20. äitiys, naiseus

Hautaus – 20. äitiydestä, naiseudesta

• Kantaäiti Eva – 1 Moos 3
• Vaaleanpunainen – Joh 14:1-6
• Kotiäidin luovuus – Joh 14:1-6
• Niin kuin äiti lohduttaa lastaan – Jes 66:13
• Niin kuin äiti lohduttaa lastaan,
• Naiseksi ilman äitiä
• Äiti
• Äidin rakkaus säilyy
• Äidin perintö – Ps 16:5-8
• Toivossa väkevät – 2 Kor 12:7-10
• Äidin kuolema jätti koko elämän mittaisen surun
• Kuolema taivaallisen elämän syntymäpäivä – 1 Joh 3:1-2
• Toinen versio: Kuolema taivaallisen elämän – 1 Joh 3:1-2
• Edustusnainen – Luuk 2:29-32
• Nykyaikainen nainen – Job 14:1-2,5
• Elämäntehtävänä naisten aseman parantaminen – Snl 12:7
• Matka aikuisuuteen ja matka lapsuuteen – Jes 66:13-14
• Äidin menetys -> äidin kutsumus
• Äiti on sankarini – Jer. 18:1–10
• Minä tiedän, että sinä tiedät minun tietävän

Kantaäiti Eva

Ja miehelle hän sanoi: — Koska teit niin kuin vaimosi sanoi ja söit puusta, josta minä kielsin sinua syömästä, niin olkoon maa sinun takiasi kirottu. Kovalla työllä sinun on hankittava siitä elantosi niin kauan kuin elät. Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinut on otettu. Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat. – Mies antoi vaimolleen nimeksi Eeva, sillä hänestä tuli kaikkien ihmisten kantaäiti.1 Moos 3

Hyvät ystävät, valitsin siunauspuheen alkuun lyhyen otteen tutusta kertomuksesta. Se on kertomus ensimmäisistä ihmisistä ja siksi myös maailman ensimmäisestä naisesta Eevasta. Valitsin näin koska X nimi liittää hänet Raamatun Eevaan. Toiseksi lukemassani kertomuksessa esiintyvät myös ne sanat, jotka toistuvat jokaisessa kristillisessä hautauksessa. Sanat, jotka kertovat lohduttomalla tavalla kuoleman todellisuudesta sen lankeemuksen jälkeen, jossa Adam ja Eeva olivat osallisia. Maan tomua sinä olet, ja maan tomuun sinä palaat. Tai ehkä tutummin: Maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.

Eevan nimi on alkujaan hepreaa ja tarkoittaa elävää. Eevasta sanotaankin siksi, että hän on kaikkien elävien äiti, kantaäiti. Siksi tuossa Eevan nimessä on jotakin suurta ja kaunista.

Samalla kun Eeva on kaikkien elävien äiti, Jumalan luomistyön jatkaja, hän on Adamin tavoin myös ristiriitainen henkilö. Heidän kohtalokseen tuli lankeemus. Heitä on turha syyttää siitä, sillä oikeastaan tuo alkutarina on tarina meistä jokaisesta. Tarinan ajatus on siinä, että meille jokaiselle olisi käynyt samoin. Siksi ei vain Adam ja Eeva langenneet, vaan myös minä ja sinä. Adam ja Eeva ovat kuva jokaisesta ihmisestä.

Kohtalokasta on se, että tuota lankeemusta seurasi kuoleman ilmaantuminen ihmisen elämään. Tämän lisäksi Jumala luki kirouksen Adamin ja Eevan vaivoiksi. Synnyttämisen kivut ja elannon hankkimisen raskaus. Siunaus elämän jatkumisessa, jokaisessa lapsessa oli rangaistusta suurempi, siunaus oli suurempi kuin kipu, jolla lapsi synnytetään.

Paratiisissa asiat olivat hyvin. Elämä oli suloista ja vaivatonta. Mutta kun heidät ajettiin ulos, hedelmällinen paratiisi vaihtui kuivaksi erämaaksi, joka vasta kovan vaivannäön jälkeen tuotti satoa.

Me olemme paratiisista karkotettua kansaa, sen huomaamme päivittäin siinä, että elämä ei ole helppoa. Joskus asiat onnistu suunnitelmiemme mukaan, monet asiat särkyvät huonojen valintojemme tähden tai meistä riippumatta. Tai sitten olemme valmiiksi rikkinäisiä ihmisiä eikä lähtökohdista pysty ponnistamaan korkeammalle.

Elämän rikkinäisyys tuli X tarinassa sillä tavalla ilmi, että kuulemani mukaan, hän kasvoi ilman omaa isää. Mikäli asia on näin, joitakin jälkiä se lienee jättänyt sisimpään. Yksinhuoltajana hänen äitinsä teki ison työn. Sen aikainen maailma ei ollut välttämättä myötämielinen hänen äidilleen.

… Elämässä sei ollut vain vaikeuksia, vaan myös iloja ja onnea. esimerkkejä…

Tytär sanoi, että äiti sairasti muutaman viikon ennen kuolemaa. Te kävitte häntä katsomassa ja osasitte odottaa, että näin voi myös käydä. Surusta huolimatta äidin kuolema oli jonkinlainen helpotus. X elämä oli jo eletty. Kun ihminen ei pysty sairaana muistamaan omaa elämäänsä eikä läheisiään, se ei ole enää elämistä tavallisessa mielessä vaan enemmänkin olemista. Sekin on arvokasta ja meidän tulee kunnioittaa ja varjella heikkoakin elämää. Mutta kun kunto ja vointi menevät kovin huonoksi, kuolema voi olla tervetullutkin asia. Jokaiselle tulee aika, jolloin maa kutsuu meitä. X:lle se tuli … vuoden elämän jälkeen.

”Maasta sinä olet tullut. Maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” Kristillisessä hautauksessa sanat eivät onneksi jää vain kuoleman todellisuuden muistamiseen. Yksi lause tulee vielä tämän jälkeen, mikä muuttaa kaiken: Jeesus Kristus on sinut viimeisenä päivänä herättävä. Se mikä lankeemuksessa särkyi, Jeesus teki ehjäksi ja paratiisin ovet avautuvat meille uudestaan. Siksi jätämme X Jumalan käsiin uskoen, toivoen ja luottaen siihen Jumalaan, joka rakastaa samalla rakkaudella kaikkia ihmisiä, että hän antaa katoamattoman elämän ja ikuisen kodin teidän äidillenne – ja että kerran ajan päättyessä koittaa pelastettujen jälleennäkeminen.

Vaaleanpunainen

Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun isäni kodissa on monta huonetta… Joh 14:1-6

Hyvät ystävät. … oli tullut nyt X:n aika. Kaikki kävi yllättävän nopeasti. Niinpä sovimme jälleen tapaamisen ja tulin istumaan X:n taloon, jossa Z hautausta valmisteltiin ja jossa ehtoollista useasti kävin antamassa tai syntymäpäiviä viettämässä. Nyt talo eli jälleen kerran muutoksen aikaa – niin kuin monta kertaa aikaisemminkin. Paljon monenlaista elämää ja kulkijaa talo on nähnyt. Istuimme keittiössä sillä paikalla, jossa kangaspuut olivat aikanaan sijainneet ja mattoja kudottiin. Muistoja käytiin läpi. Samoja muistoja osin kuin Z kohdalla, mutta nyt X:n silmin katsottuna.

Kun jostakin ihmisestä sanotaan jotakin uutta ja yllättävää, se herättää välittömästi mielenkiintoni. Sellainen asia sanottiin myös X:stä. Tytär kuvasi äitiään ytimekkäästi sanomalla, että hän oli vaaleanpunainen. Se oli hauska ja osuva kuvaus. Isä oli sinivalkoinen veteraani mutta äiti on vaaleanpunainen.

Mielikuvat, jotka perinteisesti liittyvät vaaleanpunaiseen, kuvaavat myös X. Äitiin liittyviä sanoja ovat: hyvyys, ja hyväntahtoisuus, inhimillisyys, hellyys, herkkyys, peh-meys, myös naisellisuus ja kauneus voidaan liittää vaaleanpunaiseen. Hän ei ollut jyrkkä eikä kova. Vaaleanpunaiseen liittyy myös viattomuus. X ei ollut riidankylväjä, ei kateellinen eikä juonittelija, vaan kuten sanottu hyväntahtoinen. Tämä herkkyys korostui vanhemmiten siten, että hän kävi  ulkoisesti pienemmäksi. Hän oli lähes pelkkä henkäys kulkiessaan rollaattorillaan. Hoitajat pitivät hänestä ja tulivat mielellään häntä silittämään ja halaamaan. X oli helppo hoidettava ja piristys siinä asumisyhteisössä. Hän oli myönteinen ja hyväntuulinen.

Kyllä hän osasi korottaa ääntään. Aikanaan lapsia piti komentaa huutamalla, mutta hän oli silloinkin oikeudenmukainen. Komento tuli aiheesta.

Hän osasi myös pitää puoliaan, vaikka huutamista ja inttämistä siihen ei tarvinnut.

Mieleeni X:stä tuli myös Suomeen 1960-luvulla muuttanut Itävallan juutalainen Anne Fried. Hän eli 95-vuotiaaksi ja oli ulkoisesti hieman X oloinen. Hän on kirjoittanut muistelmiaan ja esseitä kirjallisuudesta. Eräs hänen teoksensa on palkittukin vuoden kristillisenä kirjana. Erityisesti mieleeni palautui yksi kohta hänen muistelmakirjassaan Elämän vuodenajat. Hän kertoo keskustelustaan taiteilijamiehensä kanssa, kun kävelivät kotiin Pariisissa. He olivat köyhiä, kun hänen miehensä taulut eivät menneet kaupaksi. Nänen miehensä käveli pää painuksissa katua tutkien. Hän sanoi: “Joku on varmasti hävittänyt rahaa. Jos löydän viiden frangin setelin, mitä haluaisit?” “Orvokkikimpun”, sanoi Anne. Entä jos löydän kymmenen frangia? “Orvokkikimpun ja leivän.” Entä jos löydän 20 frangia? “Orvokkikimpun, leivän ja viinipullon.” Entä jos 50? “Orvokkikimpun, leivän, viinipullon ja muutaman osterin.”

Mielestäni tämä lyhyt kertomus on vaaleanpunainen, vaikka orvokkikimppu ei ollut sen värinen. Mutta siinä, että köyhänä ja nälkäisenä haluaa ensin ravintoa sielulleen ja vasta sitten ruumiilleen. Siinä on jotakin vaaleanpunaista. Luultavasti X ostoslista ei olisi ollut yhtä ranskalainen viinin ja ostereiden kanssa. Mutta ehkäpä nuo kukat ja leipä olisivat olleet mukana.

Vaikka X persoona oli vaaleanpunainen, elämä ei ollut vaaleanpunaista, jos sillä tarkoitetaan helppoa elämää. Monien ikätoveriensa tavoin hän on nähnyt sota-ajan ja siitä johtuvan puutteen ja niukkuuden.

Leipä ei muutenkaan tullut helpolla taloon. X jäi auttamaan isää ja äitiä kotitilalle. Apu oli vielä enemmän tarpeen, kun mamma kuoli.

Siihen mennessä X asui jo Z kanssa talon tien puoleisessa päädyssä ja hoiti pientä Y:tä. Mamman kuoltua. Pappa muutti yläkertaan ja X ja Y pitivät taloa. Tai pappa vielä viljeli peltoja ja X hoiti karjaa ja huushollia. Talon päädyssä asui vielä myös muita perheitä vuorotellen, jotka rakensivat omaa taloaan. Oli mielenkiintoista kuulla, kuinka paljon vilinää ja elämää taloon on mahtunut – ja sopu sijaa antanut.

Suurella itkulla saatettiin viimeinen lehmä pois. Peltoja myytiin kaupungille, joka kaavoitti alueesta tontteja. Asuinympäristö muuttui. X meni  töihin …

Yhdessä Y kanssa elettiin ja touhuttiin erilaisissa tehtävissä. X oli tottunut yhteisölliseen elämään, jossa vastuuta kannetaan ja toisia autetaan. Koti on ollut kiintopiste koko elämän ajan. Asukkaat vaihtuvat, kun X muuttaa iäisiin majoihin – siihen, minkä Jeesus on valmistanut. Siellä ei tehdä remonttia. kaikki on valmista.

Kotiäidin luovuus

Joh 14 – Isäni kodissa on monta huonetta

Hyvät ystävät. Ystävämme X on päässyt kotiin, Kristuksen luokse. Rauha laskeutui, tuskat ja taistelut päättyivät. Kuolema armahti lopulta väsyneen sairauden kuluttaman ihmisen. ”Kynttilä poltettiin niin loppuun kuin vain voi.” Se kuvasi hyvin tosiasiat. Tyhjemmäksi ihmiselämää on vaikea ammentaa

… X:n elämäntarinassa minua puhutteli erityisesti seuraavat asiat:

Hän oli kotiäiti. Y oli vanhanaikainen mies ja hän halusi, että X hoitaa kotia. Minun on joskus ollut vaikea eläytyä kotiäidin elämään, ja muodostaa siitä tarinaa: mutta X:n kohdalla tajusin yhden asian. Ensinnäkin kotiäiti joutuu usein luopumaan unelmistaan: mahdollisesta ammatista, jolla saisi osakseen yhteiskunnallista arvostusta – ehkä myös itsekunnioitusta. Tämän tajusin toki jo aikaisemmin. Kotiäiti ei anna vain jotakin työpanosta perheen hyväksi – hän antaa koko elämänsä. Takavuosina tämä on ollut tavallinen tarina. Nykyään arvostetaan toisenlaisia asioita. Sitä, että nainen ei ole miehen tulojen varassa ja riippuvainen hänestä. Mutta voiko ihmisen elämä olla pelkkää uhrautumista puolisolle ja lapsille vailla mitään omaa? Se mitä tajusin, liittyy kauneuteen ja luovuuteen. Sanoitte, että puutarha ja kukat olivat X:lle hyvin tärkeitä, toki hyötykasvejakin kasvatettiin kotona. Puutarha kukkineen on monelle ihmiselle se paikka, jossa voi toteuttaa itseään ja luomisentarvettaan. On tärkeää, että jokaisella ihmisellä voisi olla jokin henkireikä. X:llä se oli puutarha. Miten muokata puutarha sellaiseksi, että se tuo iloa ja on kaunis keväällä, kesällä ja vielä syksylläkin. Siinä hän ei tehnyt jotakin vain muita varten – siinä sai tehdä jotakin sellaista, mistä sai iloa itsellekin ilman, että tarvitsi ajatella niin paljon muita.

Toinen asia elämäntarinassa on pitkäaikainen sairaus. Moneen vuoteen hän ei enää tuntenut tytärtään, siitä suurimman osan hän oli vuodepotilaana. Henkilölle itselleen tuossa vaiheessa ei ilmeisesti asia ole ongelma. Ajantaju on sairauden edettyä hämärtynyt olemattomiin, hän on niin pois tästä maailmasta että ei enää koe kärsimystä omasta tilasta. Läheisille tilanne on raskas, varsinkin silloin kun omaisen persoona on muuttunut kovin toisenlaiseksi. X tällaista muutosta ei tapahtunut ainakaan kovin rajusti. Hän säilytti iloisuutensa. Mutta hän ei voinut tunnistaa lapsiaan, koska omassa maailmassaan hän oli kaksikymppinen jälleen. Kävi mielessäni sellainenkin ajatus, että hänen tajuntansa oli jo asettunut  jonkinlaiseen taivastietoisuuteen. Taivaassa me emme ole vanhuksia emmekä sairaita – ehkä juuri niitä 2-kymppisiä. Mutta onneksi sitten, kun lopulta on jälleennäkemisen aika, me tunnistamme kyllä toisemme. silloin mekin olemme 2-kymp.

X sairauteen liittyy teillä muistoissa monenlaisia tarinoita X:n kulkemisista ja harhailuista, jopa parvekkeelta hyppäämiseen. Yksityiskohta, mikä kiehtoi minua, liittyi siihen miten hän itse koki ympäristönsä. Eräänä kertana hän oli kerrostalon rappukäytävästä ottanut selvän huotomiehen numeron, soitti hänelle asunnostaan ja sanoi, että asunto josta hän soittaa, tuntuu hänestä kovin kauniilta. Voisiko hän vuokrata sen? … Sairaus ei ollut ilmeisesti muuttanut hänen kauneusihannettaan, sitä mikä tuntuu mukavalta ja kodikkaalta.  Siinä kodissa ei ollut enää puutarhaa. Mutta verrattuna vanhaan asuntoon, hänellä oli uudessa kodissaan sellaisia mukavuuksia, jotka vanhasta  puuttuivat (juokseva vesi). Luovuudelle kukaties avautui uudet väylät.

Tänään hänen maallinen majansa lasketaan hautaan. Sitä paikkaa jota meitä kuoleman jälkeen odottaa, sanotaan taivaaksi. Jeesus sanoi, että se on meidän kotimme. Maanpäälliset kodit ovat meille tärkeitä, mutta ne ovat väliaikaisia. Meidän varsinainen ja ikuinen kotimme on Jumalan luona. Jeesus sanoi oppilailleen, että hän menee laittamaan sinne paikan valmiiksi. X on päässyt sinne. Se on varmasti paikka, mikä myös tuntuu hänestä kodilta; paikka missä hän ei ole vain palvelemassa muita, vaan saa levätä ja nauttia täyttymyksestä. Siellä avautuu luovuudelle kokonaan tuusi puutarha – paratiisi.

Jes 66:13-14 Niin kuin äiti lohduttaa lastaan (ks. Ps 131:1-2)

Usein Jumalasta puhutaan isänä, joka kukistaa vihollisensa. Yhtä hyvin Jumalasta voidaan puhua ja ajatella äitinä. Jumala on äiti, joka pitää meistä huolta, äiti jonka syliin voi juosta, jolle kertoa kaiken, mikä mieltä painaa. Virsi 552 (Mua siipeis suojaan kätke) Virsi viittaa myös Jumalan äidilliseen hoivaan. Jeesus: Olen tahtonut koota lapsesi niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan, mutta te ette ole tahtoneet.

Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minä teitä lohdutan (Jes 66:13-14)

Hyvät ystävät, hyvä saattoväki
Me olemme saattamassa rakasta äitiänne ja mummuanne hänen viimeiselle matkalleen. Tänään on viimeisten rakkauden sanojen aika. Huomenna vietämme kaikkialla Suomessa äitienpäivää. Ehkä voi sanoa myös, että X äitienpäiväkukkaset annetaan jo tänään. Ne pitävät sisällään kiitoksen ja kaipauksen siitä hyvyydestä, mitä hän teille on ollut.

Jokaisen ihmisen elämä muodostaa tarinan: herkän tarinan, ainutlaatuisen tarinan, koska jokainen meistä kätkee Jumalan luomisen aluperäisen jäljen sielussaan. Kun tänään etsitään äitinne tarinaa, minkälaisista langoista se on kudottu? Mitä tuohon tarinaan kuuluu? Luonnollisestikaan minä en ole sen tarinan paras kertoja. Te tunnette tarinan paremmin, te myös olette osa tuota tarinaa. Ja aina kun X tarinaa kerrotaan, jotakin teissä herää eloon.

Meillä oli viikolla X hautausta varten keskustelu, jossa tuli esille hänen tarinaansa kuuluvia tapahtumia ja asioita. Nostan esille joitakin sellaisia näkökohtia, jotka pysähdyttivät minut tai saivat mielikuvitustani liikkeelle.

Ensimmäinen iso asia oli äidittömyys. X:n äiti kuoli ennen kuin hän aloitti omaa koulutietään. X:n muistot äidistä haalistuivat ajan myötä, mutta hän muisti kyllä sen päivän, jolloin tämä tieto hänelle kerrottiin, kun hän palasi muiden kanssa puolukkametsältä. Puolukkamuki oli lentänyt hänen kädestään maahan. Pikkukätösten työn hedelmä oli kumollaan pihalla. Lapselle ei mikään ole niin pelottavaa ja surullista kuin äidin menettäminen – menettää se käsi, joka hyväileen pelkomme pois. Miten minulle nyt käy, mitä minulle tapahtuu?

Huolimatta siitä, kuinka vahvaksi sisäisesti ihminen kasvaisi persoonaltaan ja uskossaan, äidin menettäminen jättää lähtemättömän jäljen. Se ei koskaan tämän elämän aikana täysin korjaannu. Vertauskuvaa käyttäen voisi sanoa, että koko loppuelämä menee siihen, että niitä pudonneen mukin puolukoita kerätään yksi kerrallaan takaisin. Ja silti meissä hauraissa ihmisissä on jonkinlainen ihme sitkeys ja elämänvoima, mikä saa meidät jaksamaan. X:llä oli onneksi lähellä ihmisiä, jotka pitivät huolta.

Erityisen tärkeäksi tuli sisko, joka oli häntä useamman vuoden vanhempi…

…

Jäätyään ilman äitinsä lohdutusta – Jumalan lohdutus on ollut lähellä. Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minä teitä lohdutan. Tuo sama lohdutus Jumalan sydämeltä tulkoon teidän osaksenne, nyt kun teillä on surun aika.

Naiseksi ilman äitiä

Kun mietin A elämää sen keskustelun perusteella, mikä minulla oli tyttärien kanssa, minulle elämän isoiksi asioiksi keskustelussa nousi eräs yksityiskohta. Ulkokpuolisena ihmisenä en luonnollisesti ole tuntenut häntä niin hyvin kuin te. Muutamista luonnehdinnoista siitä keskustelusta yritän katsoa kuin ikkunasta sisälle sielun taloon.

Yksi A elämäntarinaan merkittävällä tavalla vaikuttanut asia tapahtui hänen ensimmäisellä ikävuodellaan. Hänen äitinsä kuoli, kun A oli 10 kuukauden ikäinen. Hän oli vielä niin pieni, että ei osannut silloin hahmottaa kunnolla tilannetta. Silti menetys on jättänyt jäljet, koska jokainen päivä sen jälkeen oli elämää ilman äitiä. Käytännössä katsoen koko hänen ihmimillinen elämänsä. Kun te ajattelette omaa äitiä ja sitä, kuinka tärkeä hän teille on ollut, mitetitte kaikkea sitä, milloin olette tarvinneet häntä, turvautuneet häneen ja mikä merkitys hänellä on ollut teidän elämässänne – alkaen kaikista arkipäiväisistä asioista. Se kaikki on jotakin sellaista, mistä A:lla ei ollut mitään kokemusta. Saattaa olla että teille tulee mieleen myös, kuinka äiti nuhteli ja komensi. A:lta puuttui tämäkin kokemus: varmuus siitä, että se joka nuhtelee ja komentaa myös varmati rakastaa häntä ja haluaa hänen parastaan. – että nuhteet tulevat ehdottoman rakastavasta sydämestä. Sellaisia äidin nuhteet ovat.

Tutustuiun yhteen yliopistotutkimukseen, jossa oli haastateltu 30 naista. (Paula Tuovinen: Naiseksi ilman äitiä) Jokainen heistä oli elänyt ja kasvanut naiseksi ilman äitiä. Äidin ja tyttären suhde on yleensä hyvin vahva ja tärkeä. Äidit ja tyttäret ja tyttären tyttäret muodostavat naiseuden ketjun, jossa äidiltä tyttärelle siirtyy paljon näkymätöntä ja lausumatonta naisena elämisestä. Äiti on roolimalli, tukija ja lohduttaja, mutta myös se henkilö, jota vastaan tytär erityisesti kapinoi ja josta hänen on irtaannuttava tullakseen itsenäiseksi. Hyvässä tapauksessa lähipiiristä löytyy sellaisia mummuja ja tätejä, joiden kautta saa korvaavia kokemuksia ja elämästä tulee kohtalaisen ehyt. A:lla sellaista tukea luultavasti oli. Mutta silti – äiti on korvaamaton.

Tutkimuksen mukaan naisen elämästä voi tulla hyvä ja tasapainoinen vaikka hän kantaisikin sielussaan äidittömyyden haavaa. Mutta onnellisessakaan tapauksessa menetetyn äidin kaipuu ei katoa elämästä mihinkään. Tämän asian tutkimus toi esille jokaisen kohdalla. Syvänä haavana tämä varmasti säilyi myös A:lla – tavalla jota on ehkä toisten vaikea huomata.

A löysi itselleen nuorena hyvän puolison P. Heidän rakkautensa kesti kuusikymmentä vuotta. Siinä liitossa A sai kaipaamaansa turvaa ja läheisyyttä. Mutta minkälaista hänen oli tulla itse äidiksi, kun ei voinut oman äidin kanssa käydä läpi kysymyksiään ja pelkojaan. Lapset syntyivät kuitenkin ajallaan. Ja varmasti hän halusi tarjota teille jotakin siitä, mitä vaille itse jäi: pysyvyyttä, läsnäoloa äitinä ja mummuna.

Kertoessanne A luonteenpiirteistä mainitsitte joitakin erikoisia seikkoja. Vähiten erikoinen oli se, että hän piti käsitöistä ja kukkien hoitamisesta. Se oli hänen henkireikänsä, jossa tunsi olonsa hyväksi.

Hän ei pitänyt matkustamisesta – eikä siksi yleensä mihinkään matkustanutkaan, vaikka P olisikin mielellään ottanut hänet mukaansa. Hän vierasti kaikkia koneita, moottoreita ja tekniikan vempeleitä. Se oli P:n maailmaa, johon hän ei koskenut. Hän ei koskaan opetellut uimaan eikä suostunut edes tulemaan veneeseen, vaikka mökki oli järven rannalla. Varovaisuus, mikä A:lla oli palautuu ainakin minun mielessäni hänen historiaansa.

Mainitsemani tutkimuksen mukaan osa äidittömistä naisista pelkää vaistomaisesti äidin kohtalon toistuvan omalla kohdallaan. He pelkäävät, että lapset jäävät äidittömiksi, niin kuin hän itse. Tällaista taustaa vasten katsottuna mainitsemani piirteet äidistänne asettuvat jotenkin ymmärrettävään valoon.

Hyvät ystävät. A elämän matka on päättynyt. Hän on päässyt perille lopulliseen kotiinsa. Siellä ovat häntä vastaanottamassa edellä kulkeneet rakkaat. P mutta myös oma äiti. Siinä tervetulohalauksessa kätketyt kyyneleet vuotavat pois niin että jäljelle jää vain syvä ilo ja rauha.

Tässä uskossa jätämme hänet hyvän ja armollisen Jumalan huomaan tietäen sen, että Jumalan rakkauden katse on seurannut hänen elämäänsä kaikissa vaiheissa ja on ottanut hänet vastaan nyt kun matkan määrä on tullut täyteen.

Äiti

Äidin menettäminen on aina elämämme perusrakenteita horjuttava kokemus. Silloinkin kun äiti on saanut elää pitkän ja hyvän elämän. Äidit kuitenkin ovat olleet niitä elämämme tukipilareita, joihin olemme aina saaneet turvautua kaikessa. He ovat auttaneet meidät elämän alkuun. He ovat kannustaneet, huoltaneet ja antaneet fyysisen turvan meille aina ja ehdoitta kun sitä olemme tarvinneet. Ei kai mikään voi kuvata meille Jumalaakaan paremmin kuin äidin rakkaus ja murhe lapsestaan. Kenen puoleen voi silloin enää kääntyä, kun äiti on poissa?

X:n tytär rukoili lapsena hartaasti äidin puolesta, ettei tämä kuolisi. Kuinka suloisia ovatkaan lapsen rukoukset. Ne ilmaisevat kaiken oleellisen. Lapset tarvitsevat äitiä ja he tietävät sen.

Kun X:n elämä kävi heikoksi ja sairaaksi, että hän ei enää jaksanut puhua eikä mitään. Silloin lasten rukoukset kääntyivät jälleen Jumalan puoleen, että hän ottaisi äidin jo luokseen. On vaikeaa nähdä oman äitinsä kärsivän. Sillä äidit ovat niitä jotka ovat vahvoja ja voittamattomia.

X on painanut päänsä viimeiseen uneen. Iankaikkinen lepo on hänellä nyt edessä.

Kenen puoleen voimme nyt kääntyä kun äiti on poissa. Meistä itsestämme on tultava niitä isiä ja äitejä, jotka ovat nuorempia varten. Mutta niin kuin X:lläkin, voi myös meillä olla taivaallinen suoja ja turva elämässämme. Me saamme aina rukouksin kääntyä Jumalan puoleen. Hän on vahva turva

Äidin rakkaus säilyy

Lapsille vielä haluan sanoa, että äidin sydän oli heikko. Se ei kestänyt rasitusta, mutta milloinkaan se ei väsynyt rakastamasta. Ja vieläkin rakkaus säilyy. Vaikka äidin (X:n) sydän on lakannut lyömästä, niin se ei ole lakannut rakastamasta.

Vaikka te ette enää koskaan voi halata äitiä eikä äiti voi halata teitä, niin hän kuitenkin teitä edelleen rakastaa niin kuin hän on aina teitä rakastanut. Teidän ympärillänne on nyt toisia rakastavia käsiä, jotka pitävät teistä huolta.

Äidin perintö

Psalmi 16:5-8: Herra, sinä olet minun perintöosani, … kaunis perintö on minulle annettu.

En tuntenut äitiänne. Mutta hän on kasvattanut teidät. Te kannatte elämässänne, arvoissanne, hänen perintöään. Tein luonanne yksinkertaisen havainnon. Teillä oli hyvä olla sisarustenne kanssa. Te viihdytte toistenne seurassa. Siinä miten te olitte keskenänne näkyi mielestäni häivähdys teidän äitiänne. Siinä iloisessa keskustelussa olisin hyvin voinut kuvitella hänet mukaan. Äidin perintö elää teissä. Siitä te voitte olla myös kiitollisia, että se hyvä mihin hän on ohjannut joskus lujalla joskus lempeällä kädellä – sillä kädellä on jälkensä teidän elämässänne.

Äidin perintö elää teissä.
– jotakin olette perineet biologisesti, geeneissä (ulkonäössä ja luonteessa, jollakin teistä on hänen käden taitonsa, jollakulla järjestelykyky, joku on perinyt huumorin, joku hänen luovuutensa, joku taas periksiantamattomuuden tai jotakin muuta.)
– jotakin taas peritte esineinä ja tavaroina, joissa tunnearvo on usein tärkein. Niissä säilyy rakkaat muistot.
– mutta henkinen perintö kulkee myös mukana. ihanteet ja arvot. Mielestäni joku tyttäristä puki tämän asian hyvin tunnustuksen muotoon, kun hän sanoi: Äiti on ollut hyvä naisen malli: rohkea ja vahva nainen, ajatteleva ja avoin nainen, helposti lähestyttävä. Hän ei ole elämässä jäänyt sivustakatsojan rooliin, vaan on lujalla otteella pitänyt siitä kiinni ja usein myös ottanut ohjat omiin käsiinsä.

Äiti antoi tunnustuksen myös teille: onkohan maailmassa yhtään niin tyytyväistä ja onnellista äitiä kuin hän.

Tarkoitus ei varmaankaan ollut vertailla muihin, vaan ilmaista se hämmästys, että hän ei tiedä voisiko tässä maailmassa todella kokea vielä suurempaa onnea ja tyytyväisyyttä, kuin se mitä hän teidän kanssanne on saanut kokea. Ehkäpä ei tässä maailmassa.

Äiti on jättänyt perinnön teille. Mutta on olemassa myös toinen perintö, joka ei häviä. Lukemani psalmi puhui siitä perinnöstä. Se on perintö, jonka X on saanut omakseen. Ihana maa on tullut osakseni, kaunis maa on minulle annettu.

Toivossa väkevät

Äidit vain
nuo toivossa väkevät
Jumalan näkevät.
Heille on annettu voima ja valta
kohota unessa pilvien alta
ja katsella korkeammalta.

Luettuani Lauri Viidan runon, minulle tuli mieleen tämä Paavalin korinttolaiskirjeen yksi tunnetuimmista kohdista. Se kertoo syvällisellä tavalla kristillisestä elämästä jotakin oleellista. – teksti on siitä samasta kirjeestä kuin kirkossa luettiin.

2 Kor 12:7-10 Jotta nämä valtavat ilmestykset eivät tekisi minua ylpeäksi, olen saanut pistävän piikin ruumiiseeni, (Saatanan enkelin) kurittamaan itseäni, etten ylpistyisi. Olen kolme kertaa pyytänyt Herralta, että pääsisin siitä. Mutta hän on vastannut minulle: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa” Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima. Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden.; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.

Paavali kertoi Jumalan voiman näkyvän hänessä parhaiten silloin, kun hän itse on heikko. Jopa syvimmän heikkouden läpi tulee esille mahtava voima, joka on kätketty uskoon ja toivoon.

Jumala voi käyttää meitä palveluksessaan merkillisellä tavalla. Hän tekee heikkoudesta vahvuuden. Niiden kautta opimme parhaiten mitä on Jumalan hyvyys, suuruus ja armo.

Jotakin samaa kuin Paavalin kirjeessä ymmärrän myös näissä sanoissa ”äidit nuo toivossa väkevät”. Äidin voimakkuus ei perustu käsillä olevaan suuruuteen ja mahtavuuteen. Se sai voimansa asioista, jotka eivät olleet toteutuneet vielä. Kysymys on toivosta – se tuo voiman tähän päivään ja sen ponnistuksiin. Äidit ovat eläneet tulevaisuutta varten. Ehkä tällainen lähestymistapa elämään on osin jopa kirjoitettu äitien perimään. Suojella elämää, rakentaa luja pesä.

Toivo katsoo yli sen, mitkä nyt ovat realiteetit. Jos edessä on köyhyyden ja niukkuuden kuilu, epävarmuus ja pelko, niin kuin X:n tilanne sitä on ollut jäätyään yksin lasten kanssa. Kovalla työllä ja uhrautumisella kuilun yli rakentuu silta. Toivo on se voima joka näkee sen jo valmiina, toivo on se joka saa tavoittelemaan sitä hyvää ja tekemään ponnisteluja sen tähden.

Teidän äitinne ja isoäitinne on tehnyt uskomattoman työn yksinhuoltajana, surunsa läpi rakensi lujan pesän – J.kadulle silloisen kaupungin laitamille. Se työ on kantanut hedelmää ja se työ on myös tullut päätökseen. Nyt on levon ja kiitoksen aika.

Äidin kuolema jätti koko elämän mittaisen surun

Xn tarina on selviytymistarina, tarina siitä miten vaikeuksien läpi voi säilyttää iloisuuden yhdistyneenä syviin arvoihin elämän kunnioittamisesta. Olisi ollut mahdollista valita myös katkeroitumisen, vihan ja pettymyksen tien. Sille tielle X ei lähtenyt. Usko hyvyyteen, elämän kantaviin voimiin ja myös usko omaan yrittämiseen oli vahva.

Kohtalokkain hetki oli luultavasti silloin kun hän B-vuotiaana näki äitinsä kuolevan. Sen lisäksi, että siitä jäi ahdistava kuva pysyvästi mieleen niin vielä vaikeampi asia oli se, että hän menetti äitinsä myötä sen rakastavan sylin, jota jokainen lapsi tarvitsee enemmän kuin mitään muuta. Äidin menettäminen toi pysyvän surun hänen elämäänsä. Jos äiti puuttuu, maailma jää vieraaksi paikaksi.

Mutta onneksi hänellä oli mummu, jonka luota hän löysi turvan. x sai hyvän kodin, hänestä huolehdittiin, vaikka mummu ei toki korvannut äitiä…

Olen puhuessani kerrannut kuulemani mukaan X:n elämästä hyviä asioita, joista muisto syntyy. Te tunsitte hänet paremmin kuin minä. Teidän muistojenne joukossa on varmasti paljon hyviä ja hauskoja asioita, mutta ehkä niiden joukkoon kuuluu myös sellaisia asioita, jotka ovat olleet ristiriitaisia, eikä niin kauniita. Jos jotakin sellaista on, niin tänään on aika pyytää anteeksi ja antaa anteeksi.

Kuolema taivaallisen elämän syntymäpäivä (napanuoran katkeaminen)

Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. 1 Joh 3:1-2

Meillä ihmisillä on erilaisia siteitä toisiimme. Avioliitto on yksi esimerkki siteestä. Se on yhteisen tahdon ja rakkauden side. Sukulaisuuden muodostamasta siteestä puhutaan verisiteenä. Side voi olla myös jokin menneisyyden tapahtuma, yhteinen historia. Siteet toisiin voivat olla elämää rikastuttavia mutta myös kahlitsevia.

Yksi ihmeellisimpiä siteitä kahden ihmisen välillä liittyy elämämme alkuvaiheisiin – se on napanuora, joka liittää kohdussa kasvavan lapsen äitiinsä. – Tästä merkillisestä siteestä, äidin ja lapsen siteestä haluan tänään lähteä liikkeelle ennen kaikkea siksi, että sen keskustelun perusteella, mitä kävimme joitakin päiviä sitten korostui mielestäni se, että X oli ennen kaikkea äiti. Hän oli Äiti, joka tänään suuren rakkauden ja kiitollisuuden tähden kirjoitetaan isolla alkukirjaimella. – ja toisekseen siksi, että kakki maanpäälliset siteet kerran katkeavat, halusimme tai emme.

Äitiys on ollut hänen ehkä merkittävin kutsumuksensa. Se toi hänelle suurimman ilon ja onnen. Äidin kutsumus ei ole itselleen elämistä – ilo ja onni, joka tässä kutsumuksessa tulee ei ole itsekästä eikä omistamista, vaan rakkauden monikertaistumista. Se on elämistä muille: elämistä lapsilleen ja heidän lapsilleen. Se on aikansa, taitonsa ja voimansa antamista toisten parhaaksi. Tästä hyvästä te olette saaneet paljon nauttia.

Tätä kutsumusta ei yhteiskunta ole koskaan pitänyt kovin merkittävänä, mutta lapsi antaa sille suuren arvon. Lapsi tietää, että hänen ei tarvitse vielä selvitä yksin, vaan hänellä on joku joka huolehtii.

Vaikka raskaus ja synnyttäminen ovat hyvin luonnollisia asioita, niillä on silti lapsen kannalta tunteen syvyyksiin liittyviä merkityksiä. Napanuoran lisäksi kehittyy tunnesiteet äidin ja lapsen välillä. Äiti on se, joka on kantanut meitä 9 kuukautta sydämensä alla. Hän on pitänyt meitä sylissä, antanut ruokaa ja hoivaa, rakkautta ja turvaa maailman kylmyyttä vastaan. Meidän kasvaessamme, hänen katseensa seurasi meitä. Ja kun lapsena satutimme itsemme tai pahoitimme mielemme, saimme kiivetä äidin syliin: tuntea lämpöä ja kuulla tutun sydämen sykkeen.

Nuo osat vaihtuivat äidin vanhetessa. Te annoitte takaisin hänelle sitä rakkautta, hoivaa ja turvaa, kun hänen voimansa vähenivät

Me olemme täällä kirkossa äitinne, isoäitinne ja ystävänne kuoleman koskettamana. Hänen rakastava sydämensä on lakannut sykkimästä, mutta se ei ole lakannut rakastamasta.

Te ette voi ottaa häntä syliinne, ette voi silittää hänen kättään, ette kuule hänen puhettaan, hän ei ole enää teidän keskuudessanne, vaan astunut tästä ajasta ikuisuuteen. Kaikki maanpäälliset siteet ovat katkenneet.

Niin kuin napanuora kerran katkaistiin teidän syntymänne johdosta ja se erotti teidät erillisiksi ihmisiksi. Nyt on aika antaa viimeisten siteiden katketa ja hyväksyä kuoleman peruuttamaton ero. Ja silti vaikka ero on peruuttamaton, se ei ole lohduton.

Me kuolemme tälle maailmalle, mutta samalla Jumalan armosta astumme sisälle todelliseen ehtymättömään ja katoamattomaan elämään. Siksi kirkossa kuolemaa on verrattu syntymiseen. Elämän ääripäät ovat samankaltaisia. Tätä vertauskuvaa ovat käyttäneet kristityt jo varhain. Siksi myös kristikunnan suuria kilvoittelijoita, pyhimyksiä muistellaan heidän kuolinpäivänään. Se on ollut päivä jolloin siirtyivät Jumalan kirkkauteen vapautettuna kaikista maallisista siteistä. Heidän kuolinpäivänsä on uuden syntymisen päivä.

Kun teidän äitinne on kuollut, se on samalla ollut hänen taivaallinen syntymäpäivänsä. Se elämä saatettiin täällä alkuunsa kasteen yhteydessä. Mutta maanpäällinen elämä tulee ahtaaksi ja muutamme avarampaan tilaan. – teidän tehtävänne on päästää hänet menemään, surusta ja rakkaudesta huolimatta suostua siihen. Toiset rakastavat kädet ovat ottaneet hänet vastaan.

Jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Kun side katkeaa tähän maailmaan, me jätämme taakat taaksemme. Edessämme avautuu taivaan suuri ilo, mitä tästä maailmasta käsin ei voi ymmärtää.

Vaikka maanpäälliset siteet katkeavat, taivaalliset siteet eivät katkea. Rakkaus säilyy ja rukous. Ne säilyvät rajan tällä puolella. Mutta ne ovat todellisuutta myös rajan tuolla puolen.

Toinen versio

Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. 1 Joh 3:1-2

Hyvät ystävät. Meillä on erilaisia siteitä toisiimme. Sitä ihmiselämä on. Me tarvitsemme toisiamme ja muodostamme suhteita. Jotkut siteet tulevat syntymässä. Sellaisia ovat sukulaisuuden siteet. Jotkut siteistä ovat itse muodostettuja tai tulevat muuten vain elämän varrella – ystävyys, naapuruus, työtoveruus.

Kun tänään siunaamme X viimeiselle matkalleen, minun mielessäni on kaksi sidettä.

Yksi vahvimmista ja syvällisimmistä siteistä on avioliiton side. Se on vahvin side ja sitoutuminen, minkä ihminen itse muodostaa. Se muodostetaan siinä tarkoituksessa, että vasta kuolema purkaa siteen. Tällainen side oli x ja y välillä.

Heillä oli yli 60 vuotta yhteistä matkaa, jonka aikana he kasvoivat kiinni toisiinsa. Matkan loppupuolella x oli pohtinut mielessään: mitä, jos y kuolee ennen kuin hän. Miten hän pärjää. y oli hoitanut kaikki asiat. – y hiljainen rakkauden tunnustus oli pitää puolisostaan huolta hoitamalla monia asioita, jotta ei x tarvinnut murehtia. Tällä tavalla miehen rakkaus ilmenee, tekoina, huolenpitona mieluummin kuin sanoina.

Pitkän avioliiton jälkeen yksin jääminen merkitsee aina suurta muutosta. Menetys koskettaa elämän ja arjen jokaista kohtaa. Se tuntuu kaikkialla. Miten minä pärjään. y kuoleman jälkeen x pärjäsi kuitenkin. Mutta yksinäistä oli kotona. Elämä alkoi käydä heikommaksi. Lopulta oltiin siinä tilanteessa, että hän ei jaksanut enää taistella elämän puolesta. Sairaudet aiheuttivat jatkuvaa pahoinvointia. Ruoka ei maistunut, elämä ei enää maistunut.

Pojalleen hän oli sanonut, että haluaa päästä puolisonsa luo. Kotiin palvelutalosta ei enää päässyt. Jospa pääsisi taivaan kotiin, missä ovat odottamassa jo puoliso ja monet rakkaat.

Mielessäni on myös toinen side. Yksi ihmeellisimpiä siteitä kahden ihmisen välillä liittyy elämämme alkuvaiheisiin – se on napanuora, joka liittää kohdussa kasvavan lapsen äitiinsä. Napanuora katkaistaan synnytyksen jälkeen. Side äidin ja lapsen välillä on silti hyvin vahva ja tärkeä.

x oli kotona lasten kanssa. y piti hyvänä sitä, että hän pystyi tuomaan leivän kotiin niin että x oli mahdollista olla kotona.

Toisinaan kotiäidit tuntevat surua siitä, että heillä ei ole merkittäviä saavutuksia elämässä. Mutta kun ajattelemme ihmiselämää. Siitä kolme ensimmäistä vuotta ovat sellaisia, josta me emme yleensä muista mitään. Ihmisen kehityksen ja kasvun kannalta ne ovat kuitenkin äärettömän tärkeitä. Ne kolme vuotta ovat asioita jotka painuvat tiedostamattomaan, alitajuntaan. Siellä on kaikki se läheisyys, rakkaus, hoiva, ravinnon antaminen, puhtaiden vaatteiden pukeminen lapselle. Hänen jokapäiväisiin tarpeisiin vastaaminen. Vuodet kolmesta eteenpäin ovat yhtä lailla samaa työtä. Lapsen ohjaamista hyvään elämään rajojen asettamista, lohduttamista. Kun lapsi sairastaa, pelkää, eikä oikein tiedä mitä hänelle on tapahtumassa, äiti lohduttaa. Hän on läsnä, ottaa lapsen hädän vastaan ja vakuuttaa, että ei ole hätää. Nämä kokemukset kulkevat mukanamme matkallamme aikuisuuteen. Kokemukset ovat meissä hyvin syvällä, mutta kuoleman vaaran keskellä, ensimmäinen asia mikä silloin tulee mieleen, on äiti. Kunpa äiti olisi taas lähellä ja puhaltaisi pelon pois. Voiko siis tällainen elämä olla vähämerkityksinen. Ei, vaan se on syvämerkityksinen. Syvimpiä jälkiä ihmisen persoonassa on useinkin juuri äidin rakkaus. Tällainen elämä ei tuo näkyvää asemaa tai tunnustusta. Se on enemmän sitä, josta Jeesus sanoo: olkaa vähässä uskollisia.  …  …

Edustusnainen

”Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sanasi mukaan; sillä minun silmäni ovat nähneet sinun autuutesi, jonka sinä olet valmistanut kaikkien kansojen nähdä, valkeudeksi, joka on ilmestyvä pakanoille, ja kirkkaudeksi kansallesi Israelille”. Luuk 2:29-32

Hyvät ystävät. Olemme teidän äitinne ja mummunne ja isomummunne arkun äärellä. Suru läheisen menettämisestä ja hyvästelemisestä ei ole koskaan helppoa. Mutta hän oli jo valmis lähtemään ja valmistautunut. Hän oli elämästä kyllänsä saanut ja hän jo odotti tätä päivää. Hänen pitkäaikaiseen rukoukseensa on vastattu myöntävästi. Hän on saanut muuttaa monien murheiden ja kärsimysten maasta ikuiseen kotiin taivaaseen, Jumalan luo ja puolisonsa luo, josta hän on niin kauan ollut erossa. Nyt tuo ero on vihdoin päättynyt.

X sai elää pitkän elämän. Se oli myös hyvä ja vaiheikas elämä. Mutta se mitä siitä oli viime vuosina jäljellä ei tuntunut enää elämältä. Siitä oli joutunut jo niin paljon antamaan pois. Viimeisinä vuosina hän oli sokeutunut. Kaikki kaunis oli jätettävä taakse. Päivät eivät eronneet toisistaan – eikä edes yö päivästä eikä kesä talvesta. Silti vielä vanhana ja sokeanankin hän halusi olla siisti ja edustava. Hiukset värjättiin ja ulkoinen olemus pidettiin huoliteltuna. Sillä se välittää viestiä hiljaisella tavalla siitä, mitä on sisällä. Käsitin, että hänen kohdallaan se merkitsi tiettyä arvokkuutta, mihin hän oli kasvanut –johtajan puolisona. Näin äkkiä sanottuna se saattaa kuulostaa kömpelöltä. Mutta sen tarkoitus oli pohtia juuri sitä, miten hän säilytti sisäisesti sen minuutensa, että hän oli ollut puolisona erityisessä asemassa. Kuvittelen mielessäni – ja voin olla väärässä – että jotakin siitä asemasta säilyi hänessä.

Puolison asema tänään ei ole ihan samanlainen, mutta kyllä siinä yhteisiä piirteitäkin on. Tullessaan merkittävän johtajan vaimoksi, se merkitsi myös sitä, että hänen täytyi kasvaa henkisesti tuohon omaan rooliinsa ja asemaansa. Miten käyttäytyä ja olla läsnä edustustilanteissa. Täytyy osata pukeutua, seurustella ja kestitä vieraita. Pappiloista aikanaan sanottiin, että niissä on lasiset seinät. Sitä se on varmasti ollut myös heidän talossa. Hän oli jatkuvan tarkkailun alla.

X mietti tämän tästä: mitä jos Y olisi elänyt, minkälaista elämä olisi ollut. Elämän parhaat vuodet olivat kun oli kotona lasten kanssa, kun isä vielä eli. Traagisesta menetyksestä jäi elämään pysyvä jälki. Siihen ei voinut olla ajatukissa palaamatta. Muutos oli niin kertakaikkisen suuri.

Tuollaisesta edustusvaimon asemasta, X puolison silmäätekevästä asemasta astuminen yksinhuoltajan, lesken ja työläisäidin asemaan on niitä kohtaloita, joista kirjoitetaan kirjoja ja tehdään näytelmiä. Muutos oli dramaattinen – eli siinä itsessään on draaman ainekset.

Mutta niin ajattelin, että vaikka kohtalo heitti hänet ylhäältä alas, hän säilytti sisäisen eheyden. Tällaisissa kriiseissä ei ole itsestään selvää, että säilyttää toimintakykynsä. X oli selviytyjä. Selviytyminen puolison kuolemasta on ollut raskasta. Mutta hän oli sodan läpi elänyt ihminen, nähnyt läheltä kovia ihmiskohtaloita ja menetyksiä. Karjalaisena hän oli kohdannut vaikeuksia elämässä ennenkin (2 evakkomatkaa). Helppoa uusi tilanne ei varmasti ollut. Avioliiton kautta niitä elämän vaikeuksia piti vastaanottaa yhdessä toinen toista tukien. Nyt piti selvitä yksin.

Surusta toivuttuaan hän löysi vahvuutensa ja elämänhalunsa, jossa hän halusi nähdä maailmaa. Karttaan alkoi kertyä nuppineuloja – tuollakin on käyty.

Elämä jatkui, lapset perustivat perheensä. Hän sai seurata sukunsa kasvamista ja astua vähän kerrallaan syrjään ja todeta tyytyväisenä mielessään. Kyllä te pärjäätte.

Aika on tullut täyteen: Herra nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään… minun silmäni ovat nähneet sinun autuutesi.

Ajattelen nyt näitä hurskaan Simeonin sanoja, kun hän vanhana piti Jeesus-lasta sylissään, X:n sanoina kuolemansa portilla. Tässä tutussa raamatunkohdassa on hieman erikoinen ja vanhanaikainen teonsana: laskea. Jumala laskee ihmisen rauhaan eli päästää hänet. Edelleen taidetaan käyttää samaa sanaa siinä yhteydessä, kun lasketaan lehmät laitumelle. Tilanne kuvaa X:n elämää. Hän on kärsivällisesti tai ehkä malttamattomanakin odottanut tuota päivää, jolloin Jumala vapauttaa hänet ahtaaksi käyneestä elämästä. Kun sokeutuessa hänen silmänsä sulkeutuivat tälle maailmalle, sisäiset silmät aktivoituivat yhä enemmän Jumