09 a. Kuoleman vertauskuvat

Hautaus – 9. kuoleman vertauskuvista:

• uni, nukahtaminen
• ovi, portti
• liekin sammuminen
• hopealangan katekaminen
• side katkeaa (elämänpunos)
• virran ylittäminen
• kukan kuihtuminen, lakastuminen, lehtien variseminen
• tiimalasin hiekan juokseminen loppuun, ajan loppuminen
• neljäs sinetti – harmaan hevosen ratsastaja
• tilin tekeminen
• punnitseminen
• puun kaatuminen
• ”Noutaja tuli hakemaan”
• luut
• putoaminen
• tuuli käy ylitse
• mennä Isän luo (Jeesuksen ilmaus kuolemasta Lk 14:28; 16:5; 17:11, 13)
• —
• enkeli vei Aabrahamin helmaan (Lk 16)
• pitkän elämän jälkeen otettiin isien tykö (1 Moos 25)
• antaa henkensä Isän käsiin (Lk23:46)
• Ruumiin ja sielun/hengen ero – astuminen Jumalan eteen

Uni, nukahtaminen

Kuolema nukahtamisena Jeesus sanoi: ”Ystävämme Lasarus nukkuu, mutta minä menen herättämään hänet.” Joh 11:11-26

Ihanimpia asioita pitkän ja raskaan työpäivän jälkeen, on laskea taakkansa ja nukahtaa. Silloin uni on tervetullut vapauttaja kaikista päivän murheista, kun voi antautua unen valtakuntaan.

Uni ja nukahtaminen on vertauskuvissamme usein saanut merkitä kuolemaa. Puhutaan kuolon uneen nukkumisesta. Nukahtaessamme me antaudumme tuntemattoman varaan.

Mutta tavallisin syy tähän vertaukseen lienee siinä, että ihmisen koko elinkaarta on usein verrattu päivänkiertoon. Elämämme on kuin yksi päivä. Aamuvarhainen on lapsuuden aikaa. Päivä on aikuisuuttamme ja illan hämärä on vanhuutta. Lopulta kuolemaa on kuin väsyneen ihmisen nukahtaminen. Kuolema sulkee silmämme. Iltavirsissä ajatukset johdatetaan usein siihen nukahtamiseen, joka kerran koittaa meille jokaiselle kuolemassa.

Jeesus puhui kuolemasta nukkumisena. ”Lasarus nukkuu” hän sanoo, vaikka Lasarus oli ollut kuolleena jo useamman päivän. Mutta Jeesus puhui Jumalan arvovallalla. ”Joka uskoo minuun, saa elää vaikka kuoleekin.” Näin voi sanoa vain elämän ja kuoleman Herra Jeesus Kristus. Siksi kuolema onkin vain unta.

Meillä ei voi olla täyttä varmuutta siitä minkälaista kuolema on. Mutta meitä varmasti lohduttaa ajatella kuolemaa väsyneen ihmisen onnellisena nukahtamisena.

X oli elänyt pitkän elämän. Ilta oli käynyt pitkäksi ja hän enää odotti sitä hetkeä, että saisi nukahtaa viimeiseen uneen. Hänen osansa oli jäädä yön hiljaisina tunteina valveille kun puoliso jo ehti nukahtaa. Siihen samaan uneen hän kaipasi päästä. Nyt hän on saanut kauan kaivatun ja rauhallisen unen. Me peittelemme hänet tänään kukkasin, uskoen samalla siihen, että Jeesus on herättävä hänet uuteen elämään, jossa päivä ei enää vaihdu yöksi.

Uni terveistä jaloista

X oli harvinainen sairaus. Sen seurauksena hän oli mm. halvaantunut jaloistaan.

Luopuminen ei kuitenkaan ole helppoa. X joutui taistelemaan luopumisen surun kanssa monet kerrat. Riipaisevalla tavalla se tuli esiin silloin, kun hän oli nähnyt unta siitä, kuinka hän samoili metsissä tervein jaloin hyvästä marjapaikasta toiseen. Itku ei ollut kaukana, kun hän heräsi aamulla sairauden todellisuuteen.

Meillä on lupa ajatella niin, että X nukkuu nyt rauhallista unta uudessa kodissaan. Hän näkee unta teistä rakkaistaan. Ehkä hän näkee unta jälleen terveistä jaloista ja marjametsästä. Mutta toisin kuin aikaisemmin, X:n ei tarvitse enää itkeä sitä, että kaikki se kaunis, jossa hän unen aikana kulki olisi ollut vain harhaa. Silloin kun Kristus hänet herättää, hän saa olla vapaa kaikista puutteista ja rasitteista. Jumala antaa hänelle terveen ruumiin, terveet jalat. Jumala johdattaa hänet vihreille niityille, puutarhojen kukkaloistoon, valoisiin metsiin, jotka ovat täynnä kaikkea hyvää.

Kun käydään nukkumaan, haavat lasketaan

Ilm 21:1-4

Minä en tuntenut X, siksi ajatukseni ja sanani hänen arkkunsa äärellä ovat hyvin vajavaisia. Te tunsitte hänet. Te tiesitte, mitä hän on parhaimmillaan ja mitä huonoimmillaan? Olette nähneet hänen elämänsä nousut ja laskut. Viimeiset vuodet hänen elämässään olivat matkaa ulkoisesti heikommaksi ja luultavasti myös sisäisesti haaveet olivat enemmän tai vähemmän murentuneet – vai minkälaisena hän mahtoi nähdä oman tulevaisuutensa.

Hänet muistetaan varmaan monistakin asioista, mutta kuvittelen, että eräs hänen kunniansa hetkistä liittyy siihen, että …

Elämän kolhuista, kivuista hän oli saanut myös osansa. Ne olivat jättäneet sieluun lähtemättömät haavat – sellaiset, että ne houkuttelivat jäämään niihin kiinni muiden vaikeuksien tullessa.

Teologian professori Heikki Kotila kuoli viikon aikaisemmin kuin X. Hänkin kuoli inhimillisesti katsoen liian varhain, kun ei ehtinyt täyttää 50 vuotta.

Hän piti joitakin vuosia sitten radiohartauden, jossa kuvasi ihmisen syntejä hänen haavoikseen ja kolhuiksi. Jumala oli puolestaan kuin isä tai äiti, jonka kanssa lasta peiteltäessä katsottiin ja laskettiin haavat.  Luen hartaudesta muutaman kappaleen, joka mielestäni  sopii tilanteeseen, kun X on nukkunut viimeiseen uneensa.

Kun lapset tulevat illalla kotiin tarhasta, syödään puurot ja katsotaan pikkukakkoset ja käydään kylvyssä. Sitten mennään nukkumaan. Toisinaan luetaan haavat.

– Tämä hammas heiluu jo, kohta se varmasti putoaa, lapsi sanoo toiveikkaasti.

– Tämä mustelma tuli siitä, kun Ville potkaisi ilkeästi, lapsi huokaa.

– Ja toinen tuli siitä, kun kaatui pyörällä.

Haava, jonka naapurin kissa viime viikolla raapaisi, on jo melkein parantunut. Sitten on vielä se kipeä polvi, josta ei vammaa löydy mutta joka kumminkin vähän itkettää. Sen syynä saattaa perimmiltään olla ihmisen lapsen elämän kipu, se sielun haava, joka ei näy eikä vuoda mutta jonka kipua puhallus aina hetkeksi lievittää.

Kun on haavat luettu, käydään rauhassa nukkumaan. Ja tulee uni.

Tällainen on lapsen kotiintulo minkä tahansa perheen elämässä.  En usko, että se on sen kummempaa elämän viimeisenä iltanakaan. Taivaan Isä lukee haavat ja puhaltaa ne terveeksi.

Minkälaisia olivat X:n haavat. Aivan varmasti monenlaisia kolhuja oli tullut elämän matkalla. Sellaisia kolhuja jotka vaivasivat, mutta joihin ei kukaan ihminen nähnyt puhaltaa. Kolhuja joita aikuinen mies ei voi kertoa, koska ei voi osoittaa olevansa heikko ja kaipaavansa lohtua. Saakoon hän rauhan ja lohdun sen Jumalan luona, joka pyyhkii pois kaikki kyyneleemme.

Ovi, portti

Ovi jota en halunnut avata

Elämämme koostuu erilaisista päivistä ja monenlaisista tilanteista. Kukin tilanne on ikään kuin ovi joka aukeaa eteemme. Joskus edessämme aukeaa monta ovea ja meillä on mahdollisuus valita, mitä me haluamme tehdä, mistä ovesta haluamme mennä eteenpäin. Meillä on omia haaveitamme ja haluamme lähestyä niitä. Kunhan jotakin saisimme toteutettua niistä.

Eteemme tulee kuitenkin tilanteita, että edessä aukeavista ovista mikään ei tunnu mieluisalta. Ehkä vaihtoehtoja ei ole, on vain yksi ovi ja se tuottaa meille ahdistusta ja kipua. Se on sairauden, kärsimyksen ovi. Paikalleen ei voi jäädä, vaan matkaa on jatkettava.

Silloin kyselee mielessään, oliko tämä ovi sellainen, joka olisi jo paljon aikaisemmin pitänyt avata. Onko tämä ovi, joka on pitkään muistuttanut olemassaolostaan, mutta sitä ei ole tullut avanneeksi, koska on pelännyt, mihin se johtaa. Se on ollut vaihtoehto, jonka on halunnut sulkea mielestään pois.

