä ja heikkoja, silloin tarvitsemme niitä, jotka kantavat meitä.
Elämänsä viimeisinä aikoina X:ää oli kannettu rukouksin Jeesuksen luokse. Sitä rukoukset juuri ovat. Rukouksia toisen puolesta, ne ovat sellaista kantamista, jota jokainen meistä saattaa tehdä tietämättäänkin.
Tänään tarvitaan myös kantajia. X kannetaan hautaan. Silloinkin kannamme hänet Jumalan haltuun. Mutta tämän viimeisen kantamisen matkan voimme tehdä lohdullisin mielen, sillä niin monesti hänet on jo aikaisemmin kannettu rukouksin Jeesuksen luokse.
Siellä ovat varmasti kuuluneet myös nuo samat Jeesuksen sanat, jotka hän sanoi kerran halvaantuneelle: ”Poikani, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.” Näissä armon vakuutuksen sanoissa on taivaan autuus läsnä. Se kätkeköön hänen elämänsä nyt kokonaan, kun hän on poissa luotanne.
In valid
Olen oppinut oloihini tyytymään. Osaan elää niukkuudessa, osaan myös elää runsaudessa; kaikkeen ja kaikenlaisiin oloihin minä olen tottunut; sekä olemaan ravittuna että näkemään nälkää, elämään sekä runsaudessa että puutteessa. Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa. (Fil 4:6-13)
Kun kuuntelin X tarinaa. Minua kosketti siinä erityisesti muutama kohta…
Ehkä merkittävin asia, mitä jäin miettimään liittyi siihen miten vahvasti hän pystyi elämään ja vaikuttamaan vaikka invalidisoitumisen ja muun sairastelun tähden hänen elämäänsä oli tullut monenlaisia rajoitteita. Hän ei hautautunut murheiden alle. Hän ei jäänyt paikalleen hän ei antanut periksi, vaan eli vahvasti ja auttoi muitakin saman kohtalon kokeneita nauttimaan elämästään.
Sana invalidi on pitkään häirinnyt minua. Joissakin maissa sitä pidetäänkin väärällä tavalla leimaavana sanana. Sitä ei käytetä, koska siihen liittyy asiaan kuulumattomia mielikuvia. Sana on aikanaan ollut huonosti valittu. Sen tajuaa esimerkiksi englanninkielen kautta. Muissa käyttöyhteyksissä sanalla invalid tarkoitetaan: epäkelpo, pätemätön, mitätön. Ihmisenä kukaan ei ole mitätön tai epäkelpo. Vamma ei vie ihmisyydestä mitään, se on vaikeuttanut selviytymistä arjessa ja siksi se helposti vie jotakin myös itsekunnioituksesta. X oli oman vammautumisensa kanssa esimerkillinen ihminen. Se vienyt elämänhalua ja iloa. – Vielä yksi huomio kyseiseen sanaan. Sanan juuri on latinankielessä invalidus ja se tarkoittaa heikkoa. Se muodostuu kahdesta sanasta: validus merkitsee vahvaa, kestävää, voimakasta. Etuliite ’in’ on kieltosana: ei-kestävä, ei-vahva. X on käsittääkseni ollut kaikkea muuta kuin heikko. Hän on ollut vavha, sitkeä ja voimakas.
Invalidit ry:n kotisivulla sanotaan toiminnan tarkoituksesta näin: TARKOITUKSENA edistää vammaisten henkilöiden mahdollisuuksia toimia yhteiskunnan tasa-arvoisina ja täysivaltaisina jäseninä ja valvoa heidän yhteiskunnallisia etujaan. Tätä työtä X teki. Se on ollut iso työ kaiken kaikkiaan – taistelua syrjäytymistä vastaan, taistelua oikeuksien ja hyvän elämän puolesta. Sellaista tekee vain vahva ihminen.
