02. Hautaukseen liittyviä tapoja

Hautaus – 2. tavoista ja perinteistä

• Jäähyväiset (käydessä kohti kuolemaa), Joh 14:27-28
• Järjestetään pienimuotoinen, koruton hautaus, Saar 3
• Kasvoliina – kuoleman verho, Joh 20:1-9
• Verhojen sulkeminen
• Silmien sulkeminen, 1 Moos 46:2-4
• Valkoiset puvut ja valkoiset liinat
• Naiset synnyttävät, miehet kantavat hautaan
• Suruliputus
• Kirkon kello
• Hautakivi, Ilm 2:17
• Rippikuva muistopöydän kuvana, Jes 42:3
• Lampukka valokuvien keskellä
• Ateriayhtyes
• Perintö, Ps 16:5-8
• Muistolehtoon, Matt 6:19-21
• Tuhka sirotellaan metsään
• Valokuvia

 

Jäähyväiset (käydessä kohti kuolemaa)

Jeesus sanoo: Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa, Joh 14:27-28

Noin kolme viikkoa sitten olitte lähimmät teistä X vuoteen vieressä. Halasitte ja jätitte jäähyväisiä. Se on varmasti paras tapa lähteä tästä maailmasta – läheisten ja saattajien ympäröimänä.

Hyvästejä on kovin erilaisia. Kun rakkaat ihmiset hyvästelevät toisensa tietäen, että eivät enää näe, koska toisen maanpäällinen elämä päättyy kuolemaan. Siihen hetkeen on pakattu tiiviiksi valtavan suuria asioita – paljon sellaista tunnetta että sitä on vaikea pukea sanoihin. Siinä ovat sylikkäin viimeisiä hetkiä hän joka lähtee ja hän joka jää.

Teillä on varmasti ollut monia hyvästejä ennenkin juna-asemilla ja linja-autoasemilla. Mutta tämä on toisenlainen tilanne ja edessä toisenlainen matka. Ero jota ei kurota umpeen tämän elämän aikana. Yhteisen eron hetkellä koetaan surua elämän päättymisestä, tunnetaan pelkoa edessä olevan kuoleman tuntemattomuudesta. Tunnetaan kiitollisuutta ja rakkautta, jota toinen toiselle haluaisi antaa niin paljon, että tietää rakkaansa varmasti pärjäävän. Se on kuin suuren matkalaukun kokoinen eväskori.

Mitä sanoa äidille, miten lohduttaa häntä, miten tuoda uskoa ja toivoa? Miten rohkaista kuoleman kohtaamiseen? Entä mitä äiti haluaa sanoa jälkeläisilleen ja puolisolleen? Millä tavoin hän varustaa heidät tulevaisuuteen, jota ei voida enää yhdessä teidän kanssanne kulkea?

Näitä hetkiä te olette eläneet ja ne jäävät valtavan suureksi lahjaksi teidän elämän matkaanne varten.

Kuolemaa kohti käydessään X on joutunut käymään sydämessään tavallisen suuren taistelun. Mikä on elämäni totuus? Minkälaiseksi muodostuu kuva itsestä  viimeisen rajan edessä? Läheisimmät ihmiset maalaisivat varmasti niin kauniin kuvan kuin osaisivat. Se on luonnollista. Parhaat muistot tuleekin tallettaa sydämeensä. Sellaiset säröt ja vajavuudet, joita X itse tunsi omassa elämässään ei tulisi heidän maalaamaan tauluun.

Kun katsoo kuuluisien maalareitten omakuvia vuosien varrelta, niissä näkyy aina jonkinlaista kehitystä. Nuorena kuvat ovat toisenlaisia kuin silloin, kun tietää kuolevansa, kun on joutunut selvittämään suhteensa siihen.

Kuvat X elämän matkan varrelta myös ovat erilaisia. Muistoihinne kuuluu varmasti lukuisten kuvien sarja, joissa X luonne ja persoona tulee esiin. Eräs niistä varmaankin on…

Mutta elämänsä viimeisellä rajalla kuvaan tulee toisenlaista syvyyttä. Minkälaisena hän silloin näki itsensä? Minkälaisen halauksen antaa lopulta itselleen, kun läheiset on halattu ja jäähyväiset on annettava myös omalle elämälle ja astuttava Jumalan eteen?

Luulen, että  jokainen tajuaa silloin että pelkkä läheisten rakkaus ei riitä eväskoriksi viimeiselle matkalle, se ei tuo rauhaa.

Silloin tarvitaan anteeksiantaukseen perustuva turvallisuus, omantunnon rauha Jumalan lapsena. Tällaiseen rauhaan Jeesus oppilaitaan ohjasi ennen kuolemaansa. Saman rauhan hän haluaa antaa X:lle ja teille. Se on syvä rauha Jumalassa, joka voittaa kuolemanpelon ja vakuuttaa iankaikkisesta elämästä.

Järjestetään pienimuotoinen, koruton hautaus

1. Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla.
2. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta,
3. aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa,
4. aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia,
5. aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä, aika on syleillä ja aika olla erossa,
6. aika etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata menemään,
7. aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika olla vaiti ja aika puhua,
8. aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aikansa rauhalla. (Saar 3)
   

Hyvät omaiset. …

Vanhetessa ja voimien heiketessä X:n liikkuminen ja syöminen kävi vaikeaksi – se valmisti mieltäkin hyväksymään oman elämän päättymisen. Hän oli ajatellut etukäteen omaa siunaustilaisuuttaan ja toivoi että niistä tulee pienimuotoiset, koruttomat. Paikalla on vain läheisimmät. Elämän kehä sulkeutuu myös siinä, että monipuolisen ja vilkkaan työelämän jälkeen vain olennainen jää jäljelle.