Monista ajatuksistaan huolimatta nyt on edessä sillä ovella, eikä muita ovia avattavaksi ole. On astuttava kohti sitä, mikä tuottaa kipeää. Nyt tässä vaiheessa tietää, että tämä ovi merkitsee luopumista monesta haaveesta. Toiset ovet sulkeutuvat lopullisesti.

X on astunut kuoleman ovesta. Se on ovi, josta jokainen astuu sisään yksin. Se on myös ovi, joka erottaa meidät toisistamme.

Uni portista

Kuukautta ennen kuolemaansa x oli nähnyt unen. Hän oli tiellä. Edessä oli portti, jonka toiselta puolelta tuli pieni tyttö häntä vastaan ojentaen hänelle kätensä. Tuota tyttöä hän ei tuntenut. Mutta hänellä oli halu ottaa tyttöä kädestä kiinni ja lähteä hänen mukaansa veräjän toiselle puolelle. Kuitenkin tyttö lähti pois. vielä ei ollut aika kulkea portista.

Ajattelen niin, että tämä veräjä ja pieni tyttö vastassa oli eräänlainen aikamerkki, mikä muistutti x siitä, että aika on käynyt vähiin, että nyt on valmistauduttava kuolemaan. Tyttö jota hän ei tuntenut oli noutaja – ei pelottava viikatemies, vaan pieni tyttö, joka tuli hakemaan häntä. Siinä on erittäin kaunis kuva kuolemasta.

Ei ollut vielä aika, mutta kauan ei joutunut enää odottaakaan, kun tuo tyttö tuli uudestaan.

Tie jatkui portin takana. Tie on elämän tie, mutta portin läpi on kuljettava. Portit avautuvat aina johonkin uuteen. Tässä tapauksessa portti on elämän ja kuoleman rajalla. Mutta muutos ei ehkä ole juurikaan sen suurempi kuin, että kulkee vain portin läpi. Meitä ollaan vastassa portin luona ja kun Portti suljetaan takana eikä takaisin enää tulla. Tänään me todistamme erään elämän ja kuoleman portin sulkeutuneen.

Kerran meillekin aika tulee täyteen ja meidän on astuttava samasta portista.

Kuoleman portilla vailla ansiomerkkejä

Keskiviikkona olin X vuoteen ääressä. Ehtoollista ei enää ollut tarkoitus antaa. X ei olisi sitä pystynyt enää vastaanottamaan. Vietimme rukoushetken kuolevan luona. X:n kunto oli käynyt jo heikoksi. Oli odotettavissa, että siteet tähän maahan katkeavat pian.  Ei ole täysin selvää kuuliko hän ja ymmärsikö, mitä hänen ympärillään tapahtui. Mutta oli tärkeää vakuuttaa häntä kuoleman heikkouden keskellä Jumalan armosta. ”Jumala rakastaa sinua, hän on sinun kanssasi eikä hylkää sinua kuoleman hetkellä.” Saattelimme häntä virsin ja rukouksin sille rajalle, jossa voimme vain läheisemme antaa ja uskoa hänet niihin käsiin, jotka vastaanottavat. Ne kädet ovat vahvemmat kädet: taivaallisen isän kädet, kuten virressä 517 lauloimme: Käsi minut kantaa uuteen elämään, ikirauhan antaa valoon jään.

X oli turvannut Jumalaan koko pitkän elämänsä ajan. Mutta kun ihminen käy heikoksi ja kulkee kuoleman porteille, silloin myös oma usko tuntuu heikolta ja oma elämä vajavaiselta. Kuoleman taustaa vasten omat saavutukset elämässä näyttävät kovin vaatimattomilta. Tuolle portille me emme kuljeta kuitenkaan omia saavutuksiamme. Niistä voi jälkimaailma meidät muistaa. Tuolla portilla olemme alastomia ihmisiä. Yksikään mitali tai ansiomerkki ei ole rinnuksillamme tai riipu kaulassamme. Meidän kauneutemme ja koristeemme silloin on vain Jeesukselta lahjana saatu pyhyys ja puhtaus. Siksi on hyvä lähtijää saatella muistuttaen siitä, että omat saavutukset eivät ole tärkeitä. Tärkeää on se mitä Jumala on tehnyt puolestamme.

Kun X kuoli toukokuussa 2017, oli suruliputus koko maassa. Päivää aikaisemmin oli kuollut pitkäikäinen presidentti Mauno Koivisto. X ja Mauno olivat saman sukupolven ihmisiä. Samalla portilla olivat kumpikin. Ihmisiä, joilla kummallakin oli erilainen elämä ja historia. Tässä korostuu juuri tuo mitä aikaisemmin sanoin. Kaksi ihmistä: koko kansakunnan presidentti ja Harjavallan pienen kylän maatalon tyttö, he Jumalan ovat edessä samanlaisia ihmisiä – armoa ja anteeksiantamusta kaipaavia ihmisiä. Molemmat olivat eläneet samoja vuosia, presidentti toki vaikuttanut enemmän tämän maan kohtaloon ja kulkuun. X on vaikuttanut myös ihmisiin, mutta paikallisesti. Hänet muistetaan lempeänä, vieraanvaraisena, valoisana ja elämänmyönteisenä ihmisenä.

Kun ajattelen X elämäntarinaa minun näkökulmastani (olen kaupunkilaispoika) erikoinen piirre liittyy siihen. Se, että X asui koko elämänsä samassa talossa. Maaseudulla se ei liene harvinaista. Hän eli ja asui lapsuutensa talossa. Siinä talossa hän kasvoi äitinsä sylissä. Hän konttasi ja otti ensimmäiset askeleet samoilla lattialankuilla, jotka pitkän elämän jälkeen vielä narahtelivat hänen allaan, kun hän teki talon askareita.

….

Liekin sammuminen

Palaessaan kynttilä tulee pienemmäksi

Evankeliumi luetaan alttarilta. Sytytän sitä ennen kynttilän – tuohuksen, joka on laitettu sopivaan kohtaan esille.

Tämä on hyvin pieni ja mitätön kynttilä. Se on hädin tuskin kynttilä. Mutta siinä on valo. Kynttilä sytytettiin ennen kuin evankeliumia ryhdyttiin lukemaan. Kynttilän viesti on siinä, että Jumalan sanassa on valo. Evankeliumi valaisee meidät kaikki. Ylösnousemuksen valo, Jeesus on luonamme.

Valo on Jumalasta, mutta ihminen silti voi olla tuo kynttilä.

Palaessaan kynttilä tuo maailman pimeyteen taivaallista valoa. Silloin meidän elämämme myös toteuttaa tarkoitustaan. Mutta kuten aina – palaessa myös tuo kynttilä vähenee. Jumalan syvällisempi tunteminen merkitsee pieneksi tulemista. Kristityn kasvusuunta on alaspäin, kynttilän palamista yhä pienemmäksi – ja silti siinä pienessäkin kynttilänpätkässä valo voi näkyä.

Mistä tänään löytyisi sellainen pieni kynttilä, jonka Jumala voisi sytyttää, joka palaisi uskon, toivon, rakkauden ja rauhan valoa.

Mutta kynttilän on palaessaan tultava pienemmäksi, jotta Jumalan valo ulottuisi kauemmaksi. Siihen kynttilän vähenemiseen meidätkin on kutsuttu. Loistamaan sitä valoa, joka tulee ylhäältä.

On vaikea suostua pieneksi. On vaikea suostua loistamaan taivaan valoa. Mutta joka haluaa siunauksen, hän tulkoon Jumalan siunaavien kätten alle. Ne kädet löytyvät Kristuksen ristin juurelta. Sinne löytävät ne, jotka tajuavat itsensä pieniksi kynttilöiksi. Sinne löytävät ne, joilla on armon nälkä ja iankaikkisen elämän jano. Siellä Jumala täyttää heidät hyvyyksillään.

Hopealangan katkeaminen (+ elämän malja tulee täyteen)

Saarn 12:1-7 Muista Luojaasi nuoruudessasi ennen kuin pahat päivät tulevat…myllyn ääni heikkenee, pelätään mäkiä… ennen kuin hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy. Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut.

Hyvät ystävät.

Jossakin vaiheessa vanhuutta tulee elämän malja täyteen (niin kuin psalmin laulaja sanoi: minun maljani on ylitsevuotavainen) – varsinkin jos on saanut elää pitkään ja vieläpä suhteellisen terveenä. Omat voimat vähenee eikä pysty enää osallistumaan maailman menoon sillä tavalla kuin nuorempana. Kun jää sivusta toisten touhua katselemaan, on mukava muistella myös omaa matkaansa, tehdä tiliä askeleistaan.

Toki kasvavan sukupolven touhujen seuraamisessa on aina oma hauskuutensa. Mutta kokemus siitä, että oma elämäntehtävä on saatettu loppuun, tekee ihmisen valmiiksi kuolemaan. Mitään ei jää kesken.

Elämän malja on rajallinen. Kun malja on tullut täyteen, ei ole enää tilaa uudelle, enempää ei mahdu. Vanha raamatullinen sanonta vanhoina kuolleista ihmisistä on kuvaava. Esimerkiksi Aabrahamista sanotaan: ”Hän kuoli rauhallisen vanhuuden jälkeen korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena, ja hänet otettiin isiensä luo.” Aabrahamillakin elämän malja oli tullut täyteen. Hän oli elänyt ja kokenut kaiken.