Mikä oli hänen sisäisen voimansa salaisuus? Hän oli lapsena kasvanut ehjäksi ja vahvaksi. Hyvä ja turvallinen lapsuus on elämän paras kasvualusta. Eräs esimerkki siitä lienee hänen laivaseikkailunsa…
Paavali kertoi kirjeessään Filippiläisille, että hän oli kokenut kaikenlaista elämässään: puutetta ja yltäkylläisyyttä, nälkää ja vainoa. Mutta kaikista vastoinkäymisistään huolimatta hän ei ollut menettänyt toivoaan tai lannistunut. Hänen salaisuutensa oli luottamuksessa Jumalaan: Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa.
En tunne tai tiedä X sisäistä elämää, mutta voisin hyvin ajatella, että sen vahvuuden takana, syvällä sydämen pohjalla asui luottamus Jumalaan ja kiitollisuus.
Te tunnette hänen tarinansa paremmin, te olette nähneet lähempää hänen elämänsä värit, te olette tunteneet sen voiman, mikä hänessä oli. Tämä elämän voima on vähitellen riisuttu ja lopulta otettu pois. Hän on nyt Jumalan luona. Jumala tuntee hänet täydellisesti, sen tarinan ja laulun mikä X elämästä on muodostunut.
Tänään me jätämme X:n Jumalan haltuun ja toivotamme hänelle hyvää iäisyysmatkaa luottaen siihen armoon, mikä Jeesuksen kautta on maailmaan tullut.
Kuuleminen näkeminen
Näin meidän Jumalamme hyvyydessään armahtaa meitä:
Korkeudesta saapuu luoksemme aamun koitto.
Se loistaa pimeydessä ja kuoleman varjossa eläville,
se ohjaa jalkamme rauhan tielle. Luuk. 1:78–79
(Käskirjan teksti, jota käytin juhannuksen seudulla, joka myös kuuluu laudeksen teksteihin eli on Sakarian kiitosvirren osa)
Hyvät ystävät. X sai nukkua viimeiseen uneensa kotona omassa keinutuolissaan. Vaikka vasta kymmenen päivän kuluttua kuolemasta tuli todellista.
X oli ehtinyt saavuttaa jo korkean iän. Ymmärsin myös niin, että hän itse oli tullut tutuksi kuoleman ajatuksen kanssa ja toivoi pääsevänsä tästä elämästä ja sen rajoitteista vapaaksi.
Vanhetetssa yleensä mukavaa on se, että on aikaa enemmän läheisilleen. Voi seurata lasten ja lastenlasten touhua. Elämä jatkuu heissä. Mutta kaikilta osin vanheneminen ei ollut X mieluisaa. Se merkitsi riisumista elämän voimasta. Se merkitsi luopumista asioista, jotka olivat olleet hänelle tärkeitä. X surua ja harmia tuottanut asia vanhetessa oli näön huonntuminen. Kun näkeminen heikenty, lukeminen kävi vaikeaksi ja lopulta mahdottomaksi. Oli turvauduttava äänikirjoihin. Se ei tietenkään ollut sama asia, mutta se oli parempi kuin ei mitään. Hän oli ollut ahkera lukemaan.
Näön heikentyminen merkitsi myös sitä, ettei enää tunnistanut tai erottanut vierailijoidensa kasvonpiirteitä. Siinäkin hän oli äänen varassa. Äänestä tunnisti.
Kun keskustelin äitinne elämästä pohdin ääneen myös ajatusta siitä, kumpi olisi vaikeampaa näön vai kuulon menettäminen. Tämä on tietysti yksilöllistä jokaisen kohdalla. Ihmiset ovat erilaisia persoonaltaan. Jollekin sopeutuminen hiljaisuuteen sujuu helpommin toiselle taas puhumisen kautta tuleva vuorovaikutus on tärkeämpää. Lukevana ihmisenä X tuntui menettäneen isomman kappaleen elämästään kuin kenties joku toinen.
Raamatun maailmassa sekä kuuleminen että näkeminen ovat tärkeitä, mutta suhteessa Jumalaan, kuuleminen on ollut ensisijainen. Ihminen ei voi nähdä Jumalaa, mutta hän voi kuulla Jumalan kutsun. Raamatun lehdillä Jumala puhuttelee meitä. Vasta taivaassa ihminen on kyllin ehjä näkemään Jumalan.