Ajattelen tämän koruttomuuden tarkoittavan myös seuraavaa: hän tiesi, ettei siunaava pappi voi tuntea häntä riittävän hyvin sanoakseen jotakin henkilökohtaista. Koruton toimitus tai puhe riittää. Korupuheita ei tarvita Jumala kyllä omansa tuntee. Te myös tunnette hänet. Teillä on kokemuksia ja kohtaamisia X kanssa. Ja teillä on muistot tallella.

Minua kiinnostaa tämä sana koruton. Koruton on myös kaunistelematon. Sellaisena ihmisen on hyvä olla Jumalansa edessä. Elettyyn elämään ei tarvitse lisätä mitään eikä peittää jotakin muuta. Paras kaunistautuminen ihmiselle on Jumalan armo. Mutta sen juhlapuvun saa vasta kun omat kaunisteluyritykset on riisuttu pois. Pieni lapsi saa sen kasteessa, mutta meillä on taipumus yrittää tehdä sitä kauniimmaksi tai vaihtaa se johonkin toiseen. Kun saavutetaan koruttomuus, paljas ihminen, silloin hän on myös aidoimmillaan ja se riittää. Sen Jumalan pukee armollaan.

Eräs arvostamani psykologi teologi on sanonut kiinnostavalla tavalla, että kaikkein henkilökohtaisin puoli ihmisen elämässä on myös kaikkein yleisin. Jokainen ihminen on yksilö ja erilainen. Emme voi väittää tuntevan toisen ihmisen sisintä – mutta samanaikaisesti omassa haavoittuvuudessamme olemme hyvin samanlaisia toistemme kanssa. Kirjailijat ja elokuvien tekijät ovat tienneet tämän aina. Kun tarina on syvästi henkilökohtainen ja tosi, se on samalla hyvin yleinen ja universaalisti ihmisiä yhdistävä ja koskettava. Yksityisin on kaikkein yleisintä. Jokainen ihminen kokee siinä oman haurautensa.

Siksi sanoessani jotakin hyvin yleistä ihmisen katoavaisuudesta, voidaan ajatella että siinä tavoitetaan myös jotakin X sisäisestä kokemuksesta elämässä – yhtä hyvin kuin meidän jokaisen.

Tässä me olemme jokainen samanlaisia. Kun synnymme maailmaan, niiden harvojen varmojen asioiden joukossa on elämän haavoittuvuus ja kuolevaisuutemme. Meidän on luovuttava monesta asiasta elämässämme. Me hamuamme varmuutta ja turvallisuutta. Mutta ennen pitkää kaikki otetaan tai annetaan pois. Ainoa turva on Jumalan lupauksissa ja sitä kohti Jumala meitä kasvattaa.

Niukan lapsuuden ja sota-ajan kokenut X arvosti elämässään pysyvyyttä ja turvallisuutta. 40 vuotta samalla työnantajalla kertoo jotakin. Jotakin hänen ahkeruudesta ja kyvykkyydestä kertoo se, että saman työnantajan palveluksessa hän nousi juoksutytöstä/pojasta lopulta esimieheksi. Mutta kaikella on aikansa – aika etsiä, kerätä ja koota yhteen – aika luopua, kadottaa ja antaa pois. Ja yleensä tässä järjestyksessä. Pois annettavien asioiden lista täyttyy vanhemmiten kiihtyvällä tahdilla: työ, puoliso, koti, terveys, viimeisetkin elinvoimat. Lopulta ihminen luopuu elämästään.

Tänään luovutamme rakkaan läheisenne Jumalan haltuun – samalla katsomme etäisesti jo omaa lähtöämme. Meitäkin ajan hammas kuluttaa ja katovaisuuden tuulet puhaltavat kylmänä luihimme asti. Mitä meidän elämästä jää, kun korut ja koristeet on otettu pois ja se pelkistetään olennaiseen?

Tärkeää lopulta on vähän. Maineteot unohtuvat, mutta rakkaus jää. Äidin/isän tai mummin/vaarin rakkaus jää elämään muistoissanne. Se lämmittää edelleen teitä. Kaiken katoavan ja muuttuvan keskellä lujinta ja pysyvintä on Jumalan rakkaus. Se ympäröi X koko hänen elämänsä ajan. Se ympäröi meitä kaikkia tänään, kun jätämme X viimeisen tervehdyksen.

Kasvoliina – kuoleman verho

Simon Pietari tuli hänen perässään, meni hautaan ja katseli siellä olevia käärinliinoja. Hän huomasi, että Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina ei ollut käärinliinojen vieressä vaan erillään, omana käärönään. Joh 20:1-9

Sinä A kerroit että kävit katsomassa äitiäsi/isääsi avonaisella arkulla. Tuon hetken päätteeksi laitoit liinan hänen kasvojen peitoksi ja teit ristinmerkin äidin/isän rintaan. Nuo teot ovat ulkonaisesti hyvin pieniä, mutta ne kätkevät kuitenkin sisälleen paljon voimakkaita merkityksiä.

Vanha perinne tuntuu luonnolliselta. Mutta miksi vainajan kasvot peitetään? Eräs syy on käytännöllinen. Kasvoliina peittää kuoleman kasvoille aiheuttaneet muutokset. Kunnioitamme vainajaa peittämällä hänet pahoilta ja uteliailta katseilta. Vain rakastavan katseen edestä liina hetkeksi poistetaan.

Liinaan liittyy myös toisenlaisia merkityksiä. Jos vainajan silmät kuollessa ovat jääneet avonaisiksi, ne on tapana sulkea. Liinan laittaminen kasvoille vahvistaa myös tätä tapaa. Se vastaa silmien sulkemista. X silmät ovat sulkeutuneet tälle maailmalle. Kasvotusten ei voi toisiaan katsella, kasvosta kasvoihin, silmästä silmään.

Pieni liina kasvojen edessä on kuin verho, joka erottaa kuolleet elävistä. Se on raja, jonka taakse me emme näe. Verhon taakse kätkeytyy maailma, joka on katseittemme ulottumattomissa. Haluaisimme verhoa raottaa, ehkä vielä haluaisimme nähdä hänet, kuulla hänen äänensä ja kenties sanoa hänelle jotakin. Mutta se on mahdotonta. Niin kevyt peite ja kuitenkin niin lopullinen.

