23. suomalaisen miehen uskonnollisuus

Hautaus – 23. suomalaisen miehen uskonnollisuudesta & alkoholi & luonto

• Puoliso ja isä, 1 Moos 1:26-31
• Jeesus kutsuu seuraansa tavallisen miehen, Luuk 5:4-11
• Tulkaa yksinäisyyteen, Mark 6:30-32
• Metsä kirkkoni olla saa, Mark 6:30-32
• Hiljaista tuulen huminaa, 1 Kun 19:11-12
• Sama teksti kuin ed, 1 Kun 19:11-12
• Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa,1 Kun 19:11-12
• En ole pyrkinyt korkealle, Ps 131:1-2
• Ei se ole ääntä, jonka voisi korvin kuulla, Ps 19:1-5
• Toinen versio Ps 19:1-5
• Elämän virta – Kalastus ja rukous, Ilm 22:1-5
• Puun kaksi elämää, 1 Joh 3:2
• AA:n tuoma elämänmuutos – hukkuminen, Joh 14:1-6
• Klubiaskin kansi ja timpurinkynä – isän ikävä, Joh 14:6-9
• Miehet eivät puhu tunteistaan, koska eivät tunne itseään
• Miehet eivät itke
• Isättömyys, 1 Sam 20:3
• Eläminen, oleminen, odottaminen, Luuk 2:25-
• Isän itkut, Ilm 21:3-4
• Miehen suhde äitiinsä ja poikiinsa, Luuk 2:8–14
• Enkelin siipien suoja, Ps 91
• Äidin menettäminen ohjaa jalat ikiaijojen tielle, Ps 139:23-24
  
• Hyvä paimen, Joh 21:17-19, Ps 23
  
• Elämässä kaiken kadottanut – Luuk 5:30-32

X oli hyvä puoliso ja isä

1 Moos 1:26-31

Jumala sanoi: ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.” Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.” Jumala sanoi vielä: ”Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on, ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedelmät. Olkoot ne teidän ravintonanne. Ja villieläimille ja taivaan linnuille ja kaikelle, mikä maan päällä elää ja liikkuu, minä annan ravinnoksi vihreät kasvit.” Niin tapahtui. Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kuudes päivä.

Kun keskustelin X:n elämästä, voimakkain viesti puolisolta oli kokonaisarvio: X oli hyvä mies, hyvä isä, hyvä puoliso. Olen toki kuullut usein tuon arvion annettavan puolisoista, kun heitä haudataan. Mutta aina se on sanottu tarkoituksella ja aina se on ollut totta. Tuntuu todella hyvältä kuulla se: että elämänpalat on mennyt hyvin kohdalleen.

Kun X nuorrena sai lopulta  Y lähtemään kanssaan elokuviin, siitä alkoi muodostua jotakin kaunista ja sellaista, että pitkän yhteisen matkan jälkeen voi sanoa, että tämä kaikki oli hyvää.

Kun Jumala katsoi luomaansa maailmaa, hän sanoi samoin: se oli kaikki hyvää. Kun kuulen nuo sanat: hän oli hyvä ihminen, se tarkoittaa minulle samaa. Sama Jumalan luoma hyvyys, tuli esille ja kukoisti X elämässä. Hän oli hyvä puoliso Y:lle. Hän oli myös hyvä isä. Hän osallistui lasten elämään …

Olitte isän kanssa lapsena joinakin kertoina istuttamassa metsää. X oli luontoihminen ja ehkäpä näillä yhteisillä istutusretkillä luontorakkaus istutettiin teihin.

X oli koko työikänsä metsämies, metsuri. Joskus puhuttiin puunhakkaajasta, mutta hän oli muutakin kuin puiden kaataja. Merkittävä osa työtä oli myös puiden istuttaminen. Metsurin työssä tulee esille se, että metsä ei ole vain paikka josta otetaan jotakin. Siitä on pidettävä huolta siten, että metsää hoidetaan ja turvataan sen jatkuvuus.

X viihtyi metsällä. Se oli hyvä paikka. Luonto on paikka, jossa ihminen tuntee jonkinlaista Jumalan puhuttelua. ..

(siunauspuhe tehtiin alkujaan 1 Kun 19 tekstiin, mutta idean saisi istumaan paremmin luomiskertomukseen)

Luuk 5:4-11 Jeesus kutsuu seuraansa tavallisen miehen

Evankeliumi jonka luin on ensi sunnuntain evankeliumi. Siinä on kuvattu tapahtumia siitä, kuinka Simon Pietarista tuli Jeesuksen oppilas.

X oli syvästi suomalainen mies. Erämies ja kalamies. Ei vain se, että hän kalasteli mielellään, vaan myös se, että hän hakeutui aina vain milloin oli mahdollista luonnon helmaan. Pois asutuksen lähettyviltä tiettömien taipaleiden päähän hiljaisuuteen ja rauhaan. Luonnon keskellä hän oli aivan kuin eri mies. Siellä ei ahdistaneet mitkään huolet, siellä hän koki vapautta ja iloa.

X oli tavallinen suomalainen mies, joka piti sellaisista asioista kuin miehet yleensäkin. Tavallinen mies oli myös Simon Pietari, joka teki miesten töitä. Hän oli kalastaja, jonka käsissä näkyi raskaan työn jäljet. Ei hän ollut jokapyhäinen näky jumalanpalveluksissa. Hän koki Jumalan puhuttelua ehkä enemmän juuri silloin kun hän oli järvellä verkkoja kokemassa. Kun Jeesus astui Pietarin veneeseen, tunsi Pietari olonsa varmaan hieman vaivautuneeksi tällaisen pyhän miehen seurassa. Tuo kokemus kiteytyi myös sanoiksi, jotka Pietari sanoi ihmeellisen kalansaaliin jälkeen. ”Mene pois minun luotani, Herra, minä olen syntinen mies.” Hän koki olevansa liian vähäpätöinen Jeesuksen seuraan, liian syntinen mies jotta Jumala voisi ajatella hänestä mitään hyvää. Mutta Jeesuksen edessä Pietari muuttui. Hän koki sillä hetkellä syvästi sen, että häntä, tavallista syntistä miestä, kalastajaa ei tuomittu, syytetty eikä moitittu, vaan taivaan Jumala itse laskeutui hänen luokseen vakuuttamaan rakkautta ja armoa hänelle ja kutsumaan häntä seuraansa.

Jumala puhuttelee myös tavallisia miehiä. Hän kutsuu heitä seuraansa. Myös X on saanut kokea Jumalan puhuttelua, mutta luulen, että suurimmaksi osaksi se on tapahtunut siellä järven selällä hiljaisuudessa. Ehkä on myös niin, että X on tuntenut itsensä vähäpätöiseksi, suuren vieraan seurassa. Mutta niin X:lle kuin meille kaikille Jeesus sanoo ensimmäiseksi: Älä pelkää. Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.

Mark 6:31 Tulkaa yksinäisyyteen, autioon paikkaan

Uskonnollinen elämä kuuluu sielun salatuimmalle alueelle. Siitä ei puhuta eikä tehdä julkista. Kukin on Jumalansa kassa kahden. Jumalan edessä pitää pystyä olemaan paljas itsensä. Suomalainen ei halua valehdella itselleen suhteestaan Jumalaan. Siinä halutaan olla tosissaan. Sanat eivät riitä. Ne eivät tavoita sitä todellisuutta, mihin yrittävät viitata. Siksi ne synnyttävätkin enemmän kiusallisia kuin asiaankuuluvia tunteita.

Kirkko on paikka, jossa suomalainen haluaa usein olla yksin kaikessa rauhassa. Samoin metsä on suomalaisille paikka samalle hiljaisuudelle ja mielen matkalle, minkä toiset kokevat kirkossa. Turhaan ei ole sanottu, että metsä on jollekin kirkkona. X liikkui metsässä mielellään. Jeesuksen sanat olivat hänen kohdallaan luultavasi useasti todellisia: ”Tulkaa yksinäisyyteen, autioon paikkaan ja levähtäkää vähän.” Metsän hiljaisuudessa hän sai levätä siinä olemisemme alkuperustassa, jossa puheemme taukoaa ja rauha täyttää sydämemme.

Metsä kirkkoni olla saa – Mark 6

Apostolit kokoontuivat taas Jeesuksen luo ja kertoivat hänelle, mitä kaikkea olivat tehneet ja mitä opettaneet. Hän sanoi heille: ”Lähtekää mukaani johonkin yksinäiseen paikkaan, niin saatte vähän levähtää.” Ihmisiä näet tuli ja meni koko ajan, eivätkä opetuslapset ehtineet edes syödä. Niin he lähtivät veneellä mennäkseen autiolle seudulle yksinäisyyteen. Mark 6:30-32

Hyvät ystävät. Olemme X arkun äärellä. Hän kuoli yllättäen kotonaan. …

Ihmisen elämästä on joskus sanottu tavalla, mikä tuntuu sopivan myös tähän tilanteeseen. Elämä ei ole matka syntymästä jossakin kauempana olevaan kuoleman rajaa kohti. Me emme lähesty kuolemaa, vaan me kuljemme kaiken aikaa kuoleman rajalla, rajan suuntaisesti – raja on koko matkan ajan vierellämme ja on vain yksi askel minun ja kuoleman välillä.

Tämä on yksi tapa katsoa elämän matkaa. Se tekee elämästä ehkä hieman hauraamman, pelottavamman ja yllätyksellisemmän – ehkä myös todemman. Toisinaan kyllä vaikuttaa siltä, että ihmisen elämä on vahvaa ja sitkeää; mutta toisessa tilanteessa pieneltä vaikuttava asia on välittömästi kohtalokas. Tai sairaus viekin hetkessä tilanteeseen, johon lääkärien toimet eivät tehoa.

Elämä ei ole käsissämme, vaikka viettäisimme tervettä ja hyvää elämää. Meistä riippumatta yllätyksiä voi tapahtua. Ja koska me emme tiedä kuinka paljon meillä on aikaa, on hyvä käyttää aikansa viisaasti.

Nyt me olemme X elämän tarinan äärellä. … Hän piti urheilusta ja liikkumisesta luonnossa. Nämä harrastukset eivät vain pitäneet kuntoa yllä vaan hoitivat myös mieltä. Hiihtäminen oli terapiaa. Silloin kun isän hautajaiset saatiin päätökseen, X:n oli päästävä vielä ladulle. Se puhdisti sydäntä ja mieltä niin kuin uni puhdistaa aivoja.

… Sukulainen antoi hänestä kauniin tunnustuksen, minkä haluan lausua ääneen: X oli erittäin humaani ja valoista luonne, hänellä oli hyvä huumorintaju…

Valoisa luonne oli jotakin minkä hän oli perinyt, mihin kasvanut, minkä lapsuudesta omaksunut, mutta humaani edellisen lisäksi on luultavasti muodostuakseen tarvinnut sitä, että lukee paljon ja on tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Sellaisen luonteen rakentaminen ei synny automaattisesti, vaan vaatii henkistä työtä, johon sydän ja mieli osallistuvat.

En tunne X:n hengellisen elämän vaiheita. Useimmille suomalaisille usko ja rukous ovat kaikkein henkilökohtaisinta elämänaluetta, eikä monikaan haluaa, että kukaan ulkopuolinen tulee sinne vaikuttamaan voimakkain mielipitein. Tiettyä välimatkaa halutaan pitää näissä asioissa. Meiltä puuttuu Suomessa luonteva keskustelukulttuuri. Ehkä sellaiselle keskustelulle ei ole ollut riittävästi avaraa tilaa, mitä kunnioittava keskustelu vaatii. Tämän seurauksena, keskustelujen puuttuessa emme ole oikein oppineet tuntemaan ja ilmaisemaan omaa ajattelua tai uskoa – siihen, mihin me turvaudumme.