Juhannuksena vietetään Johannes Kastajan syntymäpäivää. Hänen syntymäänsä liittyy tarina. Johanneksen vanhemmat olivat olleet lapseton pariskunta ja se tuotti heille suunnattomasti surua ehkä myös häpeää ihmisten keskellä. Jumala kuitenkin puuttui tapahtumien kulkuun ja ilmoitti Sakariakselle Johanneksen isälle, että hän saa pojan. Koska Sakarias sitä epäili, enkeli aiheutti hänen puhekykynsä menettämisen. Hän ei kyennyt keskustelemaan vaimonsa tai sukulaistensa kanssa. Vasta kun lapsen nimi piti ilmoittaa sukulaisille, Sakarias kirjoitti sen vahatauluun: Hänen nimensä on Johannes. Nimi merkitsee Jumala on armollinen, silloin hänen kielensä avautuivat.
Kuuleminen on Raamatussa siis tärkeässä asemassa. Jumala kutsuu meitä nimeltä – siksi kasteessamme nimi on niin keskeisessä merkityksessä. Pienellä lapsella pitää silloin olla nimi, koska Jumala tuntee meidät nimeltä ja kutsuu meitä nimellämme. Kasteensa yhteydessä mainittiin kaikkien kuullen BB vuotta sitten ehkä ensi kerran nimi XY
– X nimi on muunnos nimestä … Nimi Y puolestaan on muunnelma y-nimestä. XYn nimessä on läsnä hyvin vahvasti se, että Jumala on kutsunut hänet omaskeen. Hänen kristityn vaelluksensa alkoi kasteen hetkestä.
Elämän matka alkoi Itä-Suomesta ja kulki Harjavaltaan. Sitä matkaa hänen kanssaan tuli jakamaan puoliso. He tekivät lähes BB vuotta yhteistä matkaa, kunnes se yhteinen taival päättyi puolison kuolemaan ja jätti X vaikeaan suruun. Suru kypsytti hänessä vähitellen kaipuuta päästä siihen maailmaan, jossa emme ole vain kuulemisen varassa, vaan myös näemme Jumalan ja näemme toisemme.
Kysyessäni äitinne persoonallisista piirteistä, sanoitte että hän oli kova touhuamaan. Itse piti tehdä kaikki. Tämän lisäksi mieleeni jäi asia, mistä sanoitte äitinne pitäneen: Pyykinpesusta ja silittämisestä. Jäin miettimään, mikä siinä erityisesti on se asia, mikä tuntui hyvältä. Se että sai puhdasta jälkeä. Ehkä puhtaan pyykin tuoksu – ja silityksen jäljiltä lämpimät vaatteet olivat hänelle itselleen lapsuudesta alkaen miellyttävä kokemus. Puhtaisiin lakanoihin pujahtaminen on aina mukavaa. Saattaa olla niin, että teillä puhtaiden vaatteiden tuoksuun liittyy vahvasti äidin muisto. On hienoa jos arkisiin tapahtumiin liittyy muistoja. Näin ihminen jota kaipaatte vierailee usein muistoissanne.
Nyt hän on saanut pukeutua taivaalliseen asuun. Se on aina puhdas. Eikä pyykinpesuun enää ole aihetta. Hänen ilonsa tulee muista asioista. Ennen kaikkea siitä, että hän näkee Jumalan kasvoista kasvoihin.
Sokeutuminen
Joh 20: 24-29 Yksi kahdestatoista opetuslapsesta, Tuomas.., ei ollut muiden joukossa, kun Jeesus tuli. Toiset opetuslapset kertoivat hänelle: ”Me näimme Herran.” Mutta Tuomas sanoi: ”En usko. Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko.” Viikon kuluttua he olivat koolla ja… yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: ”Rauha teille!” Sitten hän sanoi Tuomaalle: ”Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!” Silloin Tuomas sanoi: ”Minun Herrani ja Jumalani!” Jeesus sanoi hänelle: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.”