Vaikka ihmissydämeen mahtuu paljon, niin ei kuitenkaan niin paljon kuin Jumala ihmiselle haluaa antaa. Hän haluaa antaa enemmän, kuin tämä elämän malja kykenee ottamaan vastaan. – siksi katoavan ja ajallisen on pukeuduttava katoamattomaan ja ajattomaan.

Hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy. Tomu palaa maahan josta se on otettu ja henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut. Ihminen itse on elämän malja. Hän on samalla tomumaja, joka on pitänyt sisällään Jumalan henkäyksen – siksi se on myös Kultamalja. Me olemme ihmeistä jokainen. Ihmisen ihme elämänsä kaikissa vaiheissa: Yhtä hyvin syntyessään kuin myös silloin kun ruumiin voimat ovat poissa. Silti henki on tallella, katseessa on säilynyt kipinä – tuon hopealangan välkähdys. Lanka katkeaa, mikä yhdistää meissä taivaan ja maan. se mikä on taivaallista menee Jumalan luo ja maallinen palaa maahan niin kuin Saarnaaja kirjassaan sanoi.

Hopealanka katkeaa

Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy, ennen kuin vesiastia rikkoutuu lähteellä ja ammennuspyörä putoaa särkyneenä kaivoon. Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut.             Saarn 12:6-7

Hyvät ystävät. X viimeinen ilta kotona oli samanlainen kuin monet yhteiset illat aikaisemminkin. Yhdessä Y kanssa oli vietetty aikaa. Elämän vauhtia oli hiljentänyt merkittävästi onnettomuus kymmenen vuotta sitten. Siihen asti työ oli vienyt häntä ulkomaille asti. X oli ammattinsa osaava mies ja työnsä myös huolella tekevä. Huonoa laatua ei halunnut jälkeensä jättää. Se oli kunniakysymys. Työn jäljet ovat pysyvämpi käyntikorttimme, ne paljastavat meistä lopulta sen onko sanoilla katetta..

Tuona viimeisenä yhteisenä iltana X oli väsyneempi ja kävi nukkumaan. ”Tuu sit, kun tuut.” hän sanoi Y:lle. ”Tulen sitten kun ohjelma loppuu,” kuului vastaus.

Kuin veitsellä leikaten, tuttu rauhallinen ja hyvä elämä, oli vaihtunut äkkiä johonkin muuhun, kun X sai sydänkohtauksen. Hän menetti tajuntansa eikä nopeasta elvytyksestä huolimatta enää koskaan tullut tajuihinsa. Neljäntenä päivänä raskas hengitys päättyi ja elämänlanka katkesi.

Nyt hänen paikkansa on tyhjä ja tuo poissaolo tuntuu teissä kaikissa. Se tuntuu eniten ja päivittäin Y luona z-kadulla. Mihin tahansa katsookin – kaikkialla X on toisaalta läsnä kättensä jälkien kautta. Käden jäljet näkyvät hänen rakentamassa talossa. Ja samaan aikaan sitä syvemmin tuntuu hänen poissaolonsa. Hän on poissa eikä tule enää takaisin.

Yhtä vahvasti lasten ja lastenlasten elämässä isän ja vaarin poissaolo ahdistaa rintaa. Myös teillä isän kädenjäljet näkyvät taloissa, jota hän on ollut rakentamassa. Vähäisimpänä ei tietenkään ole se lämpö ja rakkaus, mitä vaari on jättänyt teidän lastenne elämään. Puolisoa, isää ja vaaria olisi tarvittu edelleen. Hänen kädentaitojaan ja neuvojaan.

Sitä syvempi suru, mitä suurempi rakkaus ja sitä horjuvampi olo, mitä vahvemmat siteet ovat katkenneet. Tosiasioita ei kuitenkaan voi muuttaa.  Kun elämää ylläpitävä hopealanka katkeaa, heltiävät samalla siteet myös muuhun maailmaan – siteet, jotka kiinnittävät meidät toisiimme. Siitä alkaa kehomme, ruumiillisen olemuksemme palautuminen maaksi. Mutta vielä vahvemmat siteet meillä on Jumalaan, pelastajaamme. Kaikki elämässä ei raukea. Henkemme tai sielumme jää Jumalan käsiin ja pääsee ikuiseen kotiinsa.

Terveyskeskuksessa X käytiin katsomassa. Te olitte sillä rajalla, jossa elämä oli tullut äkkiä hauraaksi, jossa hopealanka oli katkeamaisillaan. Paljon puhuttiin hänelle, kun hän oli tajuttomana. Monet kerrat jäähyväiset jätettiin. Ovelta monta kertaa tultiin takaisin. Y silitteli miestään. Perjantaiaamuna vettä tuli X silmästä ikään kuin hän olisi itkenyt. Ei voinut välttyä ajatukselta, että kyyneleet olivat X jäähyväiset. Hän ei pystynyt enää puhumaan, mutta viesti mielestäni oli sama kuin hänen viimeisissä sanoissaan. Merkitys vähän erilainen: ”Tuu sit kun tuut.” ”Tuu sit, ku tuut. Ei tarvitse pitää kiirettä – Minä olen kyllä täällä, sinua odottamassa.”

Me jätämme X Jumalan haltuun. Hänen henkensä on palannut kotiin Jumalan luokse ja rukoilee siellä teidän puolestanne.

Side katkeaa

Olemme saattamassa hautaan teille läheistä ja rakasta ihmistä. Elinvuosia X:lle olisi suonut enemmän. Vaikka siihenkin ikään asti hän oli ehtinyt nähdä lasten kasvavan, lähtevän kotoaan omia unelmia tavoittamaan. Ja hän oli ehtinyt nähdä seuraavan sukupolven syntyvän. Mutta sairaudet ovat tehneet tehtävänsä. Lääkärien keinot loppuivat kesken. Sairauden uusiutuminen oli X kohdalla liian raskas ja edellytykset sen hoitamiseen heikot. Nyt elämä abc-kadulla on muuttunut. Pieni 1v lapsi osoittaa sormella sohvaa kohti. Pappa ei ole siellä, mistä hänet ennen aina löysi.

Pienikin suree pappan kuolemaa, hänen poissaoloaan. Suru on teillä kaikilla erilainen: puolisolla ja lapsilla, ystävillä, sukulaisilla. Teidän elämänne oli kullakin eri tavoin kiinnittynyt X elämään. Toisilla vahvoin sitein toisilla etäisemmin. Kun vahva side katkeaa, se myös tuntuu koko olemuksessa, sillä se side ei kanna enää niin kuin kantoi aikaisemmin. Siteet ovat elämänpunoksia. Ne koostuvat tunteista, yhteisistä hetkistä, yhteisestä elämästä, yhdessä tehdyistä asioista, historiasta ja merkityksistä. Se side on tuonut apua arjen eri ongelmiin. Nyt viimeinen side häneen on katkennut.

Kun side katkeaa, kun läheinen kuolee, silloin korostuu aina elämän mittaamaton arvokkuus ja samalla se, että elämä on meitä suurempi. Se ei ole ollut yhdentekevä, vaan meidän elämässämme meidän sydäntemme taustalla sykkii Elämä itse. Se on saanut alkunsa Jumalan tahdosta ja palaa hänen luokseen. Me olemme osa tätä merkillistä elämän kudelmaa. Ja maallisten siteiden katketessa taivaalliset, tuonpuoleiset siteen vahvistuvat.

X elämä sai alkunsa Karjalassa. Muutaman muuton kautta perhe päätyi abc-paikkakunnalle. Sinne myös asetuttiin. …. elämän tapahtumia…

Elämme kirkossa pääsiäisen jälkeisetä aikaa. Hetki sitten kirkoissa toistettiin pääsiäisen tervehdystä: Kristus nousi kuolleista. Evankeliumeista kerrattiin, kuinka hän ilmestyi oppilailleen kuoleman voittaneena. Hän ei voittanut vain omaa kuolemaansa vaan meidän kaikkien. Se tarkoittaa, että kuolema ei ole lopullinen. Se ei tuhoa kaikkea meissä. Elämä jatkuu kuolemankin läpi. Hän ei tule kuitenkaan takaisin luoksenne, mutta kerran meidän osamme on mennä sinne, missä hän on

Jeesus sanoo, että hän on tehnyt meille tien. Sillä tiellä meidän kannattaa kulkea. Sillä tiellä me pääsemme varmasti perille.

Virran ylittäminen

Ilm 22:1-2 Lapsuuden virta

X oli elänyt koko elämänsä saman virran rannalla omenapuiden keskellä ja nautti pihamaan hoitamisesta. Omenapuun kukat ovat varisseet. Kukan terälehdet ovat pudonneet tuohon virtaan, joka kuljettaa ne hiljaisesti katseemme ulottumattomiin. Niin kuin syksy riisui puut kukista, niin vanhuus riisui X:n kaikesta elinvoimasta. Elämän ja kuoleman virta on ottanut hänet kuin sen kukan terälehden, jota virta kuljettaa. X on päässyt nyt tuon virran alkulähteille, mutta sielläkin on hänelle jotakin tuttua. Sielläkin X saa olla virran äärellä katselemassa hedelmäpuiden kukkia. Siellä hänellä on hoidettavanaan taivaallinen kukkatarha.

Luuk 5:1-6 – Vene – Jeesus opetti kansaa veneessä istuen

X oli ammatiltaan veneentekijä ja arvostettu sellainen. Evankeliumeissa kerrotaan veneistä. Evankeliumeissa veneitä tarvittiin erikoiseen ja tärkeään tehtävään. Vene oli monesti Jeesuksen saarnatuolina.

Jeesus eli suurimman osan elämästään Gennesaretin järven rannalla. Se oli suuri ja kalaisa järvi. Ei ole siksi ihme, että suurin osa Jeesuksen opetuslapsista oli ammatiltaan kalastajia, joille veneet olivat tuttuja työkaluja.

Opetuslasten vene ei ollut mikään ihan pieni soutuvene. Se on ilmeisesti ollut noin 8 metriä pitkä ja pari metriä leveä vene. Sillä on voinut soutaa mutta myös purjehtia. Siihen on hyvin mahtunut koko kahdentoista apostolin joukko. Ja niin he monesti yhdessä kulkivatkin tuolla järvellä rannalta toiselle.

Kirkkoa on verrattu laivaan, joka pitää ihmisen pinnalla ja estää hukkumasta joka seilaa maailman myrskyissä. Se on vene, jossa Jeesus on oppilaidensa kanssa mukana, tyynnyttää myrskyt. Ja lopulta kuljettaa pelastetun ihmisen Rauhan satamaan.

Porissa Juseliuksen mausoleumista on Akseli Gallen-Kallelan teos, fresko, jossa esiintyy puinen soutuvene. Veneestä ei näy paljoakaan. Alaston mies työntää sitä juuri vesille. Fresko on nimeltään Tuonelan virran rannalla.

Kuvassa ihmisiä on kokoontunut vakavin kasvoin joen rannalle tarkoituksenaan ylittää tuonen virta. Ihmisiä on koolla aika paljon. He ovat eri ikäisiä ja ovat tulleet siihen erilaisista elämäntehtävistä. Joku heistä itkee nuorena päättynyttä elämäänsä. Siellä on mies, joka on joutunut rannalle kesken töidensä, mutta siellä on myös vanha mies, joka istuu ja odottaa vuoroaan. Hän on odottanut siinä varmaan jo pidemmän aikaa.

Mutta nyt kenelläkään ei ole enää kiire mihinkään. Jokainen astuu vuorollaan veneeseen ensin riisuttuaan vaatteensa. Alastomana maailmaan tullaan ja alastomana täältä lähdetään. Paljas ihminen vie mukanaan vain oman menneisyytensä. Ei kunniamerkkejä ei mitään omaisuutta ei vaatteita, vain sieluun piirtyneet elämän jäljet ovat mukana.

Veneentekijä itse on astunut tuohon purteen. Hän on pitkään rannalla istunut ja monesti nähnyt kuinka toiset menevätkin häntä ennen. Nyt on kuitenkin tullut hänen vuoronsa ylittää virta. Vene on toisen mestarin tekemä. Mutta Kristuksen lunastamalle tuo vene on pelastusvene.

Kukan kuihtuminen, lehtien variseminen, puun kaatuminen

Job 14:1-2,5 Ruusukimppu

Seinällä oli taulu, jossa on kuvattuna valkoinen juhannusruusuasetelma. Muutama terälehti on varissut siitä pöydälle / kodissa oli maljassa ruusuja, jotka olivat jo varistaneen lehtiä.

Väistämättä tuo kuva liittyi mielessäni teidän elämäänne. Tuntui kuin eläisimme tuota taulun sanomaa tässä juuri nyt.

Ajattelen tuon ruusukimpun tarkoittavan niitä ihmisiä, jotka rakkauden ja ystävyyden sitein on sidottu yhteen – teidän toisillenne tärkeiden ihmisten yhteyttä. Me elämmme jokainen ruusun elämää, jokainen on kuin ruusu kimppuun sidottuna. Ruusuja voi oikeassa elämässä toki olla enemmän kuin taulun kuvassa / maljakossa. Mutta joka tapauksessa yksi ruusuista oli varistanut lehtiään. Se kai tapahtui vuonna x, kun N.N.  saisairauskohtauksen tms. Siinä on varissut ensimmäiset terälehdet. Kenties jokin muukin tapahtuma teidän elämässänne on tulkittavissa samalla tavalla, terälehtien putoamisena. Mutta nyt on tapahtunut jotakin enemmän. Yksi kukka on kokonaan otettu kimpusta pois.

… ruusut puhuvat rakkauden kieltä…

Tiedossa on myös, että ei ole ruusuja ilman piikkejä. Kauniiden asioiden lisäksi elämässä tapahtuu asioita, joissa me haavoitumme ja myös haavoitamme muita – niitäkin joita rakastamme. Ruusun piikit osuvat erityisesti niihin, jotka ovat kiedottu samaan kimppuun, jolloin piikkimme tulee toisia kohti.

Puun kaatuminen – puun kaksi elämää

Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on. 1 Joh 3:2

X on kirjoittanut kuvitteellisen tarinan mökin kurkihirrestä. Minua viehätti tarinassa erityisesti siihen kätkeytyvä kuva kahdesta elämästä. Puun elämä luonnossa, jossa se kasvoi pienestä alusta mahtavaksi hongaksi. Se oli nähnyt monenlaista elämää ja se oli tarjonnut suojan metsän eläimille tuiskussa ja tuulessa. Puu kaadetaan, se oli siihen valmis. Mutta nyt sillä tuli tuossa mökkirakennuksessa toinen elämä. Puu oli tullut valmiiksi ja se työstettiin osaksi mökkiä – sen kurkihirreksi. Uudessa paikassaan se tarjoaa jälleen suojaa sen alle kokoontuneille ihmisille.

Ajatusta kahdesta elämästä tulkitsin toisaalta niin, että tämä maan päällä toteutuva elämämme on sitä puun kasvamista, joka kuolemassa kaatuu. Puu ei jää kuitenkaan siihen maatumaan, vaan se otetaan Jumalan valmistamaan rakennukseen – Raamattu puhuu tosin kivisestä rakennuksesta.

Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus” (Ef. 2:19).

Seurakunta muodostaa yhden kokonaisuuden kuin yhden rakennuksen. Siihen rakennukseen meidät liitetään oikeastaan jo kasteessa lapsena. Mutta täällä maan päällä se rakennus ja ne ihmiset ovat taistelujen keskellä, rajan tuolla puolen on rauha ja päättymätön juhla.

Ruohoa ovat ihmiset (sanansa mittainen mies)

Ihmisiä mitataan monella mittarilla. Meidän olisi täytettävä monta mittaa tullaksemme hyväksytyksi hyvänä ihmisenä. Jotkut mitat liittyvät ulkonäköön tai käytöstapoihin, ihmistä mitataan varallisuuden mukaan, ja koulutuksen mukaan. Toiset mitat liittyvät osaamiseen ja taitoihin. Työelämässä mitataan tehokkuutta ja sitä kuinka hyvin kestää stressiä ja painetta. On mittoja jolla arvioidaan miehekkyyttä, luotettavuutta, huumorintajua, vanhemmuutta. Ihmisten vaatimat mitat ovat usein enemmän tai vähemmän armottomia ja tunteettomia. Jos ei mittoja täytä ei myöskään saa samanlaista hyväksyntää.  Harva ihminen on ihanteiden mittainen. Harva on esimerkillinen.

Kuulin X:stä tunnustuksen, jota oikeastaan aika harvoin kuulee. Siinä käytetään melko erikoista mittayksikköä. Hänestä sanottiin, että hän oli sanansa mittainen mies. Tämä on mitta, jonka antavat perheen ulkopuoliset ihmiset. Ne jotka olivat hänen kanssaan tekemisissä työn tai luottamustoimien johdosta. Sanat ovat kaunis tunnustus ja kiitos X:stä. Ne kertovat miehestä, jolla on lujuutta ja selkärankaa seisoa sanojensa takana silloinkin kun tuuli ei ollut suotuisa. Ne kertovat miehestä, joka ei pelkää ihmisiä, kun on asettunut oikeudenmukaisuuden puolelle.

Kotona mitta on toisenlainen. Läheisten kesken kysymykseen tulee ennen kaikkea rakkauden mitta. Olenko ollut hyvä isä, hyvä puoliso. Lähimmät ihmiset näkevät meistä enemmän kuin julkisivun. He tietävät vahvuutemme ja heikkoutemme. He ovat oppineet näkemään meidät eri rooleissa. Kuinka hyvin mitta on täytetty. Tämä mitta ei ole yhtä armoton kuin edellisessä – onhan rakkaus välillänne ollut molemminpuolista.

Minkälainen olen omissa silmissäni? Mikä on mitta, jolla itseäni mittaan? Olemme kovin erilaisia tässä suhteessa, arvioidessamme itseämme. Tunnemmeko itsemme, perustuuko käsitys itsestämme tosiasioihin? Olenko täyttänyt itse itselleni asettaman mitan. Eli ovatko unelmani ja haaveeni toteutuneet, ovatko ne saaneet tilaa elämässä. Mitä niille on tapahtunut. – Kuoleman rajan häämöttäessä elämänsä tosiasioita joutuu katsomaan syvemmin ja paljaammin. Te tunnette X matkan tältäkin osin.

Olkoon mittamme ollut minkälainen vain – Jumalan edessä ne paljastuvat aina vajavaisiksi. Eräs mittari Jumalan näkökulmasta ilmeni raamatunkohdassa, jonka teille luin. Profeetta Jesaja sanoi Herran sanan: kaikki ihmiset ovat ruohoa, joka vain hetken kestää. Kaunein ja hienoin piirteemmekin on kuin katoava ja lakastuva kukka. Parhaat saavutuksemme vain pieni kipinä pimeässä yössä. Mutta tämä katoava voi saada katoamattoman arvon liittyessä Jumalaansa uskon sitein, armon ja anteeksiantamuksen varjossa.

Armoa Jumalalla onneksi riittää mittaamattoman paljon, sitä ei ole säännöstelty. Tätä Jumalan armon katsetta rukoilemme myös, X:n viimeiselle matkalle, kun jätämme hänet lopullisesti Jumalan huomaan.

Tiimalasin hiekan juokseminen loppuun, ajan päättyminen

Psalmi sanoo: Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen. (ps 90:12)

Eräässä kirjassa (Ilkka vartiovaara Kaksi kelloa) on sanottu ”Kun synnymme, käynnistyy samanaikaisesti kaksi kelloa. Toisen me voimme nähdä, sen joka kertoo kuinka kauan ihminen kunakin hetkenä on elänyt. Se on siis kello, joka mittaa kulunutta aikaa. Mutta on olemassa myös toinen kello. Se ei ole ihmissilmin nähtävissä. Se on kello, joka mittaa kuinka paljon vielä elämää on jäljellä. Tämäkin kello lähtee syntymästämme liikkeelle. Silloin sitä kelloa ei vielä nähdä eikä paljon myöhemminkään. Mutta jokainen ajatteleva ihminen tietää tällaisen kellon olemassaolon. Aikanaan tämä kello tulee hämärästi näkyviin ja sen lukemat hahmottuvat hiljalleen.”

On olemassa eräs vanhanaikainen kello, jossa näkyy samalla silmäyksellä molemmat kellot. Se paljonko aikaa on kulunut ja paljonko sitä vielä on jäljellä. Sellainen kello on tiimalasi.

Ylemmässä astiassa on jäljellä oleva aika, tulevaisuus, aika jota ei ole käytetty. Alemmassa astiassa on kulunut aika eli menneisyys. Mutta hiekanjyvät kulkevat tasaisena virtana kohti loppua, kunnes viimeinenkin hiekanjyvä on pudonnut alas. Silloin kello pysähtyy, elämä päättyy.

Kellolle usein haluttaisiin lisäaikaa. Tiimalasiin haluttaisiin hiekkaa lisää. Mutta ajan kulkua ei voi muuttaa. Vanhenemista ei voi pysähdyttää.

X kohdalla meinasi käydä päin vastoin. Kun hän haavoittui sodassa kranaatista. Vertausta käyttäen voi sanoa, että hiekka elämän tiimalasissa oli vaarassa valua kerralla ulos ennen aikojaan. Mutta elämä jatkui.

Kun ikää tulee lisää tuo toinen kello tulee näkyviin ja ilmoittaa elämän aikamme käyvän vähiin. Silloin näitä elämän hiekanjyviä tulee enemmän ajatelleeksi.

X:lle tämä toinen kello tuli näkyviin hyvinkin selvästi. Hän halusi pitää 89 -vuotissyntymäpäivät, koska tunsi tuon toisen kellon lukemat. Hiekka oli valumassa loppuun.

Saarnaaja 3:1-8,15 kellon viisarien pysäyttäminen

Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika olla vaiti ja aika puhua, Aika rakastaa ja aika vihata,

Kellon tikitys tai heilurin tasainen liike liittyy meillä ajatukseen elämästä. Tämä tulee kauniilla tavalla ilmi siinä vanhassa tavassa, kun kuoleman käytyä heilurikello pysäytetään vainajan kodissa. Aika on silloin pysähtynyt. Maanpäällinen aika on pysähtynyt. Kello X:n luona ei enää käynyt. En tiedä oliko se lakannut itsekseen käymästä vai oliko siinä toimittu tämän vanhan perinteen mukaan. Mutta kuitenkin se kello kantoi viestiä ajan päättymisestä.

Kaikella on aikansa. Syntymällä ja kuolemalla. Pitkän ajan elämän kello oli käynyt X:n kohdalla. Nyt aika on kulunut umpeen. Kerran meidänkin elinaikamme päättyy. Mutta tuo aika jonka saamme olla ja elää maan päällä, voi olla siunattua aikaa, niin kuin se oli X:n kohdalla. Silloin yhteen elämään mahtuu paljon tunteita, paljon kauneutta, paljon rakkautta ja paljon merkittäviä hetkiä.

Teillä liittyy paljon rakkaita muistoja X:ään. Tänään me saatamme hänet haudan lepoon. Mutta me uskomme, että aika jonka maan päällä vietämme on vain lyhyt hetki, yksi kellon viisarin heilahdus siitä ajasta, jonka Jumala on meille tarkoittanut. Jumala on luonut meidät iankaikkista elämää varten. Siinä uskossa me saatamme X:n viimeiselle leposijalleen.

Neljäs sinetti, harmaan hevosen ratsastaja

Harmaan hevosen ratsastaja – neljäs sinetti

Ilmestyskirja joka lienee Raamatun vaikeimmin ymmärrettäviä kirjoituksia kertoo neljästä ratsastajasta. Valkeasta, punaisesta, mustasta ja tuhkanharmaasta.

Harmaan hevosen ratsastaja tuli kylään. ”Kun Karitsa avasi neljännen sinetin, kuulin neljännen olennon sanovan: ”Tule!” siinä samassa näin tuhkanharmaan hevosen. Se, joka istui hevosen selässä, oli nimeltään Kuolema.

Tarkoitukseni ei ole yrittää esittää varsinaista selitystä Ilmestyskirjan tapahtumille. Enemmänkin ajattelen niin, että harmaalla hevosella tullaan kerran meitäkin hakemaan.

Kuolema tuli harmaalla hevosella, ei juosten eikä lujaa. Voisi ajatella, että hevonen oli väsynyt ja harmaantunut kuin vanhus – itsekin hautaan valmis. Mutta harmaudella on toisenlainen viesti. Hevonen on tuhkanharmaa – sen surullinen sanoma on siinä, että hevosella ratsastava kuolema muuttaa tuhkaksi kaiken mihin koskee. Elämän liekki sammuu ja jäljelle jää vain tuhkaa. Mieleen palautuu Raamatun sanat: maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman. ”Maan tomua sinä olet ja maan tomuun sinä palaat”. Jumalan edessä ihminen on vain tomu ja tuhka (Aabraham ja Job sanovat itsestään näin). Saarnaaja 12:7 ”Tomu palaa maahan, josta se on otettu. Henki palaa Jumalan luo, joka sen on antanut. Ps 103:14 Jumala muistaa, että ihmiset ovat maan tomua. Jeesus sanoi Nikodemokselle: Joka on maasta, on maan tomua ja puhuu tämän maailman asioista. (Joh 3:31).

Mutta ennen kuin tuo hevonen kutsutaan esiin, on odotettava, että sinetti murretaan. Vasta sen jälkeen kuuluu sanat: tule. Kun neljäs sinetti murtuu, elämämme lopulliset päätökset alkavat toteutumaan. Kun neljäs sinetti murtuu, luetaan Jumalan kirjakääröstä, että on aika valjastaa harmaa hevonen.

Tilin tekeminen elämästään

Pelimerkit lasketaan

Yhdelle hän antoi viisi talenttia hopeaa, toiselle kaksi ja kolmannelle yhden, kullekin hänen kykyjensä mukaan. Sitten hän muutti maasta… Pitkän ajan kuluttua isäntä palasi ja vaati palvelijoiltaan tilitykset. Mt 25:14-18

Evankeliumi puhuu siitä hetkestä, jolloin Jumalan edessä jokainen joutuu tekemään tiliä omasta elämästään. Koska vertaus on pitkä, luin siitä vain tuon alkuosan. Mutta sen kuultuaan mieleen palautuu tietoisuus: minultakin kerran vaaditaan tilintekoa siitä, miten olen minulle uskotut talentit käyttänyt. Miten olen elänyt ja mihin voimani sijoittanut.

Tällaista elämän tarkastelua tapahtuu erityisesti vanhuudessa, kun on elänyt pitkään eikä voimia enää riitä muuhun kuin muistelemiseen. Mutta tuohon tilintekoon voi joutua toisinaan myös nuorempana, kesken parhaimman aikuisuuden.

Kun joutuu kasvotusten kuoleman kanssa, mitä ihmisessä silloin tapahtuu? Vuosien aikana olen tullut huomaamaan, että tieto omasta kuolemasta saa harvoin miehissä suuria tunteenpurkauksia aikaan. Se otetaan vastaan asiana asioiden joukossa. Ikään kuin ”Jaaha. Että näin on asia. Peli päättyy, joten on aika laskea pelimerkit.” Mitä on jäänyt käteen ja mitä saanut aikaan. Onko pelimerkeillä pelattu, vai onko niitä piilotettu?

X:n elämässä oli aikoja, jolloin pelimerkkejä hukattiin. Jokainen tietää hänen pelanneen silloin taitamattomasti. Ne olivat vuosia, joita hän joutui katumaan hukattuina. Elämän loppuvuodet taas osoittivat vallan toisenlaista suuntaa. … näihin viimeisiin vuosiin mahtui paljon elämän ydinhyvää.

Elämän viimeisinä kuukausin X teki tiliä koko elämästään. Ja jotta säilyttäisi rauhansa, niin tässä tilinpäätöksessä myös sinne alimmaisen viivan alle olisi jäätävä jotakin plussaa. X hyväksyi elämänsä iloineen ja suruineen omaksi elämäkseen. Elämä oli ollut elämisen arvoista.

Mutta me emme ole ainoat, jotka arvioivat elämämme. Meidän on astuttava myös Jumalan kasvojen eteen. Läheisen menettämisen johdosta mieleen nousee myös kysymys, pääseekö pappa taivaaseen Jumalan luokse? Oliko hän tarpeeksi hyvä ihminen? Yksikään ihminen ei ole päässyt taivaaseen omin avuin. Sinne päästään yksistään Jumalan armosta. Se ei ole oman hyvyytemme varassa.

Me jätämme teidän rakkaanne Jumalan käsiin, luottaen siihen, että se mikä oli pahaa annetaan anteeksi ja pyyhitään pois ja mikä oli hyvää pysyy ikuisesti.

Punnitseminen (2. sun helluntaista)

Teksti jonka luin teille on kyseisen sunnuntain tekstejä. Silloin aiheena oli katoavat ja katoamattomat aarteet.

Vanha testamentti muisteli Belsassarin pitoja, joissa rikkaan kuninkaan juhlat keskeytyvät kun tyhjästä ilmestyvä käsi kirjoitti seinään: punnittu, punnittu, köykäiseksi havaittu. (Mene, mene, tekel, ufarsin) Näitä sanoja jäin X hautauksessa myös miettimään – katoavia ja katoamattomia aarteita ja sielun painoa siinä punnituksessa, mikä kuollessa tapahtuu.

Kuolema vanhassa taiteessa on usein kuvattu ihmisen punnitsemisena. Havaitaanko meidät silloin köykäiseksi kuten tuo rikas kuningas? Mikä on sitä painavuutta, mitä tuossa tilanteessa tarvitsisimme?

Meillä on inhimillisiä puntareita, joilla arvioimme toisiamme. Siinä punnituksessa korostuvat toisenlaiset asiat. Nekin ovat tässä maailmassa varmasti tärkeitä, mutta kun Jumala punnitsee meitä, tilanne on toinen.

Mitä siihen puntariin laitetaan? Ongelma meidän kannaltamme on juuri siinä, että siihen laitetaan kaikki, ei vain sitä mikä meissä on ollut parasta, vaan myös vikamme, syntimme ja tekemättä jättämisemme – aivan kaikki. Ennen kaikkea puntariin laitetaan se, mihin elämässämme olemme turvanneet – siitä muodostuu tärkein paino, sen mukaan elämämme määräytyy. Sen paino tulee osaksi meidän painoamme.

Jos koko elämämme on keskittynyt vain maan päällisiin aarteisiin, niin Jumalan vaa’assa ne eivät paina mitään. Vaikka koko maailman rikkaudet olisivat vaakakupin toisessa päässä, se ei liikahtaisikaan – jos sielusta lunastaja on häädetty. Mutta jo pieni pala taivaallista aarretta, muuttaisi kaiken. Jumalan rakkaus ihmissydämessä ja vastarakkaus Jumalaa kohtaan tekisi punnituksesta toisenlaisen.

Tämä rakkaus on painavampaa kuin kulta. Rakkaus on sellaista painoa, mikä ei etsi omaa kunniaansa tai itsellensä etuja. Sielun painoa ovat toisaalta armollisuus, hyvyys, totuus, oikeamielisyys, nöyryys. Ne ovat Jumalan hengen kasvattamaa hedelmää meissä. Samoin tieto, taito, osaaminen, viisaus ovat rikkautta, jotka kulkevat mukanamme.

Kun Jumala kasvattaa meitä, hän kirkastaa meissä sitä kuvaa, jonka mukaan meidät on luotu. Mitä kirkkaammaksi se tulee, sitä painavampi se myös on.

Kun, joku on köykäinen, kevyeksi havaittu, hänet on havaittu keveäksi teoissaan, sanoissaan ja olemuksessaan, häneltä puuttuu tärkein painavuus, mitä ihmisellä voi tuossa punnituksessa olla. Hän on kuin laiva ilman painolastia, jolloin kulku ei ole vakaata. Ihmissielussa se on Jumalan kunnia ja kirkkaus, mikä on ihmiseen asettunut, kun hän on tullut pelastajansa löytämäksi. Lankeemuksessa ihminen, Jumalan kuvaksi luotu, tuntui menettäneen tuon painolastinsa. Hän ei heijastanut enää Jumalan kirkkautta ja kunniaa, vaan jotakin muuta – Jumalan kunniaa ja kirkkautta merkitsevä sana ”kabod” tarkoittikin alkuaan painavuutta. Belsassarilla oli kultaa ja omaisuutta suuret määrät, mutta ei oikeaa painavuutta.

Mitä olivat X rikkaudet. Hänellä oli maallistakin hyvää. Isiltä perittyä ja toisaalta itse kerättyä. Meillä on elämässä asioita uskottu hoitoomme. Niistä on pidettävä huolta. Ne ovat Jumalan lahjoja, mutta kaikesta huolimatta katoavia aarteita. Aarteina meillä on jokaisella varmaankin koti, jossa elämme. X se oli n vuotta – kauniilla paikalla. Sitä maisemaa hän oli katsonut, sitä viljellyt isiensä ja isoisiensä tavoin. Siellä edelleen on näkyvissä sukupolvien jäljet. Tila tuntuu pysyvältä, mutta tosiasia kuitenkin on se, että isännät vaihtuvat. X oli siitä aikanaan luovuttava. Ikänsä siinä asuneena se varmasti oli raskasta. Mutta X oli katoamattomiakin aarteita – sitä sielun painavuutta, josta hän on tullut myös tunnetuksi. Hän turvasi Jumalaan. Hänellä oli rikas sisäinen sielunelämä – viisautta, tietoa ja taitoa. Taidoista tärkein Jumalan tunteminen. Tuo suhde Jumalaan oli kerryttänyt sielun painoa.

Kuolemaansa edeltävänä päivänä hän sai nauttia sellaisesta aarteesta, joka tekee olon keveäksi, mutta Jumalan punnituksessa raskaaksi. Hän nautti ehtoollisen. Paljon ei kyennyt puhumaan, mutta oli silmin nähden liikuttunut sen saadessaan . Tiesin ainakin, että hän oli selvillä, mitä tilanteessa tapahtui. Hän vastaanotti Jumalalta sitä rikkautta mikä tekee olomme kevyeksi ja painavaksi yhtä aikaa.

Armahdettu syntinen, anteeksiannon ja armon saanut ihminen on itse kevyt. Hän on saanut syntitaakan pois ja tilalle Jumalan kirkkautta. Siten hän on saanut Jumalan koko painon hyväksiluetuksi siinä punnituksessa, mikä ratkaisee kohtalomme.

Noutaja tuli hakemaan

Kun kuolemassa sielu eroaa ruumista, enkeli tulee saattamaan sitä iäisiin asuntoihin. (Kuolemaa koskevissa teorioissa oli hyvä huomata, että Eero Huovisen kirjoittama katekismus puhuu kuolemasta selvästi sielun ja ruumiin erona. Toimitusten käsikirja olisi mielestäni saanut ottaa tämän näkökulman rohkeammin mukaan.)

Sairastavan ihmisen viimeinen askel

Se joka asuu Korkeimman suojassa ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa, sanoo näin: …Hän levittää siipesi yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla. …Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet. …. Ps 91:1-4, 11-12

Hyvät ystävät. Olemme X arkun äärellä. Yksi elämänlanka on katkennut ja teillä on alkanut surun aika. X eli nn vuotta. Se on pitkä ikä siihen nähden, että noista vuosista hän sairasti yli puolet. Reuman tähden oli saanut paljon hoitoja. Monia korjaavia leikkauksia. Jalkoja, sormia, ranteita on leikattu sairauden tähden. Kultahoitoa, kortisonia jopa syöpälääkettäkin oli syönyt. Tämän lisäksi hän oli monien muidenkin lääkkeiden varassa. Silti elämän voima ja liekki oli hänessä vahvasti kiinni.

Tuo nn vuotta sairautta ei ollut kivuton. Se on reumaa sairastavan jatkuva seuralainen, mikä ei lähde pois. Sen kanssa on opittava elämään. Mitä pidemmälle sairaus eteni, sitä vaikeammaksi liikkuminen kävi. Lopulta sydän alkoi käydä heikoksi ja vähäisetkin ponnistelut tulivat suuriksi esteiksi. Pienestä kävelystä oli kaksi päivää kipeänä.

Elämänsä lopulla X oli viety vanhainkotiin, sillä hän ei enää pärjännyt yksin kotona. Kuolemaa edeltävänä päivänä hoitaja kävelytti häntä vanhainkodin käytävillä. X tunsi itsensä ja sanoi: Huomenna en sitten kävele. Luultavasti ajatteli olevansa silloin niin väsynyt ja kipeä, että se ei onnistuisi. Mutta tuli kuitenkin lausuneeksi asian, mikä toteutui syvemmällä tavalla kuin osattiin odottaa. Hänen maanpäälliset askeleensa oli otettu.

Oli jäljellä vain yksi askel – askel rajan yli katoavasta katoamattomaan. Saattajana tällä kertaa ei ollut enää hoitaja valkoisessa puvussa. Hän oli saanut enkelin vierelleen saattamaan hänet Jumalan valtakuntaan, ikuiseen kotiimme.

Raamatun mukaan Jumalan enkeleillä on tehtäviä. Enkelit ovat …

… mekin voimme rukoilla Jumalaa antamaan läheisellemme enkeleitä saattamaan häntä siihen maahan, jossa ei ole enää kärsimyksiä, ei tuskaa eikä taisteluita. Ei reumaa, ei diabetesta, ei lääkkeitä ei sairaudesta johtuvaa elämän rajoituksia.

