Hautauksen lauluja
hautauspuheet, joiden teemana virsi
Armo suuren Jumalamme avarasti hengittää (Vk 209 sävel)
Armo suuren Jumalamme avarasti hengittää,
hoitaa meitä matkallamme kohti rantaa seestyvää.
Edessä on ensin yö, johon pelon aalto lyö.
Mutta kuolemankin säällä Herra kulkee vetten päällä.
Taivas kaartuu lempeänä yllä katseen hiipuvan.
Armo kantaa väkevänä ruumiin, sielun uupuvan.
Kuolemamme ahdingon Jeesus kohdannut jo on.
Hän on noussut kuolon alta, hänellä on kaikki valta.
Kaipauksen askelissa suru kauas tähyää.
Muistoissamme kaipaavissa kiitosmieleen mennyt jää.
Kiitos, Herra, matkasta! Ole tienä, valona.
Näytä meille määränpäämme, käsiisi me täällä jäämme.
Kädellään näin Herra meitä painaa sekä kohottaa,
nostaa silmiin kyyneleitä, kuivumaan ne jälleen saa.
Kerran juhlan autuaan Herra antaa taivaassaan,
kun hän meitä rakkaitansa ohjaa sinne sanallansa.
Johan Schop 1642, Niilo Rauhala 2002
Psalmi 107:25-30
Pidän tämän laulun joistakin oivallisista kuvista. Tavallista on puhua autuuden seesteisestä rannasta, joka on elämämme määränpää. Mutta tuo kuva laajenee yön pimeyteen ennen kuin ranta saavutetaan. Siinä yössä myös pelon aalto keinuttaa elämän laivaa. Tuon pelon mainitseminen tekee laulusta puhuttelevan. Pelkojaan vastaan ihminen voi katsoa turvallisin mielin ylöspäin. Jumalan armon taivas on kaiken aikaa hänen yllään lempeänä. Lohtua kuolemanpelkoon tuo myös tietoisuus Jeesuksen kerran kohdanneen kuoleman pimeyden.
Kahden ensimmäisen säkeen jälkeen näkökulma on muuttunut. Nyt emme laula kuolemaa kohti käyvän ihmisen mietteitä ja pelkoja, vaan olemme surevan omaisen roolissa. Kuolema on jo korjannut läheisemme. Nyt katsomme taaksepäin kaivaten rakastamme. Usko Jeesukseen tuo surunkin keskelle kiitosmielen ja valon.
Toinen puhutteleva kohta tässä laulussa on viimeinen säkeistö, jossa sanotaan Herran meitä painavan ja kohottavan. Elämän taistelut käydään Jumalan kämmenellä ja välillä hänen kätensä alla.
Et Herra hylkää silloinkaan (Vk 237 sävelellä)
Et, Herra, hylkää silloinkaan,
kun maahan minut lasketaan,
ihmeesi silloin kohtaan.
Syvälle siemen kylvetään,
syvälle luomissanaan jään,
se ikuisuuksiin johtaa.
Äärellä pelkän tyhjyyden
ystävä lausuu läheinen:
”Nyt kotiin olet tullut.”
Jo tustka vaihtuu lauluksi,
saan kaiken, mihin kaipuuni
on koko matkan ollut.
Tomusta kerran nouseva
on elämämme kirkkaana,
uudeksi kaikki luodaan.
Ja rakkauden kaupunkiin,
sen päiviin loppumattomiin
myös meidän päästä suodaan.
Nathan Säderblom 1916, Anders Frostenson 1962, 1982, Niilo Rauhala 1997.
Tämä laulu on kirjoitettu myös vainajan näkökulmasta. Siinä puhutaan niistä kokemuksista, joita uskomme hänen kohtaavan matkan päässä. Vaikka ihmisen elintoiminnot loppuvat kuolemassa, tietoisuus ja ympäristön havainnointi säilyy. Jumala ei hylkää lastaan, vaan hän kuulee kaivatun ystävän sanat: olet tullut kotiin.
Luterilaisen kuolemakäsityksen kaksinaisuus näkyy laulun sanoissa siinä, että edellisen lisäksi puhutaan siitä, että ruumiillinen ylösnousemus koittaa kerran ja se korjaa lopullisesti kuoleman aiheuttaman haavan. Tässä on myös hatarien käsitystemme vaikeus. Loogisempaa olisi puhua ylösnousemuksesta aikojen lopussa, että silloin ihminen herää kuoleman unesta. Se merkitsisi sitä, että kuoltuaan hän vaipuu uneen eikä kuule mitään tervetulotoivotuksia. Vasta ylösnousemuksessa hän heräisi iloon.
Ehkä sielunhoidollisista syistä puhutaan siitä, että tietoisuudessa ei tapahdu katkeamaa. Usko ruumiin ylösnousemiseen tarpeellisuuteen tuntuu vaikealta selittää silloin, kun heti kuoleman jälkeen sanotaan ihmisen syvimmän kaipauksen täyttyneen.
Jo juhlia taivaassa valmistetaan (Vk 152 sävelellä)
Jo juhlia taivaassa valmistetaan, ja koolle käy kutsuttu kansa.
He saapuvat kaikilta ääriltä maan häävaatteissa Vapahtajansa.
Oi riemua Karitsan häissä!
Kun meillekin toit, Isä, kutsusi sen, suo armosi, että me saamme
myös juhlia joukossa valittujen ja katsella Armahtajaamme.
Oi riemua Karitsan häissä!
Saan ristini jättää, ja ahdistavat maan vääryydet oikeus voittaa.
Myös synkimmät solmumme aukeavat, kun tuomion aurinko koittaa.