Kyky nähdä lienee yksi arvokkain aistimme jokapäiväisen toiminnan kannalta. Jos mikä tahansa aisteistamme vaurioituu tai heikkenee, se vaikuttaa elämään merkittävästi. Vanhetessa näiden ongelmien kanssa kamppailee jokainen. Kuulo ja näkö heikkenee, ehkä haju- ja makuaisti. Tuntoaisti voi myös oireilla. Silmälasein ja kuulokojein on tuotu apu tuhansille ihmisille. Kirurgisia toimenpiteitä pystytään tekemään erilaisissa vammoissa. Joskus lääketieteen keinot päättyvät ja ihmisen on hyväksyttävä aistinsa menetys ja sopeuduttava itselleen uuteen todellisuuteen.
Lääketiede teki X kohdalla parhaansa, mutta kun sillä keinot loppuivat, oli hyväksyttävä tosiasiat. Vaikka menetys oli suuri, X sopeutui siihen. Isompi ongelma oli perussairaus kaiken tämän takana, hänen kehonsa ei lopulta enää kestänyt sen tuottamaa rasitusta.
Jeesuksen kerrotaan evankeliumeissa parantaneen sokean ja kuuromykän ilman vaivaa. Vain sanomalla sana tai koskettamalla ihminen tuli terveeksi. Ihmeparantumisia ei enää taida olla. Meillä on osaavat lääkärit.
Jeesus ei halunnut vain parantaa näköaistiamme. Hän halusi vielä enemmän sitä, että se, mitä me näemme ja kuulemme saisi meidät uskomaan Jumalan lähestyneen meitä tämän epätäydellisen maailman keskellä – että me uskoisimme vaikka emme näkisi tai saisi todisteita. (Tuomas evankeliumissa ei tyytynyt muiden puheeseen, hän halusi nähdä ja vielä enemmän hän halusi omin sormin koskettaa ja saada varmuuden. Hän halusi lukea kuin pistekirjoitusta evankeliumia Jeesuksen haavoista.) Tämä maailma pitää sisällään sairautta, heikkoutta, rujoutta, epäonnistumisia, kipua ja surua – tämä maailma sisältää pahoja asioita, joita me itse teemme. Mutta Jumala on pimeässä maailmassamme. Vaikka olisimme särkeneet ihmissuhteitamme ja toimineet tyhmästi, Jumala on kanssamme ja valmis antamaan anteeksi. Tässä inhimillisessä maailmassa hän on kanssamme. Hän on kanssamme, vaikka kipu ei poistuisi ja hän on kanssamme vaikka silmät eivät ihmeellisesti parantuisi. Hän on kanssamme, vaikka elimistömme pettäisi. Tätä uskoa Jeesus halusi tuoda maailmaan. Hän on läsnä ja hänen mukanaan meillä on toivo, joka ulottuu kärsimyksen jopa kuoleman yli.
Olen puhunut maailman varjoisasta puolesta, sairaudesta ja kivuista. Meillä on keskellä inhimillistä maailmaa hetkiä, jolloin aurinko paistaa kirkkaammin, hetkiä jotka tekevät tilanteesta ikimuistoisen, jolloin kaiken inhimillisen takaa näkyy kauneutta ja hyvyyttä ja Jumalan huolenpitoa.
Sitä oli runsaasti myös X elämässä. X sairastui nuorena, mutta hän ei antanut sen määritellä tahtia elämässä. X sokeutui aikuisiällä, mutta hän ei jäänyt uhrin asemaan. Hän päättäväisenä luonteena hankki ripeästi uuteen elämään kuuluvat tiedot ja taidot. Oppi kulkemaan valkoista keppiä käyttäen, oppi lukemaan pistekirjoitusta ja alkoi toimia aktiivisesti.
… lukemisharrastus jatkui äänikirjojen muodossa. Kulttuuriharrastukset, kuten kaunokirjallisuus, on merkki ihmisen elämänhalusta ja elämänilosta. Se ei ole vain itsensä viihdyttämistä, vaan sielun vuorovaikutusta elämän syvyysulottuvuuden kanssa, jonka tulkkeina kirjailijat ja taiteilijat ovat. X oli ammentanut viisautta ihmisiltä, joilla oli sanottavaa ja annettavaa.