… Ehkä merkittävin enkeleihin liittyvä maininta tällaisessa yhteydessä on se, että Jeesuksen tyhjällä haudalla oli enkeleitä. …

Luut – pääkallo (tästä teemasta en ole pitänyt muistopuhetta)

Rooman katakombeissa, hautaluolissa on tuhansia ihmisten luita ja pääkalloja. Se on karmaiseva näky. Luut kertovat kuolemasta. Joskus nuo luut ovat olleet elävän ihmisen tukiranka. Ihmisellä on ollut elämisen, kasvamisen historia, tunteiden, toiveiden ja pettymysten maailma, jossa hän on elänyt, jonka kokenut. Mutta luut kertovat kaiken jääneen taakse monta sataa vuotta sitten. Vain luut ovat jäljellä. Ne kertovat kuolemasta, siitä, että elämä on häipynyt.

Jeesus tuomittiin kuolemaan paikassa jonka nimi, on Golgata, se merkitsee pääkalloa. Sillä paikalla Jeesus puui viimeiset sanansa ja henkäisi viimeisen kerran. Hänet laskettiin läheiseen hautaluolaan ja tarkoitus oli, että vuoden tai parin kuluttua hänen ruumiilleen olisi käynyt samalla tavalla kuin katakombin vainajille – vain luut jäljelle. Ne olisi sijoitettu pieneen arkkuun.

Evankeliumit kertovat kuitenkin toisenlaisen jatkon tarinalle. Kolmantena päivänä hän nousi kuolleista. Elämä ei vain virrannut takaisin hänen suoniinsa. Hänen olomuotonsa vaihtui ylösnousemuksen kirkasettuun ruumiiseen. Olomuotoon, jossa ei ole enää kuolemaa. Hän voitti kuoleman.

Putoaminen

2 Hartaasti minä odotin Herraa, ja hän kumartui minun puoleeni ja kuuli huutoni. 3 Hän veti minut ylös syvästä kuopasta, upottavasta liejusta. Hän nosti minut kalliolle, antoi lujan pohjan askelteni alle. 4 Hän antoi suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalamme ylistykseksi. Tämän kuulevat monet, tuntevat pyhää pelkoa ja turvaavat Herraan.  5 Hyvä on sen osa, joka luottaa Herraan, ei etsi apua pahan voimilta eikä käänny niiden puoleen, jotka valhetta palvelevat. 6 Herra minun Jumalani, kukaan ei ole sinun vertaisesi! Sinä olet tehnyt suuria tekoja, sinä ajattelet meidän parastamme. Minä halan kertoa teoistasi – niitä on enemmän kuin voi luetella. Psalmi 40:2-6

Hyvät ystävät – kuolema ei ole miellyttävä vieras. Surun valtaamalle ihmiselle se on kuin tulva-aalto, mikä irrottaa jalat tukevalta perustalta ja saa meidät etsimään turvaa. Se mikä hetki sitten oli tuttua ja jokapäiväistä elämää, muuttuu äkisti. Miten selviän tästä eteenpäin. Vaikka suru ei olisikaan näin dramaattista elämän hallinnan hetkellistä katoamista, läheisen kuolema muistuttaa meitä kuitenkin katoavaisuudesta ja saattaa meidät pohtimaan sitä, minkä varassa meidän elämämme on – kestääkö se myrskyä – kestääkö se silloin, kun meidät kutsutaan Jumalan eteen tekemään tiliä elämästämme.

X elämää ajatellessani, hänen elämän kuvakseen eteeni piirtyi tapaus, joka hänelle sattui työmaalla.

Tuo hetki oli yllättävä tilanne, ja olisi voinut koitua hänen ennenaikaiseksi kuolemakseen ellei olisi saanut apua. Hän oli kipannut monttuun liejulastin ja jonkun vahingon seurauksena pudonnut sinne itsekin. Työkaveri näki tilanteen. Hän juoksi paikalle ja nosti hänet ylös. Muussa tapauksessa X ei olisi selvinnyt sieltä hengissä.

Silloin X pelastui, tai pelastettiin. En tiedä mitä hän ajatteli, tunsi tai sanoi, tämän pelastumisensa jälkeen. En tiedä sitäkään vaikuttiko tapaus hänen myöhäisempään elämäänsä. Tällaiset läheltä piti -tilanteet saavat ihmisen usein katsomaan koko elämäänsä uusin silmin, arvostamaan sitä ja nauttimaan siitä – ehkä tekemään elämässään suunnanmuutoksen. Joskus koko arvojärjestelmä muuttuu, se mitä pitää tärkeänä ja mitä ei.

Joka tapauksessa tämä tositapahtuma tuli mielessäni kuvaksi, joka toistuu aika ajoin ihmisen elämänkaarella, mutta eri tavoin.

Kenenkään ihmisen elämä ei ole tasaisen tien vaeltamista. Me toki yritämme turvata elämän edellytyksiä, mutta kaikkea voi tapahtua. Elämässä tulee erilaisia tilanteita, jotka ovat näitä monttuja. Emme tahdo päästä ylös ilman apua.

Sellainen monttu ja putoaminen voi olla sairaus. X:llä todettiin sairaus, mikä johti hänet työkyvyttömyyseläkkeelle. Se oli tällainen toisenlainen pudotus. Tästä montusta pääsee ylös hyvällä lääkityksellä. Elämä voi jatkua normaalisti, kun tiedostaa elämänsä reunaehdot.

Toinen monttu oli … oikeastaan jo lapsena, kun vilkkaana ja uteliaana tutkijana hän putosi isoon ojaan täysin uppeluksiin ja olisi sinne ehkä pysyvästi jäänyt jos leikkikaveri ei olisi häntä sieltä nostanut.

…

Nyt X elämä on päättynyt. En tiedä mikä sen aiheutti. Kuolema kuitenkin on viimeinen pudotus. Sille kukaan ei voi mitään. Yksikään ihminen ei nosta siitä ylös. Lähellä piti tilanteita voi tulla ja elvytys voi tuoda ihmiselle lisäaikaa. Mutta kun Jumala kutsuu luokseen, mitään muuta ei ole tehtävissä.

Psalmi, jonka luin kuvaa ihmisen elämäntilanteen, joka on joutunut ahdinkoon. Daavid kuvaa sen juuri syvänä kuoppana ja upottavana liejuna. Se sai hänet rukoilemaan Herraa ja Jumala kuuli hänen rukouksena. Hän veti minut ylös syvästä kuopasta, upottavasta liejusta. Hän nosti minut kalliolle, antoi lujan pohjan askelteni alle.

Meidän Jumalamme on pelastaja. Hänellä on valta ja voima pelastaa meidät kuolemasta elämään – katoamattomaan elämään.

Hän itse meidät toisinaan myös syöksee syvyyteen, jotta huutaisimme häntä avuksi, jotta etsisimme ikuista turvaa. Jokainen putoaminen on samalla Jumalan varjelus, jotta emme putoisi ikuiseen kuolemaan. Hän ravistelee meitä, jotta etsisimme sellaisen perustan ja avun, joka kestää. Hän johdattaa meitä Kristuksen luokse. Jospa X:n montut olisivat olleet siunaukseksi ja nostaneet sydämeen rukouksen: Herra, auta, pelasta!

Me jätämme hänet Jumalan haltuun tietäen ja uskoen Herraan Jeesukseen – joka on nostanut meidät kuolemasta ja avannut meille taivaan. Me rukoilemme Jounille armoa, rauhaa, anteeksiantamusta ja pelastusta Vapahtajan käsivarsilla, joka on syntiemme tähden haavoitettu.

Tuuli käy ylitse

Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne. Mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan, se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.  Psalmi 103 15-17

Hyvät ystävät. X elämä on päättynyt. Hän on kuollessaan siirtynyt rajan toiselle puolelle. Hänen rukouksensa on kuultu ja hänen toiveensa täyttynyt. Hän oli pitkän aikaa jo sitä mieltä, että tämä elämä on nähty eikä hänellä ollut täällä enää mitään sellaista, mikä pitäisi häntä täällä. Kaikki läheiset olivat kuolleet, hän yksin oli jäljellä. Hän halusi pois, sinne missä he ovat.

X oli elänyt pitkän elämän. Hän itse totesi sen olleen hyvä ja antoisa elämä. Elämän matkalla hän oli saanut kokea paljon iloa, surua, ystävyyttä, löytämistä ja luopumista.  …

X sanoi, ettei hän pelkää kuolemaa. Mahdolliset kivut herättivät pohdintaa.

Kun Y oli kuollut, tulevaisuus kävi epävarmaksi. Hän sai kuitenkin elämän viime vaiheiden saattajiksi abct. He saivat kuulla elämäntarinat ja kuljettavat nyt X muistoa mukana.

Jossakin vaiheessa meidät jokaisen unohdetaan eikä kukaan enää kerro meidän tarinoitamme. Tuuli puhaltaa ylitsemme eikä meitä enää ole täällä. Uudet sukupolvet asuvat asuinsijoillamme – eivätkä tunne meitä. Mutta me emme elä vain ihmisten muistoissa. Jumalan armosta me astumme ikuiseen kotiimme, jossa tapaamme edesmenneet rakkaamme. Siihen ikuiseen kotiin saattelemme X ja rukoilemme Jumalan armoa hänen matkalleen.

Mennä Isän luo

Isäukko

Jeesus sanoi: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. Kuulittehan, mitä sanoin: minä menen pois, mutta tulen taas teidän luoksenne. Jos rakastaisitte minua, te iloitsisitte siitä, että minä menen Isän luo. Joh 14:27-28a

… X on otettu pois taistelusta sairautta vastaan Taivaallisen Isän luo rauhaan –siihen ikuiseen kotiin, jonka Jeesus on meille valmistanut. Nyt hän saa levon kaikesta työstään.

…En ennestään X tuntenut, mutta sain katsoa välähdyksen ajan hänen elämäänsä ja siihen merkitykseen, mikä hänellä on teidän elämässä ollut. Luulen, että olette saaneet kokea X kautta jotakin siitä, mitä on hyvä isä: turvallinen, vahva, viisas, oikeudenmukainen, tukipilari, kenen puoleen käännytään, kun sitä tarvitsee. Tietysti kukaan ei ole täydellinen. On varmasti asioita ja tilanteita, joista teillä on toisenlaisiakin muistoja. Mutta suuressa mittakaavassa kuva on kirkas: hyvä puoliso ja hyvä isä. Sellainen mielikuva minulle jäi keskustelusta. Jopa niin vahva kuva, että voisi puhua jonkinlaisesta patriarkasta. Voimakkaasta suvun hallitsijahahmosta. Te puhuitte ukosta, kun puhuitte X:stä. Ja kun mentiin ukon ja mummun luo, mentiin ukkolaan. Ukko ei ollut syrjäänvetäytyvä mies sanomalehden takana, vaan vahvasti osallistui teidän elämäänne. Hän jätti vahvan jäljen.

Useammin puhutaan mummilasta, koska mummi leipoo herkut. Tie lapsen sydämeen käy vatsan kautta. Olen toki ihmetellyt sitä, miksi näin on. Miksi aina puhutaan mummulasta mutta ei pappalasta. Onneksi poikkeuksia on. Mutta ukon täytyy olla sangen erinomainen, jos on pystynyt ohittamaan mummin pullat ja pannukakut.

X:llä todettiin vakava sairaus, jolla oli vakavammat seuraukset kuin alussa osattiin odottaa. X oli aina ollut vahva ihminen. Mutta jotkin sairaudet ovat sellaisia, että vahvakin joutuu taipumaan. Ei X kuvitellut olevansa kuolematon. Elämän perusasiat olivat hyvin tiedossa. Siksi hän pyysikin Z:aa rukoilemaan puolestaan, kun aika kävi vähiin. Ja rukoilit sen parhaan rukouksen, jonka Jeesus meille myös opetti: Isä meidän rukouksen.

Jeesus opetti meidät tuntemaan Jumalan omana taivaallisena isänä. Sellaisena mitä isät ovat parhaimmillaan.  Raamatunkohdassa, jonka alussa teille luin, Jeesus puhuu omasta kuolemastaan. Mutta hän ei puhu sitä kauhistellen. Hän on antanut sille kaikkein kauneimman määritelmän: se on menemistä Isän luo. Siksi myös tuossa hetkessä Isä meidän –rukous on mitä parhain rukous.

Oli tullut aika mennä Isän luo. Siellä hän nyt rukoilee teidän puolestanne. Siksi jääköön surua suuremmaksi rauha sydämiinne. Ukko on päässyt kotiin Isän luo.

(idea Wilfrid Stinissen, Tänään on Herran päivä teksti 3.11.)

Kuolema – menen Isän luo

”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. Kuulittehan, mitä sanoin: minä menen pois, mutta tulen taas teidän luoksenne. Jos rakastaisitte minua, te iloitsisitte siitä, että minä menen Isän luo, sillä Isä on minua suurempi.” Joh 14:27,28

Hyvät ystävät. Me olemme kokoontuneet X arkun äärelle tietäen, että hänen elämänmatkansa maan päällä on tullut päätökseen. Hänet on kutsuttu taivaalliseen kotiin.

Ajatus kuoleman jälkeisestä elämästä kotina on Jeesus sanonut selvästi, kun hän puhui omasta kuolemastaan, että hän menee valmistamaan meille sijaa taivaallisen Isän kotiin, jossa on meitäkin varten monta huonetta. Lukemassani evankeliumin kohdassa Jeesus puhuu samasta asiasta. Hän tietää aikansa käyneen maan päällä vähiin ja siksi valmistaa oppilaitaan tulevaan. Edessä oleva kuolema ei pelota häntä. Hän puhuu sitä enemmänkin iloisena asiana, sillä kaikessa yksinkertaisuudessaan, jopa ristinkärsimyksestä huolimatta, siinä on kysymys Isän luo menemisestä. ”Jos te rakastaisitte minua, te iloitsisitte siitä, että minä menen Isän luo”, sanoo Jeesus.

X on myös mennyt kotiin taivaallisen isän luo. Se tuo meille lohtua. Hän on maan päällisen kotinsa menettänyt kaksi kertaa evakkomatkalle lähdettyään ja kerran hoitolaitokseen jouduttuaan. Koskaan se ei ole tuntunut mukavalta. Nyt hän on päässyt kotiin, josta ei tarvitse koskaan lähteä.

Isän luo kuitenkin jokainen menee erilaisen elämänpolun kautta. Taivaan Isällä on paljon lapsia. Jokainen on erilainen. Jokainen on ainutlaatuinen. Jokaiselle on oma tehtävänsä ja kutsumuksensa. Sitä kaikkein syvintä kutsumusta ei ulkopuoliset välttämättä näe. Mutta ihmisen ainutlaatuisuudessa tapahtuu jotakin sellaista, mitä ei ole kenenkään muun kautta voinut tapahtua.

En luonnollisestikaan näe Jumalan silmin X elämää ja sen syvintä tarkoitusta. Tiedän toki, että se on ollut olemassa. Mutta jotakin hänen elämäntarinastaan on selvillä, ennen kaikkea teidän muistoissanne. Kun tänään hyvästelemme X muistamme niitä asioita, tapahtumia ja tapaamisia, joista hänen elämänsä muodostui. Kiitämme Jumalaa hänen rakkaudestaan, jota hän tunsi X kohtaan hänen eläessään ja jota hän tuntee nyt antaessaan hänelle ikuisen kodin.

X oli Karjalan tyttöjä, josta sodan alta lähdettiin kaksi kertaa evakkoon.

X oli karjalaista värikkyyttä ja temperamenttia. Muutto Länsi-Suomeen ei sitä poistanut. Hänellä oli vahvoja mielipiteitä. Varsinkin sisarusten kanssa pystyi vähän irrottelemaan, olemaan enemmän oma itsensä, kuin Länsi-Suomalaisten kanssa. Jos laineet vähän sisarusten kesken nousi, niin asiat sovittiin nopeasti. Mitään kaunaa tai katkeruutta ei jäänyt. Sisarusten kesken kuohahdukset taisivatkin olla enemmän sellaista terapeuttista toimintaa. Karjalaisuutta pidettiin yllä tapaamalla toisia karjalaisia ja järjestämällä piirakkatalkoita ja pitämällä yllä ruokaperinnettä.

Ruumiin ja sielun/hengen ero – astuminen Jumalan eteen

Usko on suuren rikkauden lähde, kun tyydymme siihen, mitä meillä on. Emme me näet tuoneet maailmaan mitään emmekä voi ottaa täältä mitään mukaamme. Saamme olla tyytyväisiä, kun meillä on ruokaa ja suojaa. 1 Tim 6:6-8 (ut20)

Hyvät ystävät.

… Useamman kaatumisen johdosta mentiin sairaalaan. Siitä kahden viikon kuluttua ruumiin toiminnot eivät enää jaksaneet ylläpitää elämää. Henki jätti tomumajan niin kuin Raamatun kielikuviin liittyen asia voidaan ilmaista. Raamatun luomiskertomuksen mukaan olemme saaneet alkumme maan tomusta, mutta elämä meissä on muutakin. Kaikki ei ole vain materiaa. ”Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut.” (Sananlaskut) Rajan tuolla puolella siirrymme ajasta ikuisuuteen.

Ajalliseen elämään kuuluu kasvaminen, kehittyminen, vanheneminen, kuihtuminen, sairastuminen, kuolema – elämänkaari ja sen historia. Ikuisuus on jotakin, johon valmistaudumme, johon meitä kutsutaan. Kristilliseen uskoon kuuluu se, että me pääsemme Jumalan luokse, joka on meidät luonut ja lunastanut. Me astumme hänen eteensä elämänhistoriamme kanssa. Mitään muuta meillä ei ole mukanamme. Se on ihmisen osa.

Juttelin keskiviikkona X lapsen kanssa ja sain tietää jotakin hänen elämänkaarestaan. X syntyi ab ce efgh. Harjavallassa joki kuohui vielä vapaana. Kylä on melko pieni 2000 asukkaan maaseutupaikkakunta ja elämä rauhallista. Sodan tummat pilvet eivät olleet vielä maailman taivaalla eikä Harjavallan teollistumisesta tiedetty mitään. Emil Cedercreutz polkupyörällään oli kesäisin tuttu näky kylällä.

?? vuotta sitten puolison kuolema oli raskas isku. …

Suruaan hän hoisi muistelemalla ja käymällä usein Leenan haudalla.

Nyt ajallisen elämän matka on päättynyt. Mitään emme tuo maailmaan mukanamme, emmekä mitään vie täältä mennessämme. Se tuskin X harmittaa, sillä kaikkein tärkein on jo siellä. 

…

Tallenna