Oi riemua Karitsan häissä!
Niin Jumalan kasvojen kirkkauteen me kiitosta laulaen jäämme.
On taistelu vaihtunut ylistykseen, ja seppeleet kruunaavat päämme.
Oi riemua Karitsan häissä!
Ruotsissa 1697, M. B. Landstadt, ruots J.A. Englund 1910, Anna-Maija Raittila 1996
Taivastoivo on ymmärtääkseni ohentunut kristittyjen keskuudessa täällä pohjolassa. Virressä lauletaan kuitenkin rohkeasti taivaan ilojuhlasta. Hyvinvointivaltiossa ei ole tarvinnut tuntea suurta murhetta ja taistelua. Maailma ei ole tuonut tuskaa, kun viihde on pyyhkinyt kyynelemme ennen kuin Herra on niihin ehtinyt.
Laulu maalaa hyvin kuvan suuresta hääjuhlasta, johon meidätkin on kutsuttu. Me olemme seurakunta ja seurakunta on Kristuksen morsian. Emme ole siis vain kutsuvieraita seuraamassa juhlaa. Tosin tähän suuntaan kielikuvaa ei juuri jatketa. Hienosti on mielestäni sanottu: myös synkimmät solmumme aukeavat, kun tuomion aurinko koittaa.
Herramme, kutsut pois ystävämme (Vk 213 a sävelellä)
Herramme, kutsut pois ystävämme, rakkain väistyy kerran viereltämme.
Varjojen maassa käyt edellämme. Taivaaseen kanna.
On yli tuulten sinulla valta. Vain sinä nostat murheiden alta.
Puoleesi huuto soi kaikkialta. Ehjäksi hoida.
Valkeus puhtain sinusta hohtaa. Armosi kirkkaan syntinen kohtaa.
Kasvosi meidät taivaaseen johtaa, yön halki riemuun.
J. Grüger 1653, A. Frostenson 1936, 1980, Anna-Mari Kaskinen.
Yleensä kuolemaan liittyy ajatus pimeydestä ja kuitenkin tästä maailmasta sanotaan, että se on varjojen maailma. Onko varjojen jälkeen odotettavissa vielä suurempi pimeys, riippuu siitä, tuliko Jumalan kutsu kirkkauteen kuulluksi ajoissa. Kielikuva varjojen maasta nostaa mieleeni joulun profetian: ”Kansa joka pimeydessä vaeltaa näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.” Kolmas säkeistö tuo varjojen keskelle Jumalan kirkkauden, joka täällä maan päällä on nähtävissä Jumalan armona.
Job puhuu myös siitä, että päivämme ovat maan päällä kuin varjo. Hän puhuu kuolemasta varjon maana, josta ei enää palata. Se on sekasorron maa, jossa valokin on pimeyttä. Saarnaajakin puhuu kuolleiden asuinsijoista varjojen maana. Toisaalta on kai aika loogista puhua sekä tästä paratiisin ulkopuolisesta maasta että myös tuonelasta kuoleman varjon maana. Vasta Kristus poistaa pimeyden sekä maan ”alta että päältä”.
Yli tuulten sinulla on valta. Kaksi ajatusta herää. Mieleen muistuu vertaus ihmisen elämästä, joka on ruohon kaltainen, joka kuihtuu, kun Herran henkäys käy hänen ylitseen. Mutta varsinainen Raamatun viittaus vie Jeesukseen, joka tyynnyttää myrskyn. Me olemme niitä, jotka myrskyssä huudamme apua häneltä kuolemanpelossamme. Kuolema on myrskytuuli, jonka Jeesus on kesyttänyt. Toinen tulkintavaihtoehto on se, että kuolemansuru on myrskytuuli. Laulu ehkä kuuluisikin ajatella kokonaan surevan omaisen kannalta.
Oi Herra, ei voi tavoittaa katseemme (Vk 131 sävelellä)
Oi Herra, ei voi tavoittaa
katseemme toista maailmaa.
Sen suojaan olet ottanut
vainajat rakkaat, kaivatut.
Sinulle kaikki elävät,
myös tuolle puolen siirtyjät.
On heissä yhä elämä,
on sinussa se kätkössä,
ja heidän työnsä jälkikin
nyt sinun on, jos meidänkin.
He eivät elä luonamme,
vaan elävät nyt sinulle.
Saksassa 1539, J. Ellerton 1858, ruots. A. Frostenson 1978, Pekka Kivekäs 1997.
Laulu alkaa viisaasti. Silmämme ei näe kuoleman rajan toiselle puolelle. Emme näe Jumalan kirkkauden valtakuntaa. Se säilyy salattuna. Jeesuksen sanoja mukaillen rohkaistaan surevaa: Jumalalle kaikki elävät. Se on hieno kohta evankeliumissa ja osoittaa erinomaisella tavalla, kuinka Jeesus luki tulkitsi Raamattua. ”Ja sen, että kuolleet nousevat ylös, on Mooseskin osoittanut kertomuksessa palavasta pensaasta. Hänhän sanoo, että Herra on Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala. Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien. Hänelle kaikki ovat eläviä.” Luuk 20:37-38
Elämä, joka on meille sammunut, elää yhä Jumalalle. Laulussa tehdään hyvin siinä, kun tulevaa elämää ei lähdetä teoretisoimaan eikä selittämään puhtaaksi. Me emme näe rajan taakse. Siksi myös se elämän muoto ja laatu säilyy meille arvoituksena. Meiltä kysytään siksi uskoa ja luottamista Jumalaan.
Maasta sinä olet tullut 