X elämänkaareen kuuluu kaksi merkittävää asiaa. Hän löysi kumppanin Y, jonka kanssa on jakanut elämän monta kymmentä vuotta. Teille syntyi lapsi Z. Lapsen kasvattaminen ilman näköaistia on ollut haastava asia. Avustajia onneksi myös sai arkea helpottamaan. Y kertoi miltä näytti pienen lapsen syöttäminen, kun sokea äiti kohdisti lusikkaa lapsen suuta päin. Z joutui tarkkaavaisesti seuraamaan lusikan kulkemista ja suu auki kuin linnunpoika ojentaa päätään oikeaan suuntaan, jotta lusikka päätyisi maaliin asti.
Hyvin pienestä alkaen olet ymmärtänyt äidin sokeuden ja sen että sinä olit hänen silmänsä – et vain silmäteränsä vaan silmänsä. Yhteistyöllä asiat sujuivat.
Sokeana ihminen on paljon haavoittuvaisempi. Hän joutuu elämään luottamuksen varassa enemmän kuin näkevä. Mutta ilman luottamusta lopulta kukaan ei voi elää. Tänään Jumalaan luottaen annamme X hänen haltuunsa. Me luotamme ja toivomme siihen, että kuoleman voittanut Jeesus julistaa meille rauhaa.
Haavat lasketaan
Hyvät ystävät, X rakkaat läheiset.
Olemme saattamassa X viimeiselle matkalle haudan lepoon. Hänen elämän matkansa tuli päätökseen runsas kolme viikkoa sitten. Olitte viimeisenä päivänä jättäneet hänelle jäähyväisiä sairasvuoteen vieressä. Aamulla tieto ilmoitettiin teille: X on poissa. Tänään muistelemme häntä ja katsomme elämän jälkiä.
Maanantaina kävin Z-kadulla juttelemassa Y kanssa. Teillä on pitkä yhteinen taival – 60 vuotta myötä ja vastoinkäymisiä, yhteen kasvamista, yhteisiä iloja ja suruja. B-paikan tansseista n-vuonna on melko pitkä matka tähän hetkeen.
Kertasimme X työvuosia… Työt loppuivat aikanaan ja X oli aikaa lastenlapsille. Pisimpään keskustelimme niistä ajoista, jotka vielä olivat mielen päällä. Vaikeat viimeiset vuodet, joita kuljettiin sairaalan, terveyskeskuksen ja kodin välillä. Jumala kuljettaa meitä ihmisiä outoja teitä. Ja monesti matkalla on vaikeuksia – ne riisuvat ihmistä ja kutsuvat meitä hiljaiseen rukoukseen Jumalan edessä.
Virsikirjan toiseksi viimeinen virsi on tuo hetki sitten laulamamme 631. Se on Wilhelmi Malmivaaran kirjoittama. Siinä hän tuo Jumalalle näissä säkeissä elämässä kokemansa surun ja menetykset, hylätyksi tulemisen kokemukset, toivottomuuden, kyyneleet ja inhimillisen särkymisen. Mutta ihmeellisellä tavalla tähän elämän pimeään laaksoon liittyy kumminkin sitkeä luottamus ja toivo, vaikka toivolle ei näyttäisi olevan mitään tilaa.
Yksi kauniimpia ja puhuttelevimpia kohtia virressä on sen kolmas säkeistö: Muut kaikki hylkää, vaan sinä et. Autuuden särkyneet sydämet sinulta saavat, sä luet haavat ja kyynelet. Nämä haavat haluan teidän virrestä tänään huomaavan ja muistavan.
Virressä puhutaan haavoista, joilla tarkoitetaan elämän kolhuja. Meihin on isketty haavoja. Tai me olemme tehneet, jotakin sellaista mitä ei olisi pitänyt, ja olemme saaneet haavoja. On sanottu, että taivaallinen Isä näkee syntimme haavoina, joita hän haluaa parantaa kuin pienen lapsen haavaan, mihin puhalletaan.
Edesmennyt professori Heikki Kotila kirjoitti virrestä hyvin kauniisi näin: Monessa lastenkamarissa koetaan illasta toiseen samoja tuntoja, joista Malmivaara virressä kirjoittaa.
Kun lapset tulevat illalla kotiin tarhasta, syödään puurot ja katsotaan pikkukakkoset ja käydään kylvyssä. Sitten mennään nukkumaan. Toisinaan luetaan haavat.
– Tämä hammas heiluu jo, kohta se varmasti putoaa, lapsi sanoo toiveikkaasti.
– Tämä mustelma tuli siitä, kun Ville potkaisi ilkeästi, lapsi huokaa.
Haava, jonka naapurin kissa viime viikolla raapaisi, on jo melkein parantunut. Sitten on vielä se kipeä polvi, josta ei vammaa löydy mutta joka kumminkin vähän itkettää. Sen syynä saattaa perimmiltään olla ihmisen lapsen elämän kipu, se sielun haava, joka ei näy eikä vuoda, mutta jonka kipua puhallus aina hetkeksi lievittää.
Kun on haavat luettu, käydään rauhassa nukkumaan. Ja tulee uni. Tällainen on ihmisen lapsen kotiintulo. Pihalta sisään, illasta toiseen, pienen ihmisen kohdalla.
Hän jatkaa: En usko, että se on sen kummempaa elämän viimeisenä iltanakaan. Taivaan Isä lukee haavat.
Niin virressä sanotaan: Sä luet haavat ja kyyneleet. Kotiintulo Jumalan luokse on haavojen lukemista ja kaikkien vaikeimpienkin haavojen parantamista. Minkälaisia olivat X haavat? Tiedämme, että hänen haavansa olivat sellaiset, että ne eivät parantuneet. Ne olivat haavoja, jotka toivat kyyneleitä särkyjen tähden, mutta ennen kaikkea juuri siksi, että haava ei kasvanut umpeen, ei parantunut, vaan meni aina huonompaan kuntoon. Se teki elämän rajatuksi.
Toki muitakin kolhuja ja sisäisiä haavoja oli tullut elämän matkalla. Sellaisia kolhuja, jotka vaivasivat, mutta joihin ei kukaan ihminen nähnyt puhaltaa. Sellainen varmasti oli zzz. Ei hän siitä surusta puhunut, mutta tuskin tämäkään haava oli täysin parantunut. Sitä tärkeämpää hänelle oli läheiset, joista hän sai elämäänsä ilon ja suuren kiitollisuuden.
Kun saattelemme häntä viimeiselle matkalle, tiedämme että kärsimykset ovat päättyneet. Saakoon hän rauhan ja lohdun sen Jumalan luona, joka lukee kaikki haavat ja kyyneleet.
Skitsofrenia – Kaunis Mieli
Siion sanoo: ”Herra on minut hylännyt, Jumalani on minut unohtanut!”
– Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää?
Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda.Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt, ja niin sinun muurisi ovat aina silmieni edessä.
Hyvät ystävät. X elämä on päättynyt. Tänään hänet lasketaan hautaan. Sinne lasketaan hänen ruumiinsa, mutta hänen syvin minuutensa, sielunsa on Jumalan luona.
Tapasin X lapsen viime sunnuntaina. Keskustelimme X elämästä. Keskustelussa aika paljon ehkä liikaakin oli esillä X sairaus. Se on isosti vaikuttanut hänen elämäänsä. Se oli myös asia, joka vaati minulta sisäistä työstämistä.
Keskustelun aikana kerroin vaikeudesta eläytyä tai asettua X asemaan. Minkälaista on sairastaa sellaista aivoperäistä sairautta, mikä vaikuttaa persoonaan, ajatusmaailmaan, aistimiseen ja todellisuuden hahmottamiseen ja tulkintaan? Ihmisen elämässä toisen tilanteeseen asettuminen tai eläytyminen on kuitenkin se tapa, mikä ohjaa sitä, miten henkilöä voi auttaa. Kysymys minkä ihminen esittää itselleen: jos olisin hänen asemassaan, miten toivon, että minuun suhtauduttaisiin jne. Huomaan, että en helposti pysty asettumaan hänen asemaansa. Se on sellaista särkyneisyyttä, jonka edessä hiljentyy ja hämmentyy. Ymmärtääkseni useimmiten sairaus ei tullut mitenkään eritysesti esiin. Elämä oli samanlaista kuin muillakin ihmisillä. Päällisin puolin hyvää ja onnellista aikaa. Hän oli iloinen ja … Mutta sitten oli vaikeampia aikoja, jolloin ulkopuolista apua tarvittiin.
Sanoit isäsi kirjoittavan välillä liuskan täyteen numerosarjoja. Niillä oli hänelle jokin merkitys, mutta sitä ei tiedetä mikä. Ehkä jokin sellainen logiikka, minkä vain hän itse tiesi. Silloin mieleeni palautui elokuva Kaunis mieli, jossa Russell Crowe näytteli Nobel palkittua matemaatikkoa nimeltä John Nash. Hänen kehittämää peliteoriaa käytetään erityisesti taloustieteessä. Hän sairasti skitsofreniaa. Elokuvan keinoin astuttiin kyseisen matemaatikon sairauden maailmaan – silloin kun erilaiset harhat tuntuvat todellisilta. Hän sai Pentagonin salaisesta puolustuksen virastosta kehotuksen murtaa venäläisten salakielinen koodi ja toiseksi tehtäväksi eri tiedotusvälineistä etsiä kätkettyjä vihollisen viestejä. Tällaista virastoa ja tehtävää ei oikeasti ollut. Eikä niitä ihmisiä, joiden kanssa hän näistä jutteli. Se oli kaikki hänen mielensä rakentamaa. Vaikeuksien jälkeen hän oppi elämään sairautensa kanssa niin, että hänen kuulemansa äänet hiljenivät. Elokuva näytti jotakin sairaudesta matemaattisen neron elämästä. Ja toivottavasti sai meitä suhtautumaan sairauteen myötämielisemmin ja ymmärtävämmin. Inhimillistä särkymistä on monenlaista ja kipujemme kanssa me yritämme selvitä elämässä ja tehdä siitä mahdollisimman parasta meille.
X elämässä onneksi isomman osan aikaa elämä oli kohtalaisen tasapainoista ja sairaus pysyi hallinnassa, mutta se ei hävinnyt mihinkään.
Hän pystyi läheiseen ja hyvään ihmissuhteeseen Y kanssa. Y kuolema oli hänelle raskas menetys.
Yksi elämään iloa tuova asia X oli piirtäminen. Hän oli hyvä piirtämään ja sitä varten oli hankkinut asiaan kuuluvia tarvikkeita. Hän toteutti luovuuttaan. Oikeastaan tämän piirtämisharrastuksen johdosta valitsin luettavaksi puheen edellä kohdan Jesajan profetiasta. Sen mukaan Jumalakin osaa piirtää. Hänen piirustuksilla on erityinen merkitys. Hän on piirtänyt tai tatuoinut käteensä rakkaansa kuvan, jotta ei voi tätä unohtaa. Jumala rakastaa jokaista ihmistä, joten hänen kädessään on paljon kuvia. Jos me ajattelisimmekin olevamme yksin ja hylättyjä, vierellämme on kuitenkin yksi, joka on läsnä ja kuulee. – hän, joka on meidät luonut.
X oli vahvatahtoinen. Hän ei valitellut pienistä vastoinkäymisistä vaan jaksoi mennä elämässä eteenpäin. Matka kuitenkin päättyi ja tänään hänet kannetaan puolison syliin. Lohtua tuo usko siitä, että X on vapaa kaikista sairauden tuomista vaikeuksista niin, että se X, mikä hän oli ennen sairastumistaan säilyy ja se mikä hänessä oli kauneinta ja parasta vahvistuu. Muu jää pois.
Toivottavasti myös muistoissanne kauniit asiat jäävät päällimmäiseksi.
Miksi
X elämä on päättynyt pitkän ja vaikean sairauden jälkeen. Tämä sairaus hänellä oli seuranaan koko aikuisen iän. Ja on surullista, kuinka paljon lahjakkuutta tämän sairauden tähden jäi piiloon ja käyttämättä. Voisi jopa esittää Jumalalle syytöksen, että melkoista tuhlausta häneltä.
Jos hän antaa ihmiselle lahjat, talentit, niin miksi hän ei sitten antanut terveyttä ja mahdollisuutta niiden lahjojen täysipainoiseen käyttämiseen ja hyödyntämiseen. Se tuntuu epäreilulta ja järjettömältä. Mitä X:llä olisikaan ollut annettavaa yhteiskunnalle? Meille ihmisille tulee näitä miksi-kysymyksiä. Sitä X on varmaan monesti myös itse mielessään kysynyt. Miksi näin pääsi tapahtumaan? Mitä hän on tehnyt ansaitakseen tällaisen kohtalon? Miksi kysymykset jäävät kuitenkin vaille vastausta. Sen toki ymmärrämme, että tällainen sairastuminen ei johdu ihmisen tekemisistä. Siellä on taustalla syitä, joihin X tai kukaan muukaan tuskin olisi voinut vaikuttaa.
Kun juttelin viime viikolla Z kanssa X elämästä, ensimmäisiä asioita, mitä hänestä sanoit taisi olla, että hänen xyz-kykynsä oli huikea.
Opiskelu oli päässyt hyvään vauhtiin ja approbatureita hän ehti muutaman suorittaa erinomaisin arvosanoin sekä cum-lauden. Hän oli päässyt mieleiseensä paikkaan opiskelemaan, mutta yllättäen opinnot keskeytyivät. Mahdollisesti hänellä ilmeni sairaudesta johtuvia ongelmia, jotka vaikeuttivat opiskelua. Sairauden syy ei kuitenkaan löytynyt nopeasti. Diagnoosi tuli vasta paljon myöhemmin. X:lle tuli taudin vakava muoto.
Sairauden myötä elämä sai kokonaan toisenlaisen käänteen. Parantumaton sairaus muokkaa käsitystä omasta itsestä. Se vaikuttaa kaikkiin elämän valintoihin. Niinpä luulen, että se sulki häneltä monta mahdollisuuden ovea – esimerkiksi ehkä ajatuksen perheestä. Hän jättäytyi paljolti yksinäisyyteen. Hän halusi olla yksin ja nautti siitä. Yksinäisyydestä huolimatta hän ei ollut syrjäytynyt tai alkoholisoitunut.
X tiesi, että niillä korteilla pelataan, mitkä olemme saaneet. … Tiedonjano ei kadonnut mihinkään. Hän ei katkeroitunut. Hän säilytti uteliaisuutensa ja tiedonhalunsa ja halusi tutkia ja oppia uutta. oli vakituinen kirjaston suurkuluttaja.
Mutta kun hän luki paljon, hän myös tiesi paljon. Hänellä oli vahvoja mielipiteitä asioista, mutta hän ei huutanut niitä tuuleen tai yrittänyt vaikuttaa yhteiskunnallisissa asioissa. Hän oli kuitenkin hyvin perillä asioista ja hänen lukeneisuutensa oli laajaa.
Kun kävin Z luona juttelemassa, yksi asia vielä hämmästytti. Hänestä ei juuri ollut valokuvia. Joitakin pieniä kaistaleista leikattu toisista valokuvista. Hän ei ilmeisesti pitänyt siitä, että olisi tullut kuvatuksi. Tämän ajan selfiekuvat olivat luultavasti hänelle kauhistus. Sanoit että viimeiseksi kuvaksi mieleesi jäi X:stä hänen hymynsä, mikä oli samanlainen kuin teidän äidillänne. Se muistikuva säilyy hänestä. Hymyilevät kasvot ovat kaunis muisto. Monista elämän miksi-kysymyksistä huolimatta, Jumalasta voidaan yksi asia sanoa varmasti, että hänen kasvonsa hymyilevät meille. Niiden kasvojen edessä saakoon X nyt lopullisen rauhan.