Kasvot ovat ihmisessä se, jota me katseella luemme. Kasvojen eri ilmeet puhuvat tai ilmaisevat meille paljon. Ihmisen koko persoona kuvastuu siinä. Kun läheisemme kasvot peitetään, ne eivät enää ilmaise mitään, niissä ei ole enää ilmeitä.

Kuoleman verho erottaa hänet teistä – mutta A kerroit myös ristinmerkistä. Jos kuoleman verho erottaa läheiset toisistaan niin Jeesuksen siunaava risti liittää teidät yhteen…. Jeesuksen kasvoja peitti haudassa myös liina. Kun opetuslapset tulivat haudalle, he näkivät, että kasvoja peittänyt liina oli laitettu syrjään. Ylösnousseen kasvoja liina ei enää peittänyt. Ajattelen siksi, että kun me hyvästelemme läheisemme ja avoimen arkun äärellä laitamme liinan kasvojen peitoksi (kuoleman verho laskeutuu ja erottaa meidät toisistamme) niin kerran ylösnousemuksessa Kristus tai hänen enkelinsä ottaa tuon liinan pois. Verho väistyy silloin lopullisesti. Kuolema riisutaan ja silmämme avautuvat katoamattomaan elämään.

Verhojen sulkeminen

Hyvässä naapurustossa on tapana pitää huolta alueen vanhusten elämän perusedellytyksistä. Heidän jaksamistaan seurataan, pihatöissä autellaan jne. Yksi asia on niinkin yksinkertainen kuin katsoa, ovatko verhot aamulla avattu. Se on merkki siitä, että asukas on noussut ylös ja antaa päivän valon tulla sisään. Jälleen on alkanut yksi armon päivä. Mutta sitten tulee se kerta, että verhot ovat jääneet kiinni. Asiaa lähdetään selvittämään. Onko kaikki kunnossa, tarvitaanko apua vai onko apu jo myöhäistä.

Kuoleman käytyä on vanha tapa ollut sulkea huoneesta verhot, jossa vainaja lepää. Samalla kun se estää uteliaita katseita kurkkimasta sisälle, se myös ilmoittaa ulkopuolisille kuolemasta. Sielun talon ikkunat ovat sulkeutuneet maailmalle.

Silmien sulkeminen

Yöllä Jumala sanoi Israelille näyssä: ”Jaakob, Jaakob!” Hän vastasi: ”Tässä olen.” Jumala sanoi: ”Minä olen Jumala, isäsi Jumala. Älä pelkää lähteä Egyptiin, minä teen sinusta siellä suuren kansan. Minä itse tulen sinun mukanasi Egyptiin ja tuon sinut sieltä myös takaisin. Ja Joosef on painava sinun silmäsi kiinni.” 1 Moos 46:2-4

Kun keskustelin työhuoneessani X:n elämästä, oikeastaan ensimmäisten asioiden aikana oli esillä hänen elämänsä ääripäät: syntymä ja kuolema. Niissä molemmissa oli jotakin sellaista, mikä jäi mieleeni. En tiedä näkyykö siinä jollakin tavalla myös koko elämänkaari. Eräässä mielessä ehkä näkyi: Hän syntyi keskosena. Oli kiire tähän maailmaan. Ei hän voinut vain makoilla kohdun lämpimässä tekemättä mitään. …

Ennenaikainen syntymä merkitsee myös lapselle hengenvaaraa. Menehtymisuhan tähden hän sai hätäkasteen, taivaallisen turvan. …

Kerroitte myös että kuoleman edellä hänen silmänsä aukenivat suureksi, kirkastuivat. Sitten kuoli rauhallisesti ja X:n tytär kävi laittamassa silmät kiinni sen käskyn mukaan, minkä isä/äiti oli hänelle sanonut: Sinä laitat minun silmäni kiinni.

Silmien avautuminen ja silmien sulkeutuminen ovat molemmat ovat vahvoja ilmauksia. Jumala voi avata meidän silmämme näkemään jotakin sellaista mitä me emme ole huomanneet tai mitä me emme tavallisesti voi nähdä. Raamatussa useita kohtia, jossa näin tapahtuu. Hengellisen maailman suhteen olemme sokeita, jos Jumala ei avaa silmiämme.

En tunne hyvin X:n uskonelämää. Kertomuksistanne kävi ilmi, että hän oli ollut vähän sellainen näkijäihminen, kuten Joosef unennäkijä ja enteiden näkijä. Tämä on ollut Suomessakin yleisempää kuin luulemmekaan. X näki jotkin kuolemantapaukset ja vakavat onnettomuudet ennen kuin ne tapahtuivat tai samanaikaisesti, kun se tapahtui kilometrien päässä. Ne ovat olleet ehkä samalla kutsu rukoilemaan ihmisen puolesta. Kiitosaiheita ehkä käy mielessä, mutta niihin ei ehkä pysähdytä. Joku kertoi saaneensa tietoonsa suvun lasten syntymät ennakolta. Ehkä me kaikki saamme merkkejä isommasta todellisuudesta, mutta emme aina ole herkkiä niitä viestejä huomaamaan tai vastaanottamaan.

Lopulta Y:n tehtävä oli sulkea isänsä/äitinsä silmät. Silmät suljettiin tälle maailmalle, kun ne olivat avautuneet tulevaan maailmaan, siihen mikä on rajan tuolla puolella. Taivaasta sanotaankin, että siellä saamme katsella Jumalaa kasvoista kasvoihin – avoimin silmin, ilman että mikään enää peittää näkemistä. Rajan tällä puolen se ei ole vielä mahdollista.