Lukemassani evankeliumissa opetuslapset lähtivät Jeesuksen kanssa autioon paikkaan, yksinäisyyteen. Tätä yksinäisyyteen hakeutumista Suomessa paljon harrastetaan. X muiden tavoin vetäytyi metsän hiljaisuuteen. Näen asian niin, että silloin ihminen haluaa olla vapaa, aito itsensä, ilman minkäänlaisia persoonan panssareita, joita tarvitaan aina, kun ollaan toisten ihmisten kanssa tekemisissä. Se on mielestäni samalla aina myös hengellinen matka. Jotakin samaa pitäisi tapahtua meissä, kun tulemme kirkkoon: tulla Jumala edessä aidoksi omaksi itsekseen. Silloin rukous lähtee sydämestä eikä vain huulilta. X:lle metsä oli kirkkona kuten monelle muulle. Immi Hellen runossaan Paimenpoika kirjoitti.

”Nyt metsä kirkkoni olla saa, voi täällä palvella Jumalaa, mun urkuni kauniit, soikaa! Mun kirkkoni katto on korkeella, ja ystävä yksi on seurana, joka muistavi paimenpoikaa.”

Vaikka en X tuntenutkaan tiedän, että hänet on lapsena kastettu ja seurakuntaan kuulumalla hän osoitti arvostavansa tätä hengellistä perintöään. Me seurakunnassa puolestaan opetamme, että Jumala katsoo armollisesti jokaista luotuaan ja haluaa johdattaa meidät ikuiseen elämään. Jätämme siksi veljemme X luottavaisesti Jumalan armon haltuun ja rukoilemme hänellä sitä perintöosaa, mikä Jumalan lapsille kuuluu.

1 Kun 19:11-12 Hiljaista tuulen huminaa

Viimepäivinä täällä H:ssa olemme kuulleet ukkosen jyrinää ja nähneet salamoiden leiskuvan. Entisaikaan ukonilmaa pelättiin ja kunnioitettiin. Saatettiin ajatelle vihastuneen Jumalan olevan liikkeellä. Vieläkin luonnonvoimien keskellä pieni ihminen tuntee jonkinlaista Jumalan puhuttelua. On olemassa voimia, jotka eivät ole hallittavissani. Tällainen luonnon väkevien voimien puhe on myös sitä jumalallista puhetta, jota suomalainen mies tuntuu ymmärtävän. Se on vuoropuhelun ensimmäinen osa, jossa selviää se, kenellä on valta, kuka käskee. Jumala puhuu ja ihminen kuuntelee.

Ukkonen ja salama on myös jotakin sellaista, joka repii rikki. Kuvainnollisesti ajatellen se on jonkinlainen rajakohta uuden ja vanhan välillä. Myrsky repäisee irti menneestä. Se katkaisee sillat takana niin, että paluu on mahdoton.

X:n elämässä on näitä myrskysalamoja myös ollut. Ensimmäiseksi tulee mieleen sota, johon X:n tie vei. Rintamalla se on ollut yhtä myrskyä, jylinää ja salamointia. Tämä sodan myrsky on ollut raja, josta ei ole ollut paluuta enää nuorukaisen maailmaan.

Toinen salama on oikea salama, suureen pihan kuuseen. Salama halkaisi puun ylhäältä alas. Puu oli siksi kaadettava. X huomasikin voimien käyneen niin vähäiseksi, että voimat puun pilkkomiseen eivät enää riittäneet. Salama oli merkki astua uuteen vaiheeseen elämässä. Jotakin jälleen oli jätettävä taakse. Koti, jonka oli itse rakentanut.

Viime päivinä on ukkostanut. Myrsky on käynyt ja X on tullut rajalle, jossa katkeaa takana viimeinenkin silta. Eteen tuli hetki, jolloin oli luovuttava kaikesta. Jumalan edellä on kulkenut myrsky, mutta kuten Raamatussa sanottiin, Jumala ei ollut myrskyssä, vaan hiljaisessa tuulen huminassa myrskyn jälkeen. Jumala ei ole tuhon vaan rakkauden Jumala. Hän antaa meille sellaista, mitä mikään myrsky ei revi rikki: iank. Elämän. Saamme uskoa, että Jumalan hiljainen tuuli on kantanut omaisenne siihen maahan, jossa ei ole kipua eikä tuskaa vaan iankaikkinen elämä.

Sama teksti kuin edellä 1 Kun 19:11-

Hyvät ystävät. Olemme tulleet jättämään jäähyväiset X. Hän sai elää nn vuotta, mutta lopulta elämä maan päällä päättyi ja hänet otettiin isiensä luo elämästä kyllänsä saaneena – niin kuin patriarkoista sanotaan.

Kun keskustelin X tyttären ja tämän puolison kanssa, sain kurkistaa yhden miehen elämäntarinaan. Kun tällä tavoin pääsee tuota tarinaa katsomaan – kun se on tullut valmiiksi, siinä näkyy monenlaisia elämän värejä. Siinä näkyy myös minkälaisen vastauksen X elämä antoi niihin haasteisiin, joita hänelle elämä eteen toi. Varsinkin X varhaisvuodet pitävät sisällään melkoisen isoja muutoksia ja turvattomuutta. Minkälainen elämästä tulee sellaisen alun jälkeen, minkälaiset jäljet se jättää? Samalla kysymme itseltämme, minkälainen on meidän elämämme jälki, kun sitä tuleville polville kerrotaan.

X on Karjalasta. Elämän alku näytti hyvältä. Perheeseen kuuluivat… Sota muutti kertaheitolla kaiken. Sodan jaloista täytyi lähteä evakkomatkalle – jättää koti – kahteen kertaan. X oli silloin n-vuotias. Jatkosodan alkupuolella isä kaatui sodassa. X jäi ilman isää. Mutta äiti ja sisko olivat turvana. Sisäisesti vielä raskaampi kokemus lienee ollut se, kun X lähetettiin sotalapsena Ruotsiin. Silloin hän oli henkisesti täysin yksin. Hänellä ei ollut ketään – ainoastaan pohjaton ikävä kotiin. Kirjeet ilmeisesti kulkivat meren yli. X ei koskaan puhunut tästä ajasta. Hänen tilanteeseensa on vaikea eläytyä. Mutta voi arvata, että kokemus yksinäisyydestä ja ehkä hylkäämisestä, vieraaseen ympäristöön ja vieraan kielen keskelle on ollut syvä.

Sieltä palattiin ja sisäiset haavat arpeutuivat. Elämä oli asettunut x-paikkakunnalle, jonne rakennettiin talo. X äiti piti siellä pientilaa ja X auttoi kaikissa asioissa mihin hänen apuansa tarvittiin.

Varhaisiin vuosiin tuli mukaan urheilu. Pienellä paikkakunnalla ei nuorisolla ollut muuta erikoisempaa tekemistä. Kiekon heitto ja suunnistus toivat hänelle paljon palkintojakin. Moneen kisaan ehti osallistua. Hyvä kunto ja urheilullisuus säilyi hänessä loppuun asti. Se oli hänelle itselleenkin tärkeä. Hänellä oli hyvä ryhti, mikä viestitti elinvoimaa. Sellaisena hän varmaankin itsensä myös näki. Jos jossakin valokuvassa hän oli kumarassa, hän mainitsi siitä sillä kuva ei vastannut hänen kuvaa itsestään. Menneisyys ja lapsuuden menetykset eivät näkyneet hänen ulkomuodossa. Ne näkyivät ehkä jollakin muulla tavalla.

Puoliso löytyi häät vietettiin ja elämä x-paikkakunnalla jatkui. Lisäleipää tuotiin taloon käymällä muualla töissä.

Perheeseen syntyi tytär, josta isä halusi urheilijan – kuulantyöntäjän. Noin äkkiseltään ajatus tuntuu hullunkuriselta. Kuka isä haluaa tyttärestään kuulantyöntäjän. Kuula on vielä tallella, mutta se ei ole ollut isosti käytössä. Voisi ajatella, että pojan kanssa isällä olisi ollut urheilujuttuja enemmän. Toisaalta oli ehkä isääsi kohtaan armollista, että hän sai tyttären eikä poikaa. Pojan kohdalla hän olisi joutunut kohtamaan menneisyytensä haamut hyvin voimakkaasti, kun olisi seurannut hänen kasvuaan ja nähnyt omat vaiheensa hänessä.

Muutama muukin X elämää kuvaava asia oli keskustelussa….

Tärkein taitaa kuitenkin olla se, että hän oli luontoihminen. Hän viihtyi metsällä, se virkisti häntä ja antoi jotakin sellaista mitä muualta ei saanut. Hän oli myös metsän omistaja. Hän hoiti metsäänsä ja viihtyi pinolla. Isälle oli tärkeä tieto se, että metsää ei myydä. Sen hoitaminen jatkuu. Se saattaa olla hänen tärkein perintönsä – rakkaus metsään. Siinä hän ei anna vain puita vaan elämää, metsän elämän ja rauhaa, jotakin sisimmästään. Hän ei itse tainnut paljon kirjoittaa ajatuksiaan ylös. Ajattelenkin, että hänen sisimpänsä on kirjoitettu tuuleen ja metsän ääniin – siihen mitä koetaan luonnossa. Ehkä siellä on vahvimpana läsnä se, mikä teitä yhdistää. Ne viestit tulevat vielä entistä vahvemmaksi, kun sama metsä tulee sinulle tutummaksi.

Raamatun profeetta Elia kohtasi Jumalan hiljaisessa tyvenessä myrskyn jälkeen. Myrskyissä Jumala ei ollut – X:llä elämässä on myrskyjä ollut. Nyt elämän myrskyjen jälkeen, X:lle hiljainen tuuli on puhaltanut ja hän on kohdannut Jumalansa.

Me uskomme että hän on kohdannut myös puolisonsa, äitinsä ja isänsä. Kaikki menneisyyden haavat ovat parantuneet ja jäljellä on vain kiitos. Virressä (455), jonka lauloimme sanottiin:

Viimeinen vieras hiljaisin / Kuolema, milloin saavutkin / Kiitä Herraa

Kuolema on toisaalta jotakin pelottavaa, mikä päättää elämän. Samalla se on Jumalan palvelija, hiljainen, viimeinen vieraamme. Tämä on vieras jonka mukana lähdemme. Emme jonnekin outoon paikkaan ja vieraan kielen keskelle, vaan iäiseen kotiimme sinne missä ovat kaikki edellä kulkeneet rakkaamme.

1 Kun 19:11-13 Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa.

Kun Raamattua lukee Vanhan testamentin puolelta, tulee helposti käsitys Jumalasta, että hän on kiivas ja kiukkuinen, täynnä vihaa. Hän on pelottava kuin rajumyrsky. Hänen lähellään on aina hengenvaara. Tällainen mielikuva Jumalasta saattaa syntyä – se on pelon ja ahdistuksen värittämä. Mutta sellainen käsitys Jumalasta on hyvin yksipuolinen ja vääristynyt. Edellä lukemani katkelma, jossa profeetta Elia kohtaa Jumalan antaa toisenlaisen kuvan. Luimme siinä myös kallioita repivästä myrskystä, maanjäristyksestä ja raivoavasta tulesta. Näiden valtavan voimien keskellä voisi ajatella Jumalan ilmestyneen, mutta Jumala ei ollut missään niistä. Vasta myrskyn jälkeen Jumala ilmestyi hiljaisessa tuulen huminassa. Melu ja luonnonmullistukset saavat aikaan pelkoa ja hämminkiä, mutta Jumala kohdataan hiljaisuudessa, hiljaisessa tuulen huminassa. Jumala valtaa ihmisen lempeästi, hiljaa ja rakkaudella.

Valitsin tämän raamatunkohdan siksi, että mielestäni X:n nimi viittaa juuri tällaisiin ilmiöihin, jotka eivät ole voimakkaita ja äänekkäitä, vaan rauhallisia, kauniita ja lempeitä. … Mutta näissä kaikissa pienissä, rauhallisissa ja vähäisiltä tuntuvissa asioissa voi tapahtua suuria ja merkittäviä asioita, sellaisia kuin tuo Jumalan kohtaaminen.

Hiljaisesta tuulen huminasta, joka hellästi koskettaa ihmistä tulee mieleeni myös toinen Raamatun kohta. Siinä tuo hiljainen tuuli on kuvattu Jumalan henkäyksenä, joka koskettaessaan ihmistä korjaa ihmisen pois maan päältä. Ihminen on kuin ruoho, ihmisen kauneus kuin kedon kukka! Jes 40:6-7

Jumala on Henki, joka saa meidät elämään ja hengittämään. Mutta kun hän niin tahtoo, hän kutsuu meidän henkemme mukaansa. Sinne missä on hänen iankaikkinen valtakuntansa. Tuo hiljainen tuulen humina, Jumalan henkäys on koskettanut teidän läheistänne X:ää. Se, mikä hänessä on ennen kukoistanut, on nyt ikään kuin lakastunut. Mutta Jumalan Henki ei ole myrskyn eikä tuhon henki. Se on eläväksi tekevä henki, rauhan ja rakkauden henki. – Se, mikä meidän silmille merkitsee lakastumista ja elämän katoamista, on Jumalalle katoamatonta elämää.

Ps 131:1-2 En ole pyrkinyt korkealle

X eli hiljaista, rauhallista ja vaatimatonta elämää luonnon läheisyydessä vailla nykyajan mukavuuksia. Hän ei kuitenkaan ollut erakko, joka halusi välttää ihmisiä, vaan hän nautti ihmisten seurasta, sukulaisten ja läheisten läsnäolosta.

Hän eli ikään kuin edellisen sukupolven maailmaa eikä edes yrittänyt olla ajanmukainen ja hankkia laitteita, jotka meille vaikuttavat välttämättömiltä. Hän oli vähään tyytyväinen. Ajattelen tämän merkitsevän myös sitä, että elämän todellinen aarre oli löytynyt muusta kuin TV:n katselemisesta ja rahan kuluttamisesta. Se oli aarre, joka hänellä oli sydämessään kätkössä. Hän oli löytänyt rauhan ja mieli oli siksi tyyni ja levollinen.

Yksi suuri sydämen aarre oli rakkaus luontoon. Hän eli läheisessä vuorovaikutuksessa luontoon, sopeutui sen kulkuun pakottamatta ja vastustelematta. (Jäi metsurin työstä syrjään, kun se koneellistui voimakkaasti). X ei ollut koneihminen, vaan halusi säilyttää luonnolliset ja inhimilliset rajat toiminnassaan.

Tärkein aarre meillä kuitenkin on rauha Jumalamme kanssa. Kun on löytänyt rauhansa Jeesuksen sovintotyössä, niin silloin mieli on tyyni, kuin lapsella äitinsä sylissä.

Ps 19:1-5 Ei se ole ääntä, jonka voisi korvin kuulla

Suomalaisen uskonnollisuus on usein sanojen takana – sellaista, josta ei voi puhua. Kokemus hengellisyydestä voi olla voimakaski, mutta sanat turmelevat ne. Tai on olemassa pelko, että tulee väärinymmärretyksi. Siksi on parempi olla hiljaa.

Toinen piirre suomalaisessa hengellisyydessä on se, että se löytää kotinsa paremmin luonnosta, eräpoluilta ja nuotiotulilta, meren rannalta, kuin kirkosta. Luonnossa kulkiessa saa olla rauhassa ja hiljaa. Kukaan ei painosta siellä uskomaan jollakin tietyllä tavalla. Siellä ei tarvitse suorittaa älyllisiä ponnisteluja, vaan luonto puhuu luojastaan suoraan sydämeen.

Tällaisessa hengellisyydessä on jotakin aitoa myös kristinuskon näkökulmasta. Käsitykseemme Jumalasta kuuluu, että emme voi vangita häntä sanoihin ja käsitteisiin. Emme voi selittää tyhjäksi Jumalaa. Hän ylittää meidän ymmärryksemme ja on paljon enemmän kuin voimme ajatella. Hän ei ole hallittavissamme eikä alistu määritelmiimme.

Kuitenkin kristityt puhuvat Jumalasta ja vieläpä varmoin äänenpainoin. Se johtuu siitä, että uskomme mukaan Jumala itse on tullut ihmiseksi Jeesuksen hahmossa. Hän eli ihmisen elämän ja koki väkivaltaisen kuoleman. Mutta elämällään ja kuolemallaan hän opetti meitä tuntemaan jotakin hyvin oleellista Jumalasta, jotakin sellaista, mikä ei tule mieleemme eikä sydämeemme vain meren selkää katselemalla ja metsäpolkuja kulkemalla. Hän opetti meitä tuntemaan Jumalan rakkauden. Sen että emme ole Hänelle etäisiä tai yhdentekeviä. Vaan hänen rakkautensa suojelee meitä ja ympäröi meitä kuin metsän puut. Vieläpä silloinkin kun tunnemme syyllisyyttä elämämme erehdyksistä ja virheistä.

SAMAA TEEMAA olen käsitellyt seuraavinkin äänenpainoin

X joutui käymään läpi todella raskaita hoitoja. Aika oli raskasta hänelle, mutta se oli raskasta myös teille, jotka elitte häntä lähellä ja jaoitte elämän taakat hänen kanssaan. Osana hoitoprosessia X menetti äänensä ja jouduitte kesksutelemaan tekstiviesteillä.

Kun sanat joutuu kirjoittamaan, silloin on valittava ne tarkasti. Turhanpäiväistä jutustelua ei viitsi kirjoittaa. Sellainen niitä näitä keskustelu käydään uudessa tilanteessa eleillä, ilmeillä , kosketuksella, osoittamalla sormella. Läsnäolo toisen lähellä on väistämättä voimakkaampaa. Kasvot puhuvat silloin paljon ilman sanojakin. Kyyneleet, huoli, pelko, ilahtuminen pienistä toipumisen merkeistä, luottamus, toivo, rakkaus. Kaikesta tästä voi ilmaista paljon vailla puhetta. Mutta nyt tämäkin vuorovaikutus on vaiennut.

Luonnossa sanoja ei ole eikä tarvita…

Monet miehet suomessa ovat kokeneet olevansa enemmän ja aidommin kotonaan ja omana itsenään, kun ovat lähellä luontoa kuin kaupungissa, työpaikoilla ja ihmisvilinässä. Heidän sielunsa on enemmän auki sille läsnäololle, mikä luonnon kautta on koettavissa. Ihmisten kanssa hoidetaan pakolliset asiat, mutta luonnossa sielu lepää.

Luonnossa koetaan usein myös jotakin siitä suhteesta mikä on perimmäinen – eli puhun jumalasuhteesta. – Toisille kirkon kynnys tuntuu korkealta ja heidän sydämensä ei ole oppinut rukoilemaan kirkossa ja jumalanpalveluksissa. Mutta metsässä sielu avautuu huomaamatta myös tälle taajuudelle.

Tällaisessa hengellisyydessä on jotakin aitoa myös kristinuskon näkökulmasta…

Jeesuksen kautta maailmaan on tullut jotakin sellaista, mikä ei paljastu metsän hiljaisuudessa. Mutta kun sen on oppinut tuntemaan, se voi hiljaisuudessa syventyä rikkaudeksi, joka on ehtymätön voimanlähde – myös sille, joka vaeltaa surun laaksossa.

Elämän virta – Kalastus ja rukous, Ilm 22:1-5

Enkeli näytti minulle elämän veden virran, joka kristallinkirkkaana kumpuaa Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta. Kaupungin valtakadulla, virran haarojen keskellä kasvoi elämän puu. Puu antaa vuodessa kahdettoista hedelmät, uuden sadon kerran kuukaudessa, ja sen lehdistä kansat saavat terveyden. Mikään ei enää ole kirouksen kahleissa. Kaupungissa on Jumalan ja Karitsan valtaistuin, ja kaikki palvelevat Jumalaa. He saavat nähdä hänen kasvonsa, ja heidän otsassaan on hänen nimensä. Yötä ei enää ole, eivätkä he tarvitse lampun tai auringon valoa, sillä Herra Jumala on heidän valonsa. He hallitsevat kuninkaina aina ja ikuisesti. Ilm 22:1-5

Hyvät ystävät. X on kuollut. X on päässyt perille paratiisiin sen elämänvirran ääreen, josta Raamattu kertoo. Nyt hän näkee sen, mikä rajan tällä puolen on mahdotonta – kaipauksemme syvimmän kohteen: Jumalan kasvot, hänet joka antoi X:lle elämän, joka varjeli ja johdatti salaisesti hänen kulkuaan koko matkan ajan.

Surun matkaa tekevän osa on raskas. Se on matkaa jälleennäkemisen toivon varassa – uskossa siihen samaan Vapahtajaan, johon X myös luotti. Me teemme matkaa saavuttaaksemme kerran saman päämäärän.

…

Hän osasi ahkeran työnteon, intohimoisen heittäytymisen mieltä haastaviin tehtäviin. Hän osasi myös vetäytyä kiireestä kalastuksen hiljaiseen maailmaan. Jos edelliset harrastukset olivat jotakin sellaista, missä mieli oli hyvin aktiivinen, niin kalastamisessa luultavasti hänen mielensä lepäsi.

En itse ole koskaan oikein ymmärtänyt pilkkijöitä ja kalastelijoita. Mutta kun eilen ajattelin tällaista suomalaista miestä – X ja hänen kaltaisiaan, tajusin jotakin tuosta maailmasta. Ajattelin hänet joelle perhokalastuksen ihmeelliseen maailmaan keskittyneenä juuri siihen mitä sillä hetkellä tekee unohtaen kaiken muun.

Joki on hyvin vahva ja ikiaikainen kuva elämästä. Se on sitä monella tavalla. Maailman vanhimmat kulttuurit ovat syntyneet suurten virtojen äärellä: Niili, Eurfat, Tigris, Ganges, Jordan. Joet tuovat elämän edellytykset viljelylle. Se on tarjonnut myös kulkuväylän aikana, jolloin teiden rakentaminen tapahtui käsivoimin. Kalastajalle se antoi ravintoa – niin myös täällä Kokemäenjoen rannoilla.

Virran äärellä maisema on aina vahvan raamatullinen. Itse asiassa se on näyttämö niin luomiselle kuin maailmanhistorian päätätymiselle. Raamatun alussa luomiskertomuksessa ja Raamatun lopussa Ilmestyskirjan taivaskertomuksessa kuvaillaan paratiisia: luomiskertomuksessa se, mistä ihminen lankeemuksessa karkoitettiin – ja taivaskuvauksissa se, mihin ihminen etsii tietä takaisin. Molempaan paratiisiin kuuluu keskeisenä tekijänä virta. Luomisen paratiisissa on virta, joka haarautui neljään osaan. Taivaan paratiisissa on elämän virta, joka kumpuaa Jumalan valtaistuimesta ja mahdollistaa iankaikkisen elämän sille, joka sen ääreen pääsee juomaan.

Jokainen kalastaja joella liittyy osaksi tätä vahvaa kertomusperinnettä. Kokemäenjoki tuossa vieressä palauttaa suuren kertomuksen silmien eteen.

Tämä on oikeastaan se mitä tajusin: Se, mitä kalastaja rannalla tekee on hyvin paljon rukouksen kaltaista. Oikeastaan on väärin puhua tekemisestä, paremmin voisi puhua siitä, mitä tapahtuu. Rukous on olemista Jumalan kasvojen edessä, se ei ole tekemistä vaan olemista. Ajattelen hiljaisen kalastuksen samanlaiseksi: se on olemista enemmän kuin tekemistä. Vähäinen tekeminen siinä on vain tukemassa hiljaisuutta – luonnon seuraamista, kuulostelemista. Sekin on olemista Jumalan kasvojen edessä.

Kalastuksesta käytetään toisinaan nimitystä pyytää. Kalastaja pyytää kaloja. Rukous on usein myös sitä, että Jumalalta pyydetään jotakin. Ja vaikka ei saisi sitä, mitä pyytää, aika hiljaisuudessa ei koskaan ole ollut turhaa – kalastuksessa kuin rukouksessakaan. Ihminen virkistyy Jumalan edessä.

Tuskinpa kalastajat itse näillä sanoin kuvaisivat harrastustaan, mutta se rauha ja virkistyminen, minkä he kokevat on jotakin sellaista, minkä rukouksen ja jumalanpalveluksen pitäisi ihmiselle antaa. Perhokalastaja saattaa olla paremmin rukouksen ytimessä kuin tavallinen kristitty jumalanpalveluksessa. Jos suomalaisen miehen haluaa oppia rukoilemaan, ehkä olisi hyvä ensin viedä hänet kalaan hiljaisuutta ja kuuntelemista oppimaan.

Voin hyvin kuvitella hiljaisen kalastajan psalmin 19 kaltaiseen tilanteeseen, jossa Jumala puhuu ilman sanoja: Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä jonka korvin voisi kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla maanpiirin yli merten ääriin.

Joki itse on vertauskuva ajasta, joka taukoamatta virtaa. Me vanhenemme sen äärellä, kunnes ajan virta vie meidät mukanaan ja päädymme ikuisuuden mereen, Jumalan syliin.

Ajan virran äärellä X on elänyt, tehnyt toimensa, ollut kaksin käsin elämässä mukana. Hän on nähnyt lastensa kasvavan, tullut isoisäksi eli papaksi. Lopulta hänen aikansa tuli täyteen ja hänen oli määrä kadota ajan virtaan ja saavuttaa ikuisuus Jumalan luona.

Hän on perillä kirkkaudessa – teillä on matka vielä kesken. Mutta niin kuin X antoi henkensä Jumalan haltuun, sama hyvä Jumala johtaa teitä surussanne kohti jälleennäkemisen päivää.

Puun kaksi elämää – 1 Joh 3:2

Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on. 1 Joh 3:2

X on kirjoittanut kuvitteellisen tarinan mökin kurkihirrestä. Minua viehätti tarinassa erityisesti siihen kätkeytyvä kuva kahdesta elämästä. Puun elämä luonnossa, jossa se kasvoi pienestä alusta mahtavaksi hongaksi. Se oli nähnyt monenlaista elämää ja se oli tarjonnut suojan metsän eläimille tuiskussa ja tuulessa. Puu kaadetaan, se oli siihen valmis. Mutta nyt sillä tuli tuossa mökkirakennuksessa toinen elämä. Puu oli tullut valmiiksi ja se työstettiin osaksi mökkiä – sen kurkihirreksi. Uudessa paikassaan se tarjoaa jälleen suojaa sen alle kokoontuneille ihmisille.

Ajatusta kahdesta elämästä tulkitsin toisaalta niin, että tämä maan päällä toteutuva elämämme on sitä puun kasvamista, joka kuolemassa kaatuu. Puu ei jää kuitenkaan siihen maatumaan, vaan se otetaan Jumalan valmistamaan rakennukseen – Raamattu puhuu tosin kivisestä rakennuksesta.

Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus” (Ef. 2:19).

Seurakunta muodostaa yhden kokonaisuuden kuin yhden rakennuksen. Siihen rakennukseen meidät liitetään oikeastaan jo kasteessa lapsena. Mutta täällä maan päällä se rakennus ja ne ihmiset ovat taistelujen keskellä, rajan tuolla puolen on rauha ja päättymätön juhla.

AA:n tuoma elämänmuutos – hukkuminen

Jeesus sanoo: »Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen.»

Tuomas sanoi hänelle: »Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?» Jeesus vastasi: »Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.»

Hyvät ystävät, hyvä saattoväki ja kaikki te jotka surette X kuolemaa. Suokoon Jumala teille rauhan ja lohdun teidän suruunne. Antakoon hän teille voiman, jotta tästä päivästä ei tulisi kuoleman pimeyden päivä vaan erityisesti päivä jolloin muistimme X kiitollisuudella saattaessamme hänet Vapahtajamme haltuun.

X äkillinen menehtyminen jäihin pysähdytti meidät elämän arvaamattomuuden äärelle. Tieto siitä, että X on hukkunut paljasti meille, kuinka valmistautumattomia me olemme tällaisille suruviesteille. Mutta erityisesti teidät, jotka olitte hänen kanssaan päivittäin yhteydessä, X kuolema jätti tyhjän päälle. Ja tieto että häntä ei olla löydetty ja että etsinnät lopetetaan eivät olleet omiaan helpottamaan tuskaa.

Mutta nyt olemme tässä todistamassa yhden elämän tien päättymistä. Vaikka ulkonaisesti matkasta ei tullut kovin pitkä (n vuotta), niin sisäiset matkat olivat pitkiä.

”Jokaisen ihmisen elämänkaaren rinnalla kulkee näkymätön ja sisäinen tie, jolla kukin etsii elämänsä perimmäistä tarkoitusta. Sisäinen tie kulkee pinnan alla.. (Heikki Kotila)” Toisinaan tätä tietä kutsutaan sydämen tieksi tai sydämen poluksi.

Minkälainen oli X tie? Jokainen meistä tuntee hänet hieman eri tavalla. Ja hänen tiestään meille on muodostunut erilaisia käsityksiä. Minkälainen hän oli lapsena, minkälainen aikuisena sukulaisten keskellä, mistä puheltiin kalassa, minkälainen töissä työkavereiden kanssa, minkälainen monissa luottamustehtävissään. Kuinka hyvin oikeastaan tunnemme läheistemme elämää? Me tunnemme usein kyllä hyvin ulkoiset tapahtumat, mutta kuinka hyvin tunnemme sitä, mikä heille on tärkeää. Mitä he oikeasti ajattelevat? Sydämen tie ei kokonaan ole näkyvissä. Mutta se mitä sydämessä tapahtuu yleensä tavalla tai toisella välittyy ihmisestä.

Ne jotka X tunsivat arvasivat hänet varmaan jonkinlaiseksi pohtijaksi ja samalla herkäksi ihmiseksi. X oli etsijä, elämäntienetsijä. Hänen sisäinen tiensä ei ollut suoraviivainen. Se kulki syvällä etsi uomaansa. Ehkä opetuslapsi Tuomaan tavoin hän halusi päästä paremmin selvyyteen asioista. Toisten saamat vastaukset eivät sellaisenaan tyydyttäneet.

Jotta voisi omaksua jonkin henkisen aarteen, se olisi vähintään löydettävä oman etsimisen ja kyselemisen kautta. Niin että vastaukset elämäntiellä ovat vastauksia omiin kysymyksiin eikä jonkun toisen kysymyksiin.

X on varmasti aina ollut ajattelevainen ja pohtiva ihminen. Mutta eräs tärkeimpiä pelinavauksia hänen elämässään tapahtui AA-toiminnan myötä. Siinä ihminen lähtee pitkälle matkalle, jos on siinä tosissaan. Sen merkittävimpiä isoja askeleita on tosiasioiden tunnustaminen itsestään. Kysyy paljon ihmiseltä, että uskaltaa katsoa omaan pimeyteensä, tunnustaa elämänjäljet omakseen. Ottaa niistä vastuu, hyväksyä vastuullisuutensa. X oli sen tehnyt ja siitä alkoi hänen parantumisensa. Voisi sanoa, että vasta silloin käsi löytää otteen oman elämänlaivan peräsimestä, kun tosiasiat tulevat tiedostetuksi. Siihen asti toiset voimat kuljettavat venettä.

Kristillisessä sanastossa tätä havahtumista todellisuuteen omasta elämästä on kutsuttu heräämiseksi synnin unesta. Sitä seuraa katumus ja kääntyminen. Tämän havahtumisen jälkeen X elämää sävytti ymmärtääkseni hyvin syvä suru virheistä, joita hän alkoholin alaisena oli tehnyt. Mutta ennen kaikkea halu elää paremmin ja antaa sille jotakin, antaa elämän hyville voimille itsensä.

Me tiedämme, että virheitään ei voi aina korjata, eikä synneistään maksaa hintaa. Tehtyä ei saa tekemättömäksi eikä menneisyyttä saa takaisin. On jo suuri helpotus siinä, että virheitään ei tarvitse enää toistaa. Mutta sitten on vielä yksi asia, jonka voi löytää vain evankeliumin äärellä. Se on armo, Jumalan armo Kristuksen kautta. ”Kun tehtyä ei saa tekemättömäksi eikä syyllisyys lähde omin konstein. Silloin on tärkeä saada anteeksi.” (Martti Lindqvist)

Siksi olen erityisen iloinen X kohdalla siitä, että hän luki evankeliumeja. Hän oli tutkinut niitä hyvin tarkkaan. Mitä hän tutkiessaan löysi, sitä en täysin voi tietää? Mutta sen tiedän, kuka evankeliumien sivuilla esiintyy ja mistä ne kertovat. Toiseksi tiedän myös sen, että Jumalan Pyhä Henki on erityisen toimelias silloin, kun ihminen lukee Jumalan sanaa. Hänen tehtävänsä on kirkastaa Kristusta ja sitä Jumalan pohjatonta rakkautta, joka Jeesuksen kautta on tullut maailmaan. Jeesus ei tehnyt vain ihmeitä, hän ei vain puhunut kauniisti, vaan hän on rakastanut meitä loppuun asti – ja ristillä antanut elämänsä meidän elämämme puolesta. Jotta me, jotka aina vastustamme Jumalaa, olemme hairahtuneet ja eksyneet, jotta me tuhlaajapojat ja –tytöt saisimme anteeksi ja löytäisimme tien takaisin siihen ikuiseen kotiin, jonne me kuulumme.

Siksi uskon, että kun pimeä virta vei X mennessään jäiden alle – pimeys väistyi ja katoamaton kirkkaus ympäröi hänet. Vapahtajan kädet olivat ottamassa häntä vastaan.

Klubiaskin kansi ja timpurinkynä – isän ikävä

Joh 14:6-9

Mieleni kiinnittyi erityisesti yhteen kuvaan, jossa uskoakseni heijastuu aika paljon x elämää. Kuva on ehkä hieman epätavallinen hautaan siunaamisen yhteydessä, mutta kuitenkin tuttu ja syvästi suomalainen ilmiö. Toivon, että ketään teitä ei loukkaa, kun sanon tarkoittavani Klubi-askin kantta ja timpurinkynää.

Tarinoissa suomalaisista miehistä tämä aina toisinaan kerrotaan. Siinä on jopa hieman sellaista sadunomaista hohtoa – klubiaskin kanteen on raapustettu rakennusten piirustuksia ja muita suunnitelmia, laskelmia ja mittoja. Minusta oli aika sykähdyttävää, että näin jälkeenpäin sain tutustua siihen henkilöön, joka ihan oikeasti on toiminut tällä tavalla ja säännöllisesti. X oli rakennusmies. Sanoitte, että tuskin yhtään askia täysin puhtaana heitettiin menemään. Kaikki pahviset tupakka-askit olivat jonkinlaisia merkintöjä täynnä.

Ajatelkaapa, minkälainen kuvakokoelma muodostuisikaan näistä askeista jos ne olisivat kaikki tallessa. Siinä olisi aski piirustuksineen ja merkintöineen ja viereen liitettäisiin valokuva ja tarina siitä, kun suunnitelma on toteutunut. X:n kohdalla puhuttaisiin ilmeisesti sadoista piirustuksista. Sellainen historiateos olisi vertaansa vailla. Sieltä löytyisi monet teillekin tutut rakennukset ja huonekalut tms.

Klubiaskin kansi muistuttaa minua suomalaisen miehen työstä. Siinä on pidetty välillä tupakkataukoja. En halua ihailla tupakointia tai tuoda sitä mitenkään erityisen myönteiseen valoon, vaan haluan nähdä sitä historiaa ja mielenmaisemaa, mitä siihen liittyy. Tupakkatauko nimittäin ei ole ollut vain tupakoimista – se on ollut tuumaustauko. Hetki jolloin vetäydytään työn äärestä syrjään, miettimään katsomaan niitä askiin piirrettyjä merkintöjä, miettimään niitä uudelleen. Piirustukset askissa ovat käsillä olevan työn reittimerkkejä. Se on ollut myös luova tauko, jolloin suunnitelmat ehkä menevät uusiksi tai opitaan tekemään työ uudella tavalla, ajattelemaan se uusiksi.

Klubiaskin kannesta tulee tärkeä ennen kaikkea siksi, että siinä on raamit, johon suomalaisen miehen ajatus saadaan mahtumaan. Se on ikkuna suomalaisen miehen mieleen.

X ei koskaan itse oppinut tuntemaan omaa isäänsä. Hän oli alle vuoden vanha kun hänen isänsä kuoli. Häneltä puuttui isän ja miehen malli. ”Sanotaan, että äidit synnyttävät pojat maailmaan, mutta mieheksi poika kasvaa vain toisen miehen katseen alla.” Robert Bly, Rautahannu tai Lindqvist.

Joitakin malleja hänellä varmaan elämänsä aikana oli suvun tai kylän keskellä. Sitä en tiedä minkälaisen haavan tämä isättömyys hänen sieluunsa jätti.

Evankeliumissa jonka luin alussa, podetaan myös isän ikävää. Jeesukselta kysyttiin: näytä meille Isä. He halusivat nähdä taivaallisen Isänsä kasvot. Jeesuksen vastaus tähän on hyvin puhutteleva: Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän. Tarkimman kuvan taivaallisesta Isästä ja hänen isänrakkaudestaan näemme ja koemme silloin, kun opimme tuntemaan Jeesuksen. Sen me opimme tuntemaan parhaiten silloin kun elämämme kätketään suureen anteeksiantamukseen. Kaikkivaltias Jumala ottaa vajavaisen elämämme vastaan. Tämän katseen alla me kasvamme miehiksi, naisiksi ja rakastaviksi ihmisiksi.

Miehet eivät puhu tunteistaan, koska eivät tunne itseään

Hyvät ystävät. Äitinne kuolemasta eivät surukukkaset ehtineet kuihtua, kun teille tuli toinen suruviesti: isä on kuollut. Teillä on kaksi surua – kaksi erilaista surua. Ne pitävät sisällään erilaisia kysymyksiä ja tunteita, koska kohdistuvat eri ihmisiin. Samoin teidän suhteenne ja yhteytenne heihin on ollut erilainen. Muistot ovat erilaisia Mutta ne yhdistyvät kyynelissä.  …  …

”En oikeastaan tunne isääni. Hän ei koskaan puhunut omista asioistaan ja jos yritti kysyä jotakin henkilökohtaista, keskustelu päättyi siihen.”

Kerroit, että teille lapsille muistot isästä liittyivät paljon isän poissaoloon. Isä oli kokouksissa. Hän kuului yhdistyksiin ja järjestöihin ja antoi aikaansa ja mielenkiitonsa niihin kuuluvien asioiden hoitamiseen. Se oli arvokasta toimintaa järjestöille, mutta sillä oli kääntöpuolensa, että isä oli poissa kotoa, ettekä häntä oppineet tuntemaan lapsena ettekä myöhemminkään.

X sanoit, että hän kävi kyllä kylässä, mutta ei paljoakaan jutellut itsestään. ”hän vie salaisuudet hautaansa.”

Välttämättä kysymys ei ole siitä, että on tarve salata jotakin tai edes tarve suojata omaa persoonaa. Moni suomalainen mies tuntee hämmennystä, kun hänen olisi kerrottava itsestään. Itsetuntemus on miehille usein vieras elämänalue. Muuten he saattavat olla hyvinkin taitavia. He osaavat omin käsin rakentaa talon, korjata auton ja tehdä kaikkea muuta, mutta kun puhe kääntyy heihin itseensä ja heidän kokemuksiin, sisäiseen elämäänsä, he menevät lukkoon. Monet ovatkin hukassa itsensä kanssa.

Martti Lindqvist kirjoittaa kirjassaan Miehen mittainen mies: ”Jokainen ihminen kantaa sisimmässään kuvastoa, jossa ovat kaikki hänen tärkeimmät kokemuksensa, unelmansa, pelkonsa, arvonsa ja maailmantulkintansa. Mies on kuitenkin melko harvoin tietoinen tuosta kuvastosta.” se jää tiedostamattomaksi, alitajuntaan.

”Ihmisenä olen oma tarinani.” minkälainen oli teidän isänne tarina?Minkälainen hän oli lapsena, minkälainen aikuisena sukulaisten keskellä, minkälainen töissä työkavereiden kanssa, minkälainen monissa luottamustehtävissään. Minkälainen oli isänne tarina?

Se on tarina, joka on kyllä ollut, tarina, jossa paljon eri asioita on tapahtunut, mutta se on tarina, jota ei kerrottu eikä sitä siksi ole oikeasti kuultu. Sitä ei ole kerrottu, koska kertoja ei ole sitä ehkä koskaan tunnistanut, katsonut elämänsä kuvia ja jakanut niitä muille.

Tämä on surullista. Ei se luonnollisestikaan ole koko totuus. Kyllä teillä on kuvia hänen elämästään ja persoonastaan. Mutta niitä saisi olla enemmän. Ehkä ajan myötä kuvia ja palasia tulee tarinaan lisää – muiden kertomana.

Tarinat ovat tärkeitä. Ne ovat tärkeitä siksi, koska teidän isänne tarina on myös osa teidän omaa tarinaanne – tarinaa siitä kuka sinä olet ja mistä olet tullut, minkälaisten tarinoiden kantama sinä olet ollut. Siksi olisi arvokasta, jos tarinassa ei olisi paljon mustia aukkoja. Niiden vaikutus tulee ajan mittaan usein kohtuuttoman suureksi. …

Miehet eivät itke

… Keskustelussa oli esillä kaksi lapsen henkilökohtaista ja kaunista kokemusta isän kanssa. Kumpikin niistä sisältää koko elämää varten vahvoja merkityksiä. Ensimmäinen kokemus liittyi lapsuuteen… kun vauvanukke hankittiin tyttärelle. Niin tärkeä siitä tuli, että nukke on vieläkin tallella muistuttamassa jostakin tärkeästä.

Mutta vieläkin merkittävämpi asia tapahtui vähän ennen X kuolemaa. Hän on vanhan kansan mies, joka ei puhu tunteista eikä näytä tunteita julkisesti. Pojat ei tunteile eikä hempeile, koska miesten on hallittava tunteensa. Miehiä on ohjattu koko hänen ikänsä sellaiseen valmiuteen, kun vaara uhkaa ja pelot aktivoituvat, mies ottaa iskut vastaan ja suojaa perheensä. Mies on perheen kilpi ja suojamuuri. Siinä ei saa olla murtumia. Tunteiden paljastaminen on heikkouden ja haavoittuvuuden osoittamista.  Niinpä Mauri ei paljastanut tunteitaan. Hän muiden suomalaisten miesten tavoin osoitti rakkauttaan teoilla; auttamalla, palvelemalla. Mutta tilanteessa, jossa hän ei voinut enää tehdä mitään, kun hän tiesi aikansa käyneen vähiin, hän tiesi oman taistelunsa päättyvän. Kuolemansa taustaa vasten hän sanoi tyttärelleen: ”minun rakas tyttöni”.

Näiden sanojen lausuminen on ollut vaikeaa, koska se ei ole kuulunut siihen kasvatukseen ja ilmapiiriin, jossa hän on elänyt. Siksi niihin liittyy paljon enemmän tunnetta ja merkitystä, mitä ehkä pelkät sanat kertovat. Niissä on kestävämpi muisto kuin vauvanukessa. Vaikka molemmat tapahtumat kertovat samasta asiasta: rakkaudesta, joka haluaa tehdä toisen onnelliseksi.

Alkoholi elämässä mukana – Job 19:25-26 tekstinä + SWOT-analyysi ihmisen elämästä linkki vie kohtaan 04 Vanha testamentti  (siellä kohta Job 19)

Isättömyys

Daavid sanoi Joonatanille: ”Mutta niin totta kuin Herra elää ja sinä elät, vain askel on minun ja kuoleman välillä!” 1 Sam 20:3

X on kuollut juuri niin äkillisesti, kuin hän ajatteli ja osasi ennakoida elämässään käyvän – samoin kuin isänsä, samoin kuin veljensä. Suoraan jaloiltaan, lähes kesken lauseen.

Aina kun kuuntelen elämäntarinaa omaisten kertomana, yritän mielikuvissani sukeltaa hänen elämäänsä. Minkälaista on olla hän. Mitkä asiat liikuttavat sisintä: innostavat, kiinnostavat, ilahduttavat, vihastuttavat. Mikä on se sisäinen moottori, mikä saa jaksamaan – minkälainen kone hyrrää konepellin alla kuvannollisesti sanottuna. Täytyy sanoa, että X kohdalla se oli aika vaikeaa. Minun oli vaikea aistia hänessä sitä ydintä, kuka hän on. Se johtui siitä, että minulle ei oikein kirkastunut, mikä oli hänen juttunsa, innoituksen lähteensä. Mille hänen sydämensä paloi. Hän ei harrastanut tai omistautunut jollekin asialle: urheilulle, politiikalle, metsästykselle, kalastukselle, sotahistorialle tms. Jos hänellä oli jokin tällainen asia, se ei paljastunut minulle.

Yksi asia kuitenkin puhutteli minua erityisen voimakkaasti hänen elämässään. Se oli isättömyys. Hän menetti isänsä ennen omaa syntymäänsä ja myös kasvoi ilman isän tai korvaavan isän vaikutusta. Oliko siinä jonkinlainen avain jonka kautta pääsin kurkistamaan hänen sieluunsa? Kysyinkin sitä ja sanoitte, että hän ei kärsinyt siitä. Kysymys on kuitenkin niin isosta asiasta, että se ei voi olla jättämättä jälkeä sieluun. Näen isän varhaisessa kuolemassa oikeastaan kaksikin tekijää, jotka ovat piirtäneet hänen sisintään sellaiseksi, minkälaisena hänet tunnettiin.

– Ensimmäinen asia liittyy sydämeen. X tiesi omakohtaisesti ja oman historiansa kautta, että hänen lähisuvussaan sydän ei kestä pitkäikäiseksi. Lahjaksi hän sai ikäänkuin aikapommin sydämeen. Hänellä oli ollut jo sydäninfarkti nn-vuotiaana ja myös aivoinfarkti nn-vuotiaana. Veljen kuolema vahvisti tämän asian. Tämän tietoisuuden kanssa hän eli. Samalla elämässä hän toisaalta tuntui varjelevan itseään lopullisilta ratkaisuilta. Hän ei halunnut sitoutua tai hän ei halunnut että häneen sitoudutaan, koska tiedosti kuoleman seuraavan kintereillään kaiken aikaa. Tämä on eräs tulkinta, yritys selilttää hänen elämäntapaansa.

Voin olla väärässä. Mutta valmistautuessani siunaamaan hautaan ainutlaatuista ihmiselämää, yksi tärkeä kysymys aina minulle on tämä: Kuka hän on. Mikä on hänen tarinansa. Jollakin tavoin yritän nostaa sen sisimmän nähdyksi niin, että tämä elämä jonka jätämme Jumalan haltuun, että hänen elämänsä Jumala on nähnyt kokonaan ja hän on katsonut hänen elämäänsä armon katseella. Hän ei katso meitä  syyttäen vaan armahtaen, ei vihaten vaan rakastaen.

Sanoitte, että hän oli vähän arka. Siinä näkyy suora seuraus isättömyydestä. – Naiset synnyttävät pojat maailmaan. Mutta naiset eivät tee pojista miehiä. Vain toisen miehen hyväksyvän katseen alla pojasta tulee mies. Jos isä puuttuu, se ei tarkoita etteikö pojasta voi tulla sisäisesti vahvaa miestä – se tarkoittaa kuitenkin sitä, että matkasta miehuuteen tulee hankalampi. Isättömillä pojilla on usein aikuistuttuaan tunto, että jotakin puuttuu – täysi varmuus siitä, että minä kelpaan (että on hyväksytty mieheksi miesten joukkoon). En sano tätä lukkoon lyötynä totuutena X kohdalla. Sanon sen ajatuksena, johon voit peilata sitä, kuka hän oikein oli. Loksahtaako joitakin paloja paremmin paikalleen pohtiessaan hänen elämäänsä, kun huomioi tällaisia tekijöitä ja vaikutuksia.
…
…
Luin alussa Raamatusta Daavidin sanat Joonatanille, kun hän pelkäsi kuninkaan surmaavan hänet. ”Vain askel minun ja kuoleman välissä” hän sanoo. Tuo lause muodostuu kuvaksi myös X elämässä. Vain askel minun ja kuoleman välissä. – me emme kulje kohti kuoleman rajaa, mikä on tuolla jossakin ja jota lähestymme vähän kerrallaan. Me kuljemme kuoleman rajaa pitkin, sen vierellä ja sen suuntaisesti. Siksi koko elämän matkan ajan voi sanoa, että vain askel kuoleman ja minun välissä. – X elämää voinee kuvata elämäksi tällaisen tietoisuuden kanssa. Nyt elämän matka on päättynyt ja me jätämme hänet Jumalan haltuun. Me rukoilemme hänelle Jumalan armoa ja iäistä elämää pelastettujen joukossa.

Eläminen, oleminen, odottaminen

Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:
– Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut.
Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.

Olen kuullut työssäni erilaisia elämäntarinoita. Aina niissä on jotakin ihmeellistä. Siinä on vain jotakin puhuttelevaa, kun ihmisen elämänkaari asetetaan kuultavaksi ja nähtäväksi. Tärkeät muistot ja persoonan piirteet tuodaan esiin. Usein siellä löytyy jokin juttu, mikä oli ihmiselle tärkeä, mille hänen sydämensä paloi. Jollakin tärkeää on ammatti toisella järjestöitoiminta ja vaikuttaminen yhteisiin asioihin, joku iloitsee tiettyjen esineiden keräilystä. Toisen on päästävä matkustamaan, jonkun metsälle koiran kanssa, tai marjoja poimimaan tai pilkille tai kesämökille. Joku on intohimoinen ruuan laittaja, toinen auton tai koneiden korjaaja. Elämän tarinoiden ja mielenkiinnon kohteiden määrä on suuri, kun muistoja kuuntelee.

Mutta hämmästyttävää ja samalla erikoista X tarinassa on se, että tällaiset tavalliset mielenkiinnon aiheet ovat poissa. Hän ei jakanut tavallisia suomalaisen miehen harrastuksia eikä epätavallisiakaan – ei mitään niistä. Elämäntavoiltaan hän oli vielä melko askeettinen. Hän ei kerännyt omaisuutta ympärilleen. Jos luostarit eivät olisi niin uskonnollisia, hänellä ei olisi ollut vaikeaa sopetua sellaiseen elämäntapaan – hän eli melko erakoitunutta elämää. Mitä elämästä jää jäljelle, kun kaikki edellä luetellut asiat on pyyhitty pois? Puhdasta olemista ja paljon hiljaisuutta.

X yhteys toisiin ihmisiin rajoittui melko pieneen määrään. Kotoa hän ei paljon halunnut lähteä mihinkään. Oli aika sulkeutunut ehkä ujo. Keskustellun perusteella ymmärsin, että tällainen hän on ollut aina.

Yksi selvä valopilkku tästä keskustelussa paljastui. Iloisimpia asioita oli lapsen lapsen ja pappan välinen yhteys. Siinä pappa sai olla oma itsensä ja se riitti. J omalla olemassaolollaan toi paljon valoa pappan elämään. Jollakin tavoin hän pääsi pappan ulkokuoren sisälle. Muille X oli etäisempi.

Sairaudet pienensivät entisestään X maailmaa. Sairauksissaan hän toimi suomalaisten miesten tavoin. Se oli elämänalue, mitä ei edes läheisten kanssa jaettu. Ambulanssiakaan ei olisi antanut soittaa.

Sairauksien myötä kunnon heiketessä tietoisuus omasta tilasta oli ilmeisesti selvillä – että aika on vähissä. Sain ymmärryksen, että hän oli antanut jo periksi. Päivän kulku ei antanut mitään odotettavaa. Parantumistakaan ei hakenut tilaansa lääkäriltä. Odotti vain kuolemaansa.

Luin puheen edellä Raamatusta vanhasta Simeonista. Hän oli erikoinen mies. Hän ei tehnyt elämässään mitään merkittävää. Tärkein mitä hän teki, oli se, että hän odotti. Hän odotti lupauksen täyttymistä, että kerran ennen kuolemaansa hän näkee Jeesuksen – sen joka pelastaa ihmiskunnan Ja lopulla elämäänsä hän näki. ”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut.” Sen jälkeen hän oli valmis kuolemaan. Tätä miestä, joka ei tehnyt mitään, muistelemme joka vuosi Kynttilänpäivänä – viimeksi edellisenä sunnuntaina. Kahden tuhannen vuoden ajan hänen nimensä on mainittu ja muistettu. Elämä voi olla merkityksellinen, vaikka ei olisi tehnyt muuta kuin odottanut.

Silti kun X elämää ajattelee, mieleen nousee kysymyksiä. Oliko hän onnellinen? Miksi hän oli rajannut elämänsä niin pieneksi? Oliko hän pettynyt? Varjeliko hän itseään? Kokiko olonsa turvattomaksi? Minulla ei ole vastauksia. Voi olla hyvin niin, että tällaiset kysymykset ovat tarpeettomia. Ehkä kaikesta hiljaisuudesta huolimatta hän nautti elämästä, vaikka tuleekin vaikutelma yksinäisyydestä ja osattomuudesta. Ihminen on yleensä sellainen että kaipaa seuraa ja yhteyttä toisiin ihmisiin. Mutta ihmiset eivät ole samanlaisia.

Hän jää ainakin minulle salaisuudeksi. Te tunsitte hänet paremmin. Te muistatte minkälaista hänen olemisensa teidän lähellänne oli. Myös Jumala tunsi hänet ja katsoi häntä – niin kuin hän katsoo meitä jokaista: rakkauden katseella. Hän näkee luomansa ihmisen, elämän mikä merkitsee hänelle paljon. Hän näkee elämän, minkä hän on antanut ihmiselle ja elämän, minkä hän on kutsunsut takaisin. Joka tapauksessa, tuo ainutlaatuinen elämä on tullut päätökseen. X on astunut rajan tuolle puolelle. Odotus on päättynyt. Antakoon Jumala hänelle rauhan ja hyvän osan pelastettujen joukossa.

Isän itkut

Minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: ”Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.” Ilm 21:3-4

Hyvät ystävät. Teidän isänne, pappanne ja isopappanne on kuollut. Kuolema oli rauhallinen ja lempeä. Hän oli lukenut aamulehden ja viikannut sen syrjään. Istui keinutuolissa rauhallisena. Kuin olisi vain vähän torkahtanut ja raja iäisyyteen avautui. Hän ehti korkeaan ikään. Kieltäytyessään aikaisemmin mahdollisesta leikkauksesta, hän itse oli valmistautunut siihen, että elämänlanka voi katketa milloin vain. Kukaan sitä ei tosin odottanut nyt tapahtuvaksi, koska hän oli ollut niin hyvinvoiva ja ajatukset askartelivat keväässä.

Keskustelin X:n lasten kanssa isänne elämästä. Kun sitä keskustelua pohdiskelin, minua puhutteli siitä muutama erityinen kohta. Tajusin, että voin sen asian tiivistää puhumalla isän kyynelistä. Se voi tuntua oudolta, koska isänne ei paljon itkenyt. Mutta juuri ne hetket, jolloin se tapahtui, kosketti minua kuulijana.

Meistä jokainen syntyy itkien. Se on kaikilla tiedossa. Lapsi, joka ei osaa puhua ilmaisee itseään itkulla. Niihin itkuihin myös äidin syli ja lempeät sanat tuovat meille lohdun.

Tässä lohdun sylissä X sai elää vain kolme vuotta, kunnes se otettiin häneltä pois. Hänen äitinsä kuoli ja jätti jälkeensä kolme alle kouluikäistä lasta. Emme tiedä, minkälainen hänen itkunsa on silloin ollut – sitä itkua ei äiti kuitenkaan lohduttanut pois. Voi vain kuvitella tuon menetyksen suuruuden. Elämä muuttui kertaheitolla. X jäi tätiensä kasvatettavaksi. Äidin menetyksestä huolimatta X:n lapsuus oli onnellinen. Hänellä oli rakastavia ihmisiä ympärillä, jotka huolehtivat hänen perustarpeistaan. Hän sai elää lapsen huoletonta ja turvattua elämää. Siksi muistot kasvattitädeistä olivat lämpimiä.

Lapsuuden itkut jäivät taakse. Karjalasta jouduttiin lähtemään evakkoon, kun hän oli 12-vuotias. Talvi-sodan päätyttyä välirauhan aikana kotitilaa asutettiin uudestaan. Nuorella X:llä oli halu ja tarve itsenäistyä. 14-vuotiaana hän pääsi polkupyöräkorjaamoon töihin. Jatkosota keskeytti suunnitelmat. X:n ikäluokkaa rintama ei ehtinyt koskemaan. Mutta vuotta vanhemmat pojat joutuivat lähtemään. Epäilemättä mielessä kävi sekin, jos sota jatkuu, hän kavereineen oli seuraavana jonossa.

Evakkojuna matkasi Poria kohti, mutta X:lle oli tullut tieto, että Harjavallassa  tarvitaan työvoimaa, niinpä hän hyppäsi junasta Harjavallan asemalla. Elämä siitä alkaen sai harjavaltalaiset puitteet. Hänet pyydettiin töihin Harjavallan sairaalaan, jossa oli tarve miespuolisille hoitajille. Siellä hän teki varsinaisen elämäntyönsä. Siellä hän näki monta itkevää ihmistä ja särkynyttä elämää. Hänen tehtävä oli tarjota lohduttavia ja rohkaisevia sanoja. Hänen oli oltava se turvallinen ihminen, jonka varassa särkynyt tulee ehjäksi.

Harjavallassa löytyi puoliso. Häät pidettiin, talo rakennettiin, lapset syntyivät ja kasvoivat ja löysivät oman elämänsä ja muuttivat kotoa pois. Elämä oli kaikin puolin onnellista ja hyvää.

Kerran kävitte isän kanssa Karjalassa lapsuuden maisemissa. Rakennuksia ei tainnut olla enää paikalla. Liekö perustuksistakaan paljon näkyvissä. Mutta maisema oli tuttu. Sanoitte että oli harvinaista nähdä isän itkevän. Mutta tuolla tunteet nousivat pintaan, kun hän mielessään palautui pieneksi pojaksi. Hän tunnisti lapsuuden pulkkamäen ja samalla kyynelet tulivat. Se on ollut vahva kokemus. Palata mielessään lapsuuden kultaisiin vuosiin ja samalla nähdä ympärillään kaiken hävitettynä ja raunioituneena. Toista kertaa hän ei sinne enää palannut. Yksi vierailu riitti.

Kolmannen ja neljännen kerran hän itkee kuoleman surun koskettamana. Itkut itkettiin ja surun matkaa tehtiin hiljaisuudessa.

Elämä jatkui. Se jatkui niin, että hän sai pitää sylissään lasten lapsia ja lastenlasten lapsia. Pappana olemisen ilo kosketti myös syvältä. Hän tiesi, kuinka tärkeää on turvalliset ihmiset lapsen lähellä. Sitä en tiedä nousiko kyynel ilosta isopappan silmään.

Me itkemme, kun synnymme, mutta läheisemme iloitsevat silloin. Kun me kuolemme, läheisemme itkevät, mutta me itse iloitsemme. Me iloitsemme, sillä olemme päässeet perille iankaikkiseen kotiimme. Me iloitsemme, koska meillä on jälleennäkeminen edesmenneiden rakkaidemme kanssa – X saa jälleen halata äitiänsä, syleillä poikaansa ja puolisoansa ja monta muuta, jotka itkien on annettu pois.

Tässä uskossa siunaamme hänet viimeiselle matkalle.

Miehen suhde äitiinsä ja poikiinsa

Osa jouluevankeliumista – Luuk 2:8-14

Hyvät ystävät. Olemme hiljentyneet yhden elämän äärellä. X pitkä maallinen vaellus on päättynyt joulupäivänä. Hän oli valmis jättämään elämänsä Jumalan haltuun. / Sen jälkeen kun puoliso kuoli viereltä, jota hän oli jo pitkään hoitanut, elämästä tuli kovin yksinäistä. Tottakai lapset kävivät katsomassa. Mutta on eri asia jakaa elämänsä toisen kanssa päivästä päivään yli BB vuotta aina siihen asti, kunnes kuolema erottaa. Sellaisen eron tuntee syvällä luissa asti.

Ihmisen osa on tällainen. Siihen kuuluu luopuminen rakkaistakin henkilöistä. Joskus äiti, joskus isä, joskus joskus puoliso.

Nyt on teidän aikanne luopua isästä, vaarista, ystävästä. Suomen lippu arkun vierellä muistuttaa siitä, että X kuolema ei kosketa vain teitä läheisiä. Isänmaa on menettänyt yhden miehistä, jotka vartioivat ja puolustivat Suomen itsenäisyyttä. Sitä kiitosta liput vieressä merkitsevät: Isänmaan kiitosta.

Kun keskiviikkona juttelimme X:stä, muistojen nostaminen kävi teillä helposti. Niitä oli paljon. Ne olivat kauniita muistoja. Muistoja oli elämästä pitkin sen pitkää matkaa: nuoruudesta, evakkomatkalta, sodasta ja varjeluksesta sodan aikana, työ ja perhe-elämästä ja elämästä puolison kanssa. Pari näistä muistoista haluan tuoda tähän hetkeen kuin valokuvana hänen sielunmaisemastaan. Sanoitte isästä että hän oli tunneihminen. Hänellä ei ollut kynnys korkea tunteiden ilmaisemiseen. Jonkinlainen herkkyys säilyi hänessä.

Ensimmäinen esille nostamani kuva on X suhde omaan äitiin. Evakkomatkalle lähdettäessä X äiti oli jo huonossa kunnossa. Hän sanoi: ”Älkää lapset ottako minua mukaan. Mie jään tänne.” X oli äitin poika. Hän oli hoitanut nuorena jo paljon sairastanutta äitiään ja suhde äitiin oli näin tullut tavallista läheisemmäksi. Tietysti äiti otettiin mukaan. Mutta niin huonossa kunnossa hän oli, että evakkomatka vei hänet lopulta sairaalaan, jossa hän kuoli. X otti hänen kuolemansa koville. Hänelle jäi niin kova ikävä, että hän lainasi polkupyörän joka päivä päästäkseen äidin haudalle. En tiedä kuinka kaukana tuo hauta oli heidän majapaikastaan. Mutta sinne haudalle oli päästävä, lähelle äitiä, jotta suru hellittäisi.

Toinen kuva X on silloin kun hän on jo aikuinen ja perheellinen: Pojat olivat vielä pieniä ja menossa nukkumaan: ”Isä tule kertomaan iltasatu. Kerro sodasta.” Mistäpä pojat haluaisivat kuulla kuin sodasta. Pojat haluavat kasvaa samanlaiseksi kuin isänsä. Isä ei kuitenkaan halunnut kertoa sotajuttuja ja siksi väisti toiveen. ”Ei siinä ole mitään kertomista.” Niinpä hän kertoi toisen tarinan, kuinka oli metsästämässä kettua ansoilla. Tässäkin tarinassa riitti kuulemma mielikuvitusta kiehtovia yksityiskohtia. Mitä muuta tässä kuvassa näkyy: ensiksi isän lämmin suhde poikiinsa. Toiseksi se, kuinka hänelle tarinan kertominen oli helppoa ja lisäksi se, kuinka hän viihtyi luonnossa. En tiedä oliko ketunmetsästys hänelle tuttua. Mutta ympäristö ja metsässä liikkuminen oli.

Tarinat jäävät mieleen. Tarinat yhdistävät sukupolvia toisiinsa. – Varsinkin tällaiset tarinat, joissa kerrotaan omia vaiheita. Ne olivat isän tarinoita. Nyt ne ovat teidän tarinoita ja teidän historiaanne.

Tarinat kertovat menetyksistä ja rakkaudesta. Sitkeydestä kulkea surujen ja luopumisten yli – elämä jatkuu. Jossakin vaiheessa X ei enää polkenut päivittäin äitinsä haudalle. En ole selvillä kävikö hän usein puolisonsa haudalla. Ikävä oli varmasti kova. Mutta nyt hän on päässyt äitinsä luokse ja puolisonsa luokse – kaikkien niiden rakkaiden luo, jotka ovat kulkeneet tuon matkan ennen meitä ja päässeet Jeesuksen tähden Jumalan luokse.

Jokaiseen suruun kätkeytyy siksi jälleennäkemisen toivo…

Enkelin siipien suoja

Se, joka asuu Korkeimman suojassa ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa, sanoo näin: ”Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan.

” Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta ja pahan sanan vallasta. Hän levittää siipensä yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla. Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi..

Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen. …Herra sanoo: ”Minä pelastan hänet, koska hän turvaa minuun. Hän tunnustaa minun nimeäni, siksi suojelen häntä. .. Minä annan hänelle kyllälti elinpäiviä, hän saa nähdä, että minä autan häntä.” Psalmi 91 erinäisiä jakeita.

Hyvät ystävät. Kun on viimeisten sanojen aika ja tehdään viimeinen palvelus ihmiselle, silloin on jotenkin tärkeää, että ihminen kokonaisuudessaan tulee nähdyksi niin hyvin kuin se inhimillisesti katsottuna on mahdollista. Tällainen toivomus kaiketi on olemassa. Jumala näkee meidät jokaisen täydellisesti. Hän tuntee meidät sielun muurien sisäpuolelta.

Mikä on siis A:n tarina? Minkälaiset asiat valottavat hänen elämäänsä ja persoonansa niin, että hänet voi hyvästellä tiedostaen, että siinä oli kokonainen ihmisen elämä – siinä oli jotakin kaunista, siinä oli jotakin rosoista, siinä oli kipunsa ja ristiriitaisuutensa niin kuin aina ihmiselämässä, mutta siinä oli myös paljon hyvää ja kaiholla muistettavaa. Tämä oli hänen elämänsä kaikkine vaiheineen ja se on tullut päätökseen. Jäljellä ovat muistot. Jokainen kohtaaminen, mikä teillä on ollut hänen kanssaan, on jättänyt jonkinlaisen jäljen, jonkinlaisen muiston. Jokaisessa kohtaamisessa on tapahtunut samalla enemmän kuin päälle päin on näkynyt.

Ensimmäisten muistojen joukossa, mitä minulle A:sta sanottiin, taisi olla tämä: lastenlapset muistavat pappan isot kourat. Siinä on ollut lapsilla hämmästelemistä. Omaa pientä kättä on voinut verrata pappan käsiin. Sellaiset kädet tuntuvat turvallisilta. Kädet eivät kuitenkaan olleet vain isot. Ne olivat myös taitavat. Pappalla oli rakentajan kädet. Hän rakensi monta taloa ystävänsä kanssa.

Hän valmisti myös puisia koriste-esineitä ja myi niitä reissuillaan, kun yhdessä kesäisin kulkivat B:n kanssa ympäri Suomea.

A ei paljon ymmärtääkseni puhunut lapsuudestaan. Eräs mielenkiintoinen yksityiskohta minulle sanottiin. En tiedä valottuuko myös hänen persoonansa siinä. Hän oli koululaisena voittanut hiihtokilpailun. Jostakin kuitenkin heräsi epäilys, että hän oli oikaissut. Niinpä palkinto otettiin häneltä pois. A oli siitä niin loukkaantunut, että hän poltti suksensa. Sitä ei tarina kerro, hiihtelikö hän sen jälkeen koulussa tai muuallakaan. Palkinnon ottaminen pois on voimakas kannanotto, se koettelee varmasti kovasti luontoa, varsinkin jos siinä on tapahtunut vääryys. Siitä luultavasti päästiin yli.

Mutta on toinen asia lapsuudessa, millä on ollut suurempi merkitys hänen elämässään. Lapsuudessa koetut isot asiat jättävät syvän jäljen meihin. Se että A jäi äidin rakkautta vaille, että hänet annettiin toiseen taloon kasvatettavaksi, lienee ollut aika vaikea paikka. Lapsi kokee tämän hylkäämisenä. Se on tunnetason asia eikä poistu järkeilemällä asia joksikin muuksi. x-vuotiaana hän joutui jo pikkurengiksi taloihin töitä tekemään. Sanoitte että hän koki köyhän pojan kohtelua. Ehkä nimenomaan varallisuudesta johtuvaa eriarvoisuutta, mikä tuntui myös epäoikeudenmukaiselta.

Ehkä jokin hänen persoonallisuudessaan juontui näistä vaiheista. Mutta vanhemmiten hän tuli oman historiansa kanssa yhä enemmän sinuksi. Eräänlainen merkki siitä taisi olla se, kun hän vei teidät kerran lapsuuden maisemiin purje-vene kierrokselle. Jotakin sulkeutui elämän kaaressa ja menneisyyteen liittyviä haavoja oli umpeutunut.

Hän oli sanonut tai antanut ymmärtää, että Jumalaan liittyvät asiat eivät häntä paljon liikuttaneet. Hän ei paljon antanut arvoa uskonnolle. Ehkä kirkko hänen ajatuksissaan oli liitossa rikkaiden kanssa. Silti hän oli lukenut Raamatun kannesta kanteen, vaikka omien sanojensa mukaan ei sitä ymmärtänyt. Yhtä erikoinen asia oli se, että hän alkoi tehdä vanhoilla päivillään enkelinsulkia. Monenlaisia muitakin koriste-esineitä hän oli tehnyt aikaisemmin. Hän sanoi paljon kierrelleensä metsiä, mutta ei koskaan nähnyt missään pienintäkään enkelinsulkaa, hänen oli siis alettava niitä itse tekemään. Hän antoi humoristisen selityksen tekemiselleen.

Epäilemättä tämä enkelin sulkien veistäminen oli samalla käsistään taitavan ihmisen sisäistä pohdintaa ja kamppailua perimmäisten kysymysten äärellä. Siinä oli pieni rukous Jumalan puoleen, joskohan Jumalan enkelin siivet varjelisivat myös sitä elämää, mikä sai alkunsa x-paikkakunnalla vuonna 19xx.

Lukemani psalmi puhuu enkelin siivistä: ”Hän levittää siipensä yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla. Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi. Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.

Jumalan varjelus on saattanut tehtävänsä päätökseen.

Äidin menettäminen ohjaa jalat ikiaijojen tielle

Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle. Ps 139: 23-24

Hyvät ystävät, hyvä saattoväki.

Koko Raamatun läpi kulkee yksi Jumalan kehotus ihmisille. Se voidaan sanoa yhdellä sanalla. Kääntykää. Ajatus siinä on se, että ihmiset kulkevat Jumalasta poispäin. He ovat tietämättään tai tieten tahtoen valinneet toisen tien. Jumala pyytää heitä kääntymään hänen luokseen, jotta heidän elämän vaelluksensa päättyisi hyvin.

Vanhan testamentin profeetat julistivat tätä kääntymisen sanomaa. Kääntymistä tarvitaan silloin kun olemme unohtaneet Jumalan, kun emme ole kiinnostuneet etsimään hänen tahtoansa.

Jeesuksen ensimmäiset sanat ihmisille olivat Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!

Kääntyminen ei ole kuitenkaan helppoa. Se edellyttää elämäntapojen muuttumista. Jotta se onnistuisi, meissä olisi sisäisesti tapahduttava riittävän vahva muutos tai uudistuminen. Motivaation on oltava tällaisissa muutoksissa kestävä.

En tuntenut X. Tiedän hänestä vain sen, mikä hänestä minulle sanottiin. Hän oli yksineläjä. Hän ei avioitunut eikä perustanut koskaan perhettä. Aikanaan töissä tehtaalla. Hän asui vanhempiensa luona lähes BB-vuotiaaksi. Isä kuoli varhain. Isän kanssa kävi kalassa mökillä. Hän seurasi aktiivisesti kaikkea urheilua ja oli siitä kiinnostunut. Elämä olisi ollut kaikin puolin hyvää elämää, mutta hänellä kävi niin kuin monella suomalaisella miehellä: alkoholi sotki asioita – siitä tuli miestä väkevämpi.

Kun siihen kehittyy riippuvuus, siitä tulee yleensä ylivoimainen seuralainen elämään, josta ei omin voimin pääse eroon. Te sisarukset monesti sanoitte hänelle asiasta, mutta ilman parempaa vaikutusta. Siksi hämmästys oli varmasti suuri, kun äitinne kuoleman jälkeen kymmenen vuotta sitten X elämästä jäi kerralla pois sekä alkoholi että tupakka.

Tämä on minun mielestäni aika hämmästyttävä asia. Vain harvoin kukaan onnistuu tuossa noin hyvin. Monet yrittävät, mutta häviävät taistelun. Äitinne kuoleman jälkeen X tuli omassa elämässään ymmärtääkseni jonkinlaiselle risteysasemalle. Oli otollinen aika muutokselle, uuden suunnan valitsemiselle, siis kääntymiselle. Sen sai ehkä aikaan juuri äidin kuolema. Hän tuli kuoleman puhuttelemaksi. Tai voisi kai sanoa myös, että Jumala puhutteli häntä kuoleman kautta. Usein raitistuminen tapahtuukin jonkinlaisen uskonnollisen heräämisen myötä. X uskonnollisista käsityksistä tai vakaumuksesta minulla ei ole tietoa.

Toimitan ehtoollispalveluksen kaksi kertaa vuodessa paikassa xy joulun alla sekä pääsiäisen edellä. X tunsi itsensä sen verran hyvin, että ei osallistunut edes ehtoolliselle, koska viinissä on alkoholia ja se olisi siksi voinut olla hänelle kohtalokasta.

Äidin menettäminen oli X elämässä mitä ilmeisimmin kaikkein läheisimmän ihmisen menettämistä. He olivat päivittäin tekemisissä toistensa kanssa. Äiti oli ollut hänelle tukipilari elämän vastoinkäymisissä. Tuota tukea ei enää ollut. Muu elämänpiiri oli kapea. Ystäviä ei ollut paljon. Oli elettävä niin, että sitä tukea ei tarvittu.

Läheisen kuolema saa meidät pohtimaan myös omaa elämäämme. Mitä tältä elämältä haluan? Mitä haluan saavuttaa, mitä antaa? Mitä minusta jää? Näiden ajatusten äärellä X on ollut. Hän etsi muutosta elämään ja onnistui siinä. Te tunnette hänet paremmin ja tiedätte mitä hyvää muutos toi tullessaan. Parempia vuosia oli edessä – toisaalta sairaudet tekivät tuloaan ja toivat elämään toisenlaisia rajoitteita.

Tänään lähetämme X hänen viimeiselle matkalleen. Laskeutukoon rauha hänen yllensä. Rukoilemme sitä, että hän pääsi ikiaikojen tielle ja perille sinne, minne ihmisen polut Jumalan armosta päättyvät.

Hyvä paimen

Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: ”Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?” Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: ”Olenko minä sinulle rakas?”, ja hän vastasi: ”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Ruoki minun lampaitani. Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.” Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: ”Seuraa minua.” Joh. 21: 17-19

Hyvät ystävät. Tänään on luettu Raamatun teksteistä kaksi kohtaa. Psalmi 23 ja Johanneksen evankeliumin loppukohtaus, jossa ylösnoussut Jeesus puhuttelee Pietaria, joka oli kolmesti kieltänyt hänet. Kumpikin lukemistani teksteistä on huomisen jumalanpalveluksen tekstejä. Huomenna on Hyvän Paimenen sunnuntai.

Jeesus sanoi itsestään, että hän on hyvä paimen ja me olemme hänen lampaitaan. Me, jotka olemme kastettuja kristittyjä. Meidät on silloin ikään kuin korvamerkitty siihen laumaan, jossa Jeesus on meidän paimenemme. Lammas kuulee paimenen äänen ja seuraa häntä. Ja kuitenkin meillä on vielä vanha luontomme jäljellä ja haluamme lähteä seuraamaan muita teitä ja muita ääniä. Silloin yhteys hyvään paimeneen käy ohueksi ja hänen äänensä ei kuulu karanneen lampaan korvaan niin hyvin. Mutta silloinkin hän on lammas, joka kuuluu Hyvän paimenen laumaan.

X:n elämän viimeiset vuodet ovat olleet enemmän sellaisia, joista arvuuteltiin, että Hyvän paimenen ääni kuuluu enää hyvin vaimea. Te lapset yrititte saada elämän suuntaa muuttumaan parempaan päin. Huolestuneena seurasitte asioiden kulkua. Eikä tämä päivä tullut enää yllätyksenä. Te pelkäsitte tätä ja osasitte tätä odottaa.

Parhaimpienkin ihmisten elämään kuuluu kausia ja hetkiä, jolloin elämän kysymyksiin saamamme vastaukset eivät tunnu riittävän. Lähdemme kauemmas. Toisinaan elämän myrskyt heittävät meitä niin rajusti, että emme osaa toimia siinä hädässä parhaalla tavalla. X tarinassa hyvin alkanut elämä koki ison vastoinkäymisen laman johdosta. Talouskriisin seurauksena hänen yrityksenä kaatui. Tilauksia ei tullut ja velat laitettiin perintään. Yhteiskunta pelasti pankkeja mutta yritykset ja yrittäjät olivat kovin yksin. X menetti tässä lamassa jotakuinkin kaiken: yrityksen, asunnon, avioliiton ja mahdollisesti myös toivon ja näkymän, miten ja miksi elämässä mennään eteenpäin. Tästä seurannutta sisäistä kipua lääkittiin tavalla, mikä johti uusiin ongelmiin. Elämä luisui raiteiltaan.

Yrityksen kaatuminen ja jättivelat tekivät tehtävänsä. Ei ollut enää mieltä yrittää. Jos tienasi jotakin, kaikki rahat menivät ulosottoon. Motivaatio yrittämiseen hiipui.

Hänellä oli ollut kaikkea. Elämä oli yltäkylläistä. Teillä on hienoja muistoja lapsuudesta, kun asiat olivat hyvin. Psalmin sanat tuntuivat todelta ”minun maljani on ylitsevuotavainen.”

Laman myötä koitti toisenlainen aika, mutta selviytymiskeinot olivat huonot. Evankeliumissa Pietarille luettu ennustus saattaa kuvata X:n elämää: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit, minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut, minne et tahdo.”

Pietaria kuvattiin uhmakkaaksi. Hän oli opetuslasten ykkösmies. Silti hänkin kielsi Jeesuksen, koska pelkäsi henkensä edestä. Pietarilla ei ollut X:n ongelmaa, mutta evankeliumin kuvaus puhuttelee. ”Sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut, minne et tahdo.” X:n sairaus oli tällaista, se ei vaikuta vain myrkyllisesti ruumiiseen, se vaikuttaa siihen, että me emme tee enää mitä tahdomme. Se vie meidät sinne, minne emme tahdo.

Alkoholista sanotaan, että se on miestä väkevämpää. Se on miestä väkevämpää juuri siksi, että se ei päästä otteestaan. Vaikka yrittäisikin sitä vastustaa, ihminen osoittautuu heikommaksi. Tämän sairauden varjo on pimentänyt viimeisten vuosikymmenten muistot. Mutta onneksi se ei ole koko totuus hänestä. Te muistatte myös kauniimpia hetkiä – niitä hetkiä jolloin asiat olivat hyvin. Jolloin X otti teidät mukaan töihin, näytti ja opetti kaikenlaista. Teistä on tullut toimeliaita ja osaavia ihmisiä. Te olette perineet sen, mikä hänessä oli hyvää.

Mutta älkää lääkitkö elämän matkalla tulevia haavoja samalla tavalla. Se tuo helpotuksena hetken unohduksen, mutta saa meistä samalla lujemman otteen.

Lopulta kaiken tämän jälkeen on hyvä myös muistaa se, että X oli kaiken aikaa lammas Hyvän paimenen laumasta. Tänään me rukoilemme, että Hyvä Paimen ottaisi lampaan taivaalliseen laumaansa. Että hän olisi etsinyt eksyneen, niin kuin hän kerran etsi yhden ja kantoi olallaan takaisin. Sellainen on Jumalan rakkaus. Hänelle me olemme kaikki samanlaisia – eksyneitä mutta rakkaita. Hän rakastaa meitä huolimatta siitä, kuinka hyvin olemme menestyneet elämässä. Hän rakastaa meitä silloin kun meillä menee hyvin. Ja hän rakastaa meitä myös silloin kun meillä ei mene hyvin, kun meillä on vaikeaa. Hän tuntee meidän kipumme. Hän on tuntenut isänne kivun, hän on tuntenut X:n äidin kivun – ja kuullut äidin rukoukset, hän on tuntenut myös lasten kivun, kun olette jääneet vaille isän läsnäoloa ja surunne on nyt moninkertainen. Mutta kaikki kääntyy lopulta hyväksi. Jumala pitää teistä huolen.

Elämässä kaiken kadottanut

Hyvät ystävät. Tänään X arkun äärellä kokoontuu vain muutama ihminen.

X elämäntarina ei ole kovinkaan tarkkaan minulla tiedossa, vain ikään kuin muutamin siveltimen vedoin. Kuulin, että sen kulku on ollut rikkonaista. Hänen elämänsä oli särkynyt jo nuoresta alkaen. Hän on kulkenut kasvatuslaitosten jopa vankiloiden kautta. Hän on asunut eri puolilla Suomea ja kokenut asunnottomuutta ja juurettomuutta ilman yhteyttä sukulaisiin.

Jutellessani Z kanssa, joka on hoitanut hänen asioitaan, hän sanoi tällaiseen elämäntapaan liittyvän yhden erikoisen piirteen. X:llä ei ollut mitään menneeseen elämänhistoriaan viittaavia muistoesineitä tai valokuvia. Ikään kuin ei olisi ollut historiaa eikä tärkeitä henkilöitä elämässä. Tietysti joskus valokuvia ja muistoesineitä oli ollut, mutta ne hävisivät elämän tuuliin muuttojen ja laitoskäyntien välillä. Hänen rikkonaisessa elämässään ei ole kulkenut elämänhistoria mukana. Elämäntapaan on kuulunut se, että kaikki omaisuus välillä katoaa jonnekin ja häviää matkan varrelle. Se tuntui hyvin surulliselta, että elämänlanka menneisyyteen puuttui. Ainoastaan tatuoinnit taisivat kertoa hänen historiaansa. Se oli ihoon kirjattua elämänhistoriaa.

Kaikesta huolimatta X itse ei ollut surullinen, vaan herttainen ihminen, seurallinen ja ihmisten kanssa hyvin toimeentuleva. Mutta hän oli saanut vaikeat tai huonot lähtökohdat elämälleen. Eikä asiat oienneet nuorena. Hän kulki monien vaikeuksien kautta. Mutta hänen elämässään tapahtui muutos. X löysi elämäänsä lujan pohjan ja tarkoituksen. Sen toi hengellinen murros. Hän alkoi lukea Raamattua. Särkynyt tuli ehjäksi. Se on tarkoittanut myös sitä, että hän on tehnyt tiliä omasta menneisyydestään: vääristä valinnoista, teoista, jotka tuottivat katumusta, yhtä hyvin kuin rikkonaisuudesta, joka oli olemassa hänen teoistaan riippumatta. Tämä rikkonaisuus toi surua.

En ole varma pysäyttikö sairastuminen hänet elämän ja kuoleman kysymysten äärelle. Mutta muutos tapahtui. Jumala löysi hänet, kirkollisella kielellä voidaan sanoa, että tuhlaajapoika löysi kotiin tai kadonnut lammas löydettiin ja hän alkoi etsiä elämäänsä sitä, mikä on ikuista.

Sairastuminen uusiutui eikä hän enää siitä selvinnyt. Hän menehtyi ulkoisesti kuoleman edessä, mutta uskomme samalla, että Jumalan rakkaus saavutti hänet. Jos hän oli kokenut olevansa ilman vanhempien rakkautta, hän löysi rakastavan taivaan Isän ja sellaisen arvon ihmisenä, joka on ikuista. Siihen ikuisen rakkauden syliin, hänet tänään saatamme.