08 f. vaatteet, riisuminen

Hautaus – 8. elämän keskeisistä kielikuvista:

• Emme haluaisi riisuutua vaan pukeutua
• Tahraiset vaatteet
• Jumalan Henki rukoilee puolestamme
• Valkoiset suruvaatteet
• Surun koti

2 Kor 5:1-5 Emme haluaisi riisuutua vaan pukeutua uuteen asuun

Raamatun kohta puhui kuolemasta riisuuntumisena. Kuolema riisuu meidät paljaiksi ja alastomiksi ihmisiksi. Se tarkoittaa sitä, että meillä ei ole silloin mitään omaa: ei voimaa, jolla voisimme sitä vastustaa, ei rahaa jolla voisimme käydä kauppaa sen kanssa, ei valtaa, jolla voisimme viimeisen vastuksen sivuuttaa, eikä kunniaa, jota kuoleman pitäisi kumartaa. Kaikki on meiltä riisuttu, otettu pois. Me olemme silloin vain paljas oma itsemme Jumalan katseen alla. Sellainen yleensä pelottaa meitä. Se tuntuu niin vieraalta. Me emme haluaisi riisuuntua, vaan pukeutua uuteen. Me emme haluaisi voimattomana kohdata kuolemaamme – mutta hiljaisesti ja vääjäämättä se kuitenkin riisuu meidät kaikesta ja joudumme päästämään otteemme irti.

Jumalan lupauksen mukaan maallisen majamme riisumista seuraa taivaassa pukeutuminen uuteen kirkkauden asuun. Jumala tekee ihmetekonsa meissä, jotka olemme katoavaisia. Hän antaa meille katoamattoman elämän luonaan. Silloin iankaikkinen elämä kätkee sisäänsä sen, mikä on kuolevaista. Tässä on meidän lohtumme. Riisuminen, voimien katoaminen ja heikoksi käyminen ei ole elämämme määränpää. Kristillinen usko ja toivo katsoo näiden yli. Meillä on taivaassa ikuinen asunto Jumalan luona. Sinne X on Jumalan armosta saanut mennä.

2 Kor 5:1-5 – tahraiset vaatteet

Kuolema riisuu meidät paljaiksi ja alastomiksi ihmisiksi. Se tarkoittaa sitä, että meillä ei ole silloin mitään omaa: Kaikki on meiltä riisuttu, otettu pois. Me olemme silloin vain paljas oma itsemme Jumalan katseen alla.

Kuolemalla vaatteiden riisumisena voidaan tarkoittaa myös hieman toista asiaa. Vaatteilla tarkoitetaan meidän koko elämäämme, sieluammekin. Vaatteisiin piirtyy kaikki elämänjälkemme, matkan pölyt ja tahrat. Maanpäällinen vaelluksemme on tahrannut vaatteemme. Monia erheitä, kolhuja ja rikkeitä kuuluu vaellukseemme ja siksi vaatteemme ovat tulleet likaisiksi. Likaiset vaatteet kuvaavat siksi juuri sitä, mitä me ihmiset olemme. Minkälainen todellisuudessa on jokaisen meidän sisimpämme. Ilman vaatetta me olemme alastomat ja ne omat vaatteemme olemme saaneet likaisiksi, että niiden kanssa ei ole oikein asiaa kirkkauden valtakuntaan.

Siksi Jumala riisuu meidät ja pukee uuteen valkoiseen vaatteeseen. Tähän kätkeytyy suuri armo ja lempeys. Kaikki se harmi mitä olemme elämässämme saaneet aikaan heitetään pois kuin kulunut, repaleinen vaate. Entinen jää taakse ja me saamme pukeutua uuteen valkeaan ja puhtaaseen vaatteeseen, jonka Jumala meille antaa.

Room 8:26 Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja, rukoilee puolestamme

Vanhetessa elämämme käy kohti lapsen yksinkertaisuutta. Luovumme monista asioista. Omaisuudesta, maatilasta, omasta terveydestämmekin. Myös hengellinen elämämme hiipuu, rukouselämä hiljenee. Kaiken oman joudumme jättämään Jumalan haltuun. Jopa uskon voima katoaa ja muuttuu Jumalan uskoksi meissä. Lopulta joudumme luopumaan itsestämmekin, jätämme itsellemme hyvästit. Silloin Jumala on kaikki kaikessa. Johannes Kastaja sanoo: ”Hänen tulee kasvaa, minun vähetä”. Kun oma voima on kadonnut, Jumalan Henki rukoilee puolestamme.