Silmien sulkeminen on kaunis tapa. Ja on puhuttelevaa, että kuoleman käytyä oma lapsi saa tehdä sen. Löysin Raamatusta yhden kohdan, jossa toimitaan samoin. Joosef Egyptin prinssiksi noussut israelilainen painaa isänsä Jaakobin silmät kiinni, kun hänet on otettu isensä luokse. Juuri tuo näkijä-Joosef tekee näin. Siksi halusin lukea Raamtusta tämän kohdan teidän isälle/äidille ja vaarille/mummulle.

X:n silmät on painettu kiinni ja liina laitettu kasvojen eteen. Syntymän ja kuoleman väliin jää ihmiselämä, mikä on nyt teidän muistoissanne. Hän on ollut esimerkki vahvasta ja nykyaikaisesta ihmisestä. Täynnä voimaa, toimeen tarttumista, työtä ja eteenpäin pyrkimistä. Hän antoi paljon itsestään, hän halusi vaikuttaa hyvien asioiden puolesta. Nyt hänet on otettu isiensä ja äitiensä luokse. Teille on alkanut surun matka. Muistot kulkevat sydämessänne…

Valkoiset puvut ja valkoiset liinat

Kasteessa puettiin valkoiseen ja tehtiin rintaan ja otsaan ristinmerkki. Valkoisella liinalla kuivattiin silloin pieni päälaki.

Tänään vaate X:n yllä on valkoinen. Myös pientä liinaa tarvitaan, mutta ei pään kuivaamista vaan kasvojen peittämistä varten.

Valkoinen puku tarkoittaa sitä, että meidän on puettu Kristukselta saatuun puhtauteen. Meille on lahjoitettu jumalallinen puhtaus. Näiden kahden valkoisen puvun (kastepuvun ja kuolinpuvun) välissä on meidän elämämme. Se ei ole koskaan puhtaan valkoinen. Elämän vaatteet ovat likaantuneet. Myös X kohdalla.

Tänään on äärimmäisen tärkeä muistaa, että teidän läheisenne on valkeassa, puhtaassa vaatteessa. Se on vertauskuva siitä puhtaudesta, joka meille annetaan armosta. Sitä taivaallista puhtautta me X:lle rukoilemme, että hänen elämänsä olisi ollut kiinnittyneenä Jumalaan, niin kuin se kasteen yhteydessä siihen kiinnitettiin.

Valkoinen liina, joka kasteessa toimi pyyhkeenä, nyt on tullut verhoksi kasvojen eteen.

Naiset synnyttävät – miehet kantavat hautaan

Vainaja oli sanonut pojalleen: ”enää ei ole tarvinnut unissaan raatoja kantaa”. Sota-aikana sairaala tarvitsi miehen tekemään miesten töitä (esim. hitsaus). Yksi työ joka tähän kuului, oli sodan runtelemien miesten hautaan saattaminen. Kun naisten tehtävä on synnyttää, niin miehet kantavat hautaan. Sitä työtä hän oli joutunut tekemään niin useasti, että jäljet jäivät uniin.

Elämään tuli myös aika, että menneisyyden kokemukset eivät tulleet yöunta häiritsemään. Muistojen kauhistavuus haalistui.

Mutta edelleen naiset synnyttävät ja miehet kantavat hautaan. Tänään te olette kantaneet omaisenne haudan lepoon. Saamme uskoa kuoleman unen olevan hänelle rauhallista lepoa, vapaata murheista, peloista ja ahdistuksesta.

Suruliputus

Suruliputuksessa lippu lasketaan puolitankoon. Se ilmaisee surua ja läheisen kuolemaa. Tähän liputukseen kuuluu perinteisesti myös tietyt tavat. Kun lipulla osoitetaan surua, se nimenomaan lasketaan puolitankoon, sitä ei suoraan nosteta puoleen väliin, vaan ensin lippu nostetaan aivan ylös asti ja siitä vähitellen se lasketaan puoleen väliin.

Se ilmaisee meille sen, että surua ja kuolemaa ennen ihminen on elänyt ja kukoistanut. Mutta ihminen, joka lipun lailla on elämässään ylväänä liehunut voimansa tunnossa, hänet kerran lasketaan hautaan. Siksi lippu myös lasketaan puolitankoon. Se mikä kerran on noussut ylös, elänyt ja toiminut, se myös kerran vaipuu hautaan.

Mutta kun suruliputus päättyy, tapana on, ettei lippua vain puolesta tangosta lasketa ja oteta pois. Ei, vaan ensin lippu nostetaan ylös (hautaan siunaamisen jälkeen). Siellä se saa vielä liehua ennen kuin se iltasella lasketaan alas. Tällä käytännöllä on aikaisempaa vielä suurempi merkitys.

Se muistuttaa ensiksi sitä, että X:n elämä ja muistot ei vain painu alas unohduksiin, vaan se saa teissä jatkua. Hänen työnsä, ajatuksensa, haaveensa ja rakkautensa saa kantaa edelleen hedelmää. Mutta ennen kaikkea lippu muistuttaa meille nyt uskomme keskeisimmästä asiasta, ylösnousemuksesta. Vaikka me olemme laskeneet rakkaanne hautaan, on hän nouseva Kristuksen käskystä vielä ylös. Lippu on vain hetken aikaa puolessa tangossa. Jumalan tarkoitus on että elämämme kukoistaisi jälleen, että se ei jäisi kuoleman pimeyteen tai unohdukseen.

Lippu, joka ylhäällä liehuu, on voiton lippu. Se on ristilippu. Kristus on noussut kuolleista ja hänen tähtensä meille kaikille kuolevaisille kuulutetaan voiton sanomaa. Mekin saamme elää Kristuksen kanssa iankaikkisesti. Siksi X ei elä vain muistoissamme, vaan hänellä on iäinen elämä Jumalan luona.

Kirkonkello

Me olemme tänään kuulleet kellojen soivan. Kellot kertoivat kuolemasta ja elämän lyhyydestä. Kellot soivat hiljaa mutta päättävästi surusanomaa yhden ainutlaatuisen ihmisen elämän päättymisestä. Kellojen soittoon kätkeytyy ihmisen elämä. Kellot lyövät tasaisen rauhallisesti. Ne ovat kuin sydämenlyönnit tai hengitys. Elämän äänet kuuluvat siinä kauniina. Mutta hetken soituaan, ne äkisti vaikenevat. Kerran kello lyö viimeisen lyöntinsä. Sitten tulee aivan hiljaista. Soitto on päättynyt niin kuin elämäkin. Soitto ilmaisee surua ja kyyneleitä.

Kun viimeinenkin ääni sammuu, silloin tajuaa sen, että yksi elämä on kokonaan vaiennut. Elämän äänet ovat hiljentyneet ja yksi ihmiselämä on pyyhkäisty pois maan päältä.

Niin kuin kellot kertovat meille muistoista, ne viestivät meille myös toivon sanomaa uudesta elämästä. Kelloissa on taivaallinen sävel. Kun kirkonkelloja valetaan, niihin liitetään aina joitakin kirjoituksia ja raamatunjakeita. Harjavallan kelloissa on se erikoinen piirre, että kelloissamme soi joulun sanoma. Kelloissamme soi enkelten ylistyslaulu Jumalalle paimenten luona. Yhdessä kellossa on kirjoitus Gloria in excelsis Deo ja toisessa kellossa lukee et terra pacem. Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha. Näin enkelit lauloivat, kun Jeesus lapsi oli syntynyt. Tänä jouluna me olemme näillä samoilla sanoilla joulun sanomaa myös laulaneet.

Kun te tänään olette kuulleet kellojen soiton. Se on puhutellut teitä kuolemasta. Mutta vielä voimakkaammin puhutelkoon kellot teitä Joulun lapsesta. Tuo sanoma kertoo vapautuksesta ja valosta. Kuoleman varjojen maahan on koittanut valo Jumalan luota.

Kaikukoon joulun kellot teille hiljaa joulun ilosanoma Vapahtajan syntymästä. Hiljaa, hiljaa joulun kellot kajahtaa. Kautta avaruuksien kaikuu laulu riemuinen: Jeesus tullut on. Hän on tullut luoksemme pelastajaksi. Tämän pelastajan turviin jätämme rakkaanne.

(ks myös Donne: Kenelle kellot soivat)

Saarnaaja 3:1-8,15 kellon viisarien pysäyttäminen

Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika olla vaiti ja aika puhua, Aika rakastaa ja aika vihata,

Kellon tikitys tai heilurin tasainen liike liittyy meillä ajatukseen elämästä. Tämä tulee kauniilla tavalla ilmi siinä vanhassa tavassa, kun kuoleman käytyä heilurikello pysäytetään vainajan kodissa. Aika on silloin pysähtynyt. Maanpäällinen aika on pysähtynyt. Kello X:n luona ei enää käynyt. En tiedä oliko se lakannut itsekseen käymästä vai oliko siinä toimittu tämän vanhan perinteen mukaan. Mutta kuitenkin se kello kantoi viestiä ajan päättymisestä.

Kaikella on aikansa. Syntymällä ja kuolemalla. Pitkän ajan elämän kello oli käynyt X:n kohdalla. Nyt aika on kulunut umpeen. Kerran meidänkin elinaikamme päättyy. Mutta tuo aika jonka saamme olla ja elää maan päällä, voi olla siunattua aikaa, niin kuin se oli X:n kohdalla. Silloin yhteen elämään mahtuu paljon tunteita, paljon kauneutta, paljon rakkautta ja paljon merkittäviä hetkiä.

Teillä liittyy paljon rakkaita muistoja X:ään. Tänään me saatamme hänet haudan lepoon. Mutta me uskomme, että aika jonka maan päällä vietämme on vain lyhyt hetki, yksi kellon viisarin heilahdus siitä ajasta, jonka Jumala on meille tarkoittanut. Jumala on luonut meidät iankaikkista elämää varten. Siinä uskossa me saatamme X:n viimeiselle leposijalleen.

Hautakivi

Ilm. 2:17 – Sille, joka voittaa, minä annan …valkoisen kiven, ja siihen kiveen on kirjoitettu uusi nimi…

Hautausmaat ovat … Hautakivissä on ihmisen elämä kerrottu kaikkein pelkistetyimmin. Siihen on kaiverrettu vain henkilön nimi ja kaksi päivämäärää. Syntymäaika ja kuolinpäivä. Tämän lyhkäisemmin ei juuri kenenkään elämästä voi mitään kertoa.

Nimi kertoo lyhyesti sen, kuka on kysymyksessä. Syntymäaika ja kuolinpäivä kertovat meille sen, kuinka kauan Jumala on antanut aikaa kullekin hautausmaan multiin kätketylle henkilölle.

X oli kiviveistämöllä töissä. Mielessäni käyvät ne lukuisat ja lukuisat hautakivet, jotka hänen käsiensä kautta ovat valmistuneet. Monta nimeä on kiveen kirjoitettu.

Monet kerrat kivien nimet ovat olleet vain nimiä, vailla tarinoita. Nyt on vuoro kirjoittaa kiveen X nimi. Monta kertaa on kaiverrettu syntymä ja kuolinaikoja, mutta ne ovat olleet tyhjiä numeroita. Nyt te kaiverratte kiveen päivämäärät 12.3.45-6.7.89. Tuo ajanjakso kertoo teille rakkaan henkilön elämästä ja kuolemasta.

Tuon hautakiven, mihin nimi nyt kirjoitetaan, X itse on suunnitellut silloin kun hänen puolisoaan haudattiin. Tilaa jätettiin X varten. Näin tuo kivi kertoo teille tarinan kahdesta ihmisestä, heidän rakkaudestaan ja yhteisestä elämästään. Mutta lopulta kun näemme kivessä kaksi nimeä, saamme uskoa, että he ovat yhdessä jälleen. Kuolema, joka heidät kerran erotti, on nyt uudelleen heidät yhdistänyt.

Raamatunkohta jonka luin teille kertoo myös kivestä ja kirjoituksesta siinä. Hautakiviin kirjoitetaan meidän vanha nimemme, mutta Jumalan luona me saamme valkoiseen kiveen kirjoitettuna uuden nimen. Siihen kiveen ei kirjoiteta päivämääriä sillä se on nimi, joka säilyy ikuisesti.

Rippikuva muistopöydän kuvana

Jes 42:3 Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.

Surutalossa käydessäni yksinäisen lesken luona huomasin pienellä muistopöydällä valokuvan nuoresta naisesta. Valokuvaa ympäröi kaksi kynttilää. Niissä ei ollut nyt liekkiä, mutta niitä oli kyllä poltettu. Kuvassa oli mustaan rippipukuun pukeutunut nuori kaunis nainen. Silloin hän ei tulevaisuudestaan tietänyt paljoakaan eikä sitä, että vuosien päästä tuosta kuvasta tulee surukuva, jota kynttilät reunustaa. X:ää ei enää ole. Meillä on vain kuvat hänestä valokuvakansioissamme, mutta ennen kaikkea muistoissamme.

Kynttilöitä oli poltettu. Hiljaisia hetkiä oli vietetty kuvan ääressä. Siinä on ollut yhtä aikaa muistoja ja rukousta. Enää kynttilät eivät palaneet. Liekki oli sammunut. Näin ajattelemme käyneen X:n elämässä. Tuo kaunis ja hento elämänliekki on sammunut. – Elämän liekki palaa yhä Jumalan luona. Siksi se voi edelleen valaista ja lämmittää muistojamme.

Toinen asia jonka siellä huomasin oli taulu, johon oli kirjailtu Herran siunaus. Pohdiskelin kirkossa siiunauspuheessa, mitä se siunaus ja Jumalan varjelus oikein on, kun on joutunut kärsimään monta vuotta

Muistopöydän kuva

Olemme tänään ajatelleet X:n elämää. Olemme muistelleet siitä koskettavia ja kauniita osia. Tällaisessa tilanteessa on tarpeellista muistaa myös se, että kerran tuollaisessa yksinäisessä pöydässä on meidän kuvamme ja toiset ihmiset muistelevat meitä. Mitä asioita ajattelet, että sinusta sanotaan, kun olemme tässä tilanteessa. Mitä sinun elämänhistoriassasi on mainittavaa. Mikä luonnehtii sinua, missä näkyy juuri sinun persoonallisuutesi ja tapasi elää ja ajatella.

Lampukka valokuvien keskellä

Vainajan kodissa näin lampukan valokuvien keskellä. Se teki selväksi heti kaksi asiaa. X on karjalasta ja ortodoksinen usko kuuluu hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa.

Mutta sodan alta oli hänenkin lähdettävä pakoon. Kotiin ei voinut jäädä. Tämä kova kohtalo tuli karjalaisten osaksi. Ortodoksiselle väestölle siirtyminen oli kaksinkertaisesti raskasta. Sillä luterilainen valtaväestö osoitti nopeasti mitä he toisuskoisista ajattelivat. He kokivat halveksuntaa, nimittelyä jopa sylkemistä. Mutta kun lopulta sodan jaloista pois päästiin, niin tänne asettauduttiin ja jäätiin.

Olen tottunut näkemään lampukan usein ikonien ympäröimänä. Mutta X:n luona huomasin myös toisenlaisen ortodoksisen perinteen. Lampukan ja ikonin vierellä oli valokuvia, poisnukkuneista sukulaisista. Kuvat eivät olleet kertomassa vain suvun historiaa. Niillä oli viesti. Lampukan ja ikonin vierelle asetettuina kuvat kertoivat, että nämä rakkaat olivat perillä Jumalan luona. Ortodoksiseen tapaan X muisteli paljon edesmenneitä läheisiään. Kristittyinä me uskomme, että Jumalalle kaikki ovat eläviä. Siksi myös yhteys heihin Jumalan kautta voi säilyä.

Nyt X:n kuva liitetään lampukan ja ikonin viereen niiden kuvien joukkoon joita me muistelemme. Tulen virittää lampukkaan joku toinen. Te saatte rauhassa jättää X:n Jumalan haltuun.

Ateriayhteys

Me olemme kokoontuneet muistotilaisuuteen yhteiselle aterialle. Meillä on todellakin ateriayhteys. Raamatullisessa maailmassa ateriayhteys on avioyhteyden jälkeen syvin yhteyden ilmaus. Se on yhteyttä jossa toinen hyväksytään samaan pöytään. Samalla se on rauhan, sovun ja luottamuksen osoittamista niiden kesken, jotka ateriaan osallistuvat.

Yksi pöytä tänään on varattu myös X:lle, mutta sitä pöytää ei ole katettu lautasin. Siinä pöydässä on kynttilä valokuvan vierellä. Se muistuttaa meille siitä surullisesta tosiasiasta, että arkinen ateriayhteys rakkaiden ja ystävien kesken X kanssa on päättynyt.

Mutta suruun osanottamisen ja sovun merkkinä aterioimme yhdessä. Osoittakaa tätä yhteyttä nyt entistä enemmän niihin joita suru on kohdannut. Osoittakaa ja vahvistakaa siteitä niihin, joilta kuolema on katkaissut toisia siteitä.

Samalla kuitenkin uskomme, että vaikka X ei voi olla meidän kanssamme yhteisellä aterialla, niin hän saa osallistua taivaalliseen juhla-ateriaan Jumalan luona. Hän saa kokea ateriayhteyttä kirkkauden valtakunnassa taivaallisen Isän luona. Hän saa kokea yhteyttä kaikkiin niihin edesmenneisiin rakkaisiin, jotka Kristus on pelastanut. Hänen omat vanhempansa puhelevat siellä uusin kielin. Jälleennäkemisen riemu on suuri.

Me murramme leipäämme nyt itkien, mutta sen pöydän ääressä, johon X on viety, ei enää itketä. Kaikki kyyneleet pyyhitään pois.

Perintö

Psalmi 16:5-8: Herra, sinä olet minun perintöosani, … kaunis perintö on minulle annettu.

En tuntenut äitiänne. Mutta hän on kasvattanut teidät. Te kannatte elämässänne, arvoissanne, hänen perintöään. Tein luonanne yksinkertaisen havainnon. Teillä oli hyvä olla sisarustenne kanssa. Te viihdytte toistenne seurassa. Siinä miten te olitte keskenänne näkyi mielestäni häivähdys teidän äitiänne. Siinä iloisessa keskustelussa olisin hyvin voinut kuvitella hänet mukaan. Äidin perintö elää teissä. Siitä te voitte olla myös kiitollisia, että se hyvä mihin hän on ohjannut joskus lujalla joskus lempeällä kädellä – sillä kädellä on jälkensä teidän elämässänne.

Äidin perintö elää teissä.
– jotakin olette perineet biologisesti, geeneissä (ulkonäössä ja luonteessa, jollakin teistä on hänen käden taitonsa, jollakulla järjestelykyky, joku on perinyt huumorin, joku hänen luovuutensa, joku taas periksiantamattomuuden tai jotakin muuta.)
– jotakin taas peritte esineinä ja tavaroina, joissa tunnearvo on usein tärkein. Niissä säilyy rakkaat muistot.
– mutta henkinen perintö kulkee myös mukana. ihanteet ja arvot. Mielestäni joku tyttäristä puki tämän asian hyvin tunnustuksen muotoon, kun hän sanoi: Äiti on ollut hyvä naisen malli: rohkea ja vahva nainen, ajatteleva ja avoin nainen, helposti lähestyttävä. Hän ei ole elämässä jäänyt sivustakatsojan rooliin, vaan on lujalla otteella pitänyt siitä kiinni ja usein myös ottanut ohjat omiin käsiinsä.

Äiti antoi tunnustuksen myös teille: onkohan maailmassa yhtään niin tyytyväistä ja onnellista äitiä kuin hän.

Tarkoitus ei varmaankaan ollut vertailla muihin, vaan ilmaista se hämmästys, että hän ei tiedä voisiko tässä maailmassa todella kokea vielä suurempaa onnea ja tyytyväisyyttä, kuin se mitä hän teidän kanssanne on saanut kokea. Ehkäpä ei tässä maailmassa.

Äiti on jättänyt perinnön teille. Mutta on olemassa myös toinen perintö, joka ei häviä. Lukemani psalmi puhui siitä perinnöstä. Se on perintö, jonka X on saanut omakseen. Ihana maa on tullut osakseni, kaunis maa on minulle annettu.

Muistolehtoon

Jeesus sanoi: ”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Matt 6:19-21

Hyvät ystävät. X oli toivonut, että päivänä, jolloin hänet siunataan hautaan, olisi läsnä vain ne ihmiset joiden kanssa elämää tosiasiassa elettiin. Me tapaamme elämässämme paljon ihmisiä ja sukulaisiakin, ihmisiä, joiden kanssa ehkä jotenkin muodollisemmin olemme yhteydessä, mutta rajatumpi joukko on se, joiden kanssa elämä jaetaan. Ne ihmiset ovat niitä, jolle me jotakin myös merkitsemme, niitä joita surukin koskettaa. X toivoi, ettei täällä tarvitse kenenkään olla paikalla ikään kuin velvollisuudesta.

Teidät hän tahtoi saattajaksi, kuten te olitte saattamassa häntä kuoleman rajalle. Hänen toivomuksensa oli myös, että arkku tuhkataan ja tuhka sijoitetaan muistolehtoon niin, ettei mitään muistomerkkejä jää. Muisto on tarkoitus jäädä teidän sydämiinne. Silloin ei tarvita välttämättä kiveä hautausmaalla. Ehkä hän ei halunnut myöskään vaivata teitä haudan hoitamiseen liittyvillä asioilla.

Tällaisia asioita hän oli etukäteen miettinyt. Tästä hän oli tallettanut käsi kirjoitetun lapun ison perheraamatun kansien väliin niin kuin ennen vanhaa toimittiin. Kaikki todella tärkeä laitettiin Raamatun väliin. Minusta oli puhuttelevaa huomata tuo viimeisen tahdon ilmaus juuri Raamatun välissä.

Lähestyvä kuolema on samalla tilin tekemistä elämästään. Minkälainen elämästä tuli? Mitä saavutin lapsuuden haaveista. Muuttuiko haaveet matkalla? Tuliko elämässä vastaan jotakin odottamatonta. Onko tämä sellainen elämä, että voin kiitollisena jättää sen Jumalan käsiin.

Kiitollisuus elämän lopussa on hyvä asia. Se viestii jotakin sellaista, että ihminen on hyväksynyt elämän omakseen. Se ei ole jäänyt liiaksi kesken, vaan siihen on sisältänyt se, mitä yhteen elämään mahtuu. Luonnollisesti katumustakin tilintekoon sisältyy. Kaikki elämässä ei aina mene suunnitelmien mukaan. Joitakin valintoja ehkä olisimme tehneet toisin, jos saisimme valita uudestaan. Mutta kuitenkin kaikkien elämän vaiheiden läpi, meistä on tullut se ihminen, joka olemme. Kukaan ihminen ei voi elää täydellistä elämää. Mutta kiitollinen voi silti olla siitä, mitä elämä on ollut ja mitä se on antanut ja mitä itse on antanut toisille.

Aarteet, joita meillä on, eivät parhaimmillaan ole sellaisia, että ne kartuttavat pankkitiliä tai kiiltävät tallelokerossa. Ne ovat ystävyyttä, rakkautta, välittämistä, ilon ja surun jakamista. Ne ovat sitä, että meitä on kannettu, kun olemme olleet heikkoja tai päinvastoin me olemme kantaneet toisia heidän heikkona hetkenään.

Mitään emme ole tähän maailmaan mukana tuoneet, emmekä mitään vie mennessämme – emme muuta kuin historiamme sieluun kirjailtuna. Teille joiden elämäntaival vielä on kesken, jää muistot. Muistot ovat tarinoita yhteisistä hetkistä. Tarinat ja muistot ovat arvokkaita. (x:n tahto oli ollut Raamatun välissä, muodostui yhtymäkohta toiseen puheeseen -> … Ks – Mummun Raamattu – osastossa 11. vainajan sanoista ja teoista.

Tuhka sirotellaan metsään

X:n omasta toivomuksesta hautaus järjestetään vähäeleisesti. Muistomerkkiä ei pystytetä eikä hautaa kaiveta. Hänen tuhkansa sijoitetaan hänelle tuttuun kotimetsään.

Merkitseekö tämä sitten lopullista unohdusta? Hajoaako kaikki tuuleen? Siinäkö on koko ihmisen elämän suuruus? Kaikki tulee tuhkaksi. Me emme kykene pystyttämään niin suurta muistomerkkiä, että meidät muistetaan tuhansien vuosien kuluttua. Muistomerkki saattaisi kyllä säilyäkin, mutta kuka meitä kaipaisi? Ikuisuus, jota tavoittelemme, ei ole muistomerkeissä eikä siinä, että joku ihminen meidät muistaa.

Ikuisuus on olemassaolon ja elämän jatkumista. Vaikka väistämätön ruumiillinen kuolema on jokaisen ihmisen osa, niin kristillinen kirkko julistaa jokaisen hautauksen ääressä voittoa kuolemasta. Kaikki ei jää tähän. Jeesus on poistanut kahleet, jotka sitovat meidät pimeyteen ja kuoleman varjojen maahan. Hän on avannut meille tien ikuiseen valoon ja vapauteen.

Kursiivilla kirjoitettu jatko ei ole osa hautauspuhetta, vaan materiaalia jatkopohdintoihin.

Vanha kristillinen perinne on ollut sijoittaa vainaja siunattuun maahan. Tämä on ollut tärkeää luonnollisesti arkkuhautauksissa. Näin on turvattu hautarauha ja vainajan koskemattomuus. Samoin ajatus siunatusta maasta lepopaikkana on vienyt ajatuksia siihen, että muualle haudatuille tai hautaamatta jääneille ei välttämättä ole sitä rauhaa, mikä on hautausmaa-aidan sisäpuolella. Sellaiset vainajat harhailevat kummituksina lepoa vailla.

Kristikunnassa lisäksi vieroksuttiin hyvin pitkään polttohautausta sillä se oli ollut pakanallinen tapa. Toiseksi sen nähtiin olevan myös ristiriidassa ylösnousemususkon kanssa. Vainojen aikana kristittyjä poltettiin juuri ylösnousemususkon pilkkaamiesmielessä. Aika on muuttunut, samoin ajatukset.

Tuhkauksia suoritetaan myös kristillisissä hautauksissa. Mutta vainaja toki siunataan sitä ennen. Seurakunnallisen tavan mukaan pidetään suositeltavampana sitä, että vainajan viimeinen leposija olisi hautausmaalla. Siunaus nähdään kuitenkin viimeistä leposijaa tärkeämpänä. Toki ymmärrämme, että vainajan autuus ja rauha ei riipu edes tästä toimituksesta, vaan Jumalasta, joka Kristuksen kautta antaa omilleen rauhan ja iäisen elämän.

Hautaus ei ole kuitenkaan uskon kannalta merkityksetöntä toimintaa. Toimitus itsessään on vahva ylösnousemususkon ilmaus. Siksi se ei saa jäädä kristittyjen hautaan saattamisista puuttumaan, vaikka yksilöllisiä toiveita ja erikoisuuksia hautauksia koskien alkaakin esiintyä.

Pyhäinpäivän kynttilät saatto-oven edessä

Tallenna

Tallenna

Tilasi Itävallasta märkäpukukangasta ja ompeli mittatilaustyönä puvut.

Iloinen ja hyväntuulinen ihminen aina kaikille. Vaikka sairasteli, silti iloinen.

Harvoin moitti huonosta muistista Reinoa.

Mummu

Lättyjä tehtiin mummulassa. Ja jäätelöä kuuman plätin kanssa.

valokuvia

Hyvät ystävät. X elämän on päättynyt pitkän sairau-den myötä. Se oli tietysti jossakin määrin odotettavissa, mutta kuitenkin kuoleman lopullisuus jättää aina tyhjän tilan rintaan, vaikka läheisen kuolemaa olisin osannut odottaa ja olisi siihen itseään valmistanut. Lopullisessa menettämisessä on aina jotakin viiltävää.

Maanantaina juttelimme lesken luona toimituksesta. Oli mukavaa vierailla siellä ja nähdä X käden jälkiä ja toisaalta myös valokuvia kasvoista ja ihmisistä, jotka ovat sukujen ketjussa olleet teitä ennen – ja myös kuvat lapsista, joissa elämä jatkuu hänen kauttaan. Lukuisat valokuvat seinillä ja hyllyissä tekivät näkyväksi elämän pitkää virtaa. Jokainen kuva ikuistaa virtaavasta ajasta hetken ja melko pian katsoessamme kuvaa uudelleen, huomaamme ajan kuluneen. X:stä on kuvia lapsena ja nuorena naisena. Hänen vanhemmistaan ja isovanhemmistaan on kuvia. Heistä on aika jättänyt jo kauan sitten. Nyt X on liittynyt heidän joukkoonsa.

Kuvat haalistuvat ja muistot ohentuvat. Muistot X ovat vielä eläviä ja tuoreita. Teillä muistot voivatkin säilyä pidempään elävinä, sillä X kirjoitti muistelmiaan. Ja Y:llä on puhelimessa lukuisia tallenteita X laulusta. Ne ovat vanginneet aikaa toisella tavalla kuin yksittäinen valokuva. Äänen kuuleminen palauttaa menneen ajan vielä voimakkaimmin kuin valokuva.

…