X teki matkaa tällä luopumisen tiellä. Se ei ollut hänelle surullinen tai pelottava tie, hänellä oli ilo Jumalassa.

Ilm 7:13-17 Valkoiset suruvaatteet

Ensimmäisinä vuosisatoina hautauksen yhteydessä kristityt pukeutuivat valkoiseen suruvaatteeseen. He pukeutuivat siihen väriin, johon vainajakin oli puettu. Edelleen mekin puemme vainajan valkoiseen kuolinpukuun.

Tuo valkoinen vaate muistuttaa meitä Ilmestyskirjan sanoista: ”Sen, joka voittaa, saa ylleen valkeat vaatteet, enkä minä pyyhi hänen nimeään elämän kirjasta…” (Ilm 3:5) ja edelleen: ”Keitä nämä valkeavaatteiset ovat? Mistä he ovat tulleet?… Nämä ovat päässeet suuresta ahdingosta. He ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä…” (Ilm 7:13, 14)

Valkoinen on siis ilon, puhtauden ja ylösnousemuksen väri. Sen puhtauden on meille Kristus hankkinut. Sitä puhtautta ei millään muulla keinolla saa aikaan.

Kristityt ovat aina tienneet, että Jeesuksen jalanjäljet johtavat suureen iloon. Siksi kristitty, joka Jeesusta seuraa pääsee maallisista vaivoistaan riemuitsevien ihmisten joukkoon. Jumalan luona taivaassa on suuri juhla. Siksi vainaja puetaan valkoiseen juhla-asuun. Hänen ei ole enää nälkä eikä jano, enää ei häntä polta aurinko eikä paahtava helle. Hän on päässyt elämän veden lähteelle ja Jumala pyyhkii hänen silmistään kaikki kyyneleet.

Mutta me jotka olemme täällä maan päällä. Me emme ole vielä perillä. Meitä koskee suru sillä olemme menettäneet yhteyden läheiseemme. Me elämme kuoleman varjojen maassa. Mutta kun kohotamme katseemme Jeesuksen puoleen, me voimme nähdä kirkkauden, ylösnousemuksen valon.

Surun koti

Palaat kotiin, mutta se ei tunnu enää kodilta. Palaat sinne vain siksi, että sinulla ei ole muutakaan paikkaa. Koti on muuttunut tyhjyydeksi, pettymykseksi ja epätoivoksi.

Rakkaasi on kuollut. Hänen ruumiinsa, joka oli säteillyt iloa ja valoa, on menettänyt lopullisesti kaikki voimansa. Kaikki on rauennut tyhjiin. Olet menettänyt hänet ja samalla myös jotakin itsestäsi. Huomaat olevasi eksyksissä, kuin pimeässä tunnelissa.

Jos on olemassa jokin sana, joka kuvaa ja kiteyttää tuskasi, se on ”menetys”. Olemme menettäneet paljon. Joskus näyttää siltä, että elämä on pelkästään yhtä pitkää menetyksen sarjaa. Astuessamme uuteen, olemme aina menettäneet jotakin entisestä ja sen vanhan turvallisuudesta. Syntyessä menetämme kohdun suojan, ensimmäisessä työssämme menetämme nuoruuden vapauden, vanhetessa menetämme kauniin ulkonäkömme, vanhoja ystäviämme, julkista asemaamme, sairastuessa menetämme ruumiillisen riippumattomuuden, ja kun kuolemme, menetämme kaiken.

Menettää voimme myös paljon muuta. Voimme menettää rohkeutemme, voimme menettää unelmamme ja voimme menettää myös uskomme. Emme silloin ole enää vakuuttuneita siitä, että elämällämme on tarkoitus.

Mitä meidän on tehtävä menetyksillemme? Pitäisikö piilotella niitä? Aiommeko syyttää jotakuta. On olemassa yksi mahdollisuus: suremisen mahdollisuus. Voimme surra menetyksiämme. Emme tee niitä olemattomiksi, mutta voimme sallia itsellemme surun ja kyyneleet. Kohtaamme meitä musertavan totuuden. Se paljastaa meille sen, että olemme särkyneet.

Kaiken tämän keskelle kuuluu kuitenkin outo, hämmästyttävä ääni: ”Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.” Suruumme kätkeytyy siunaus, kyyneliin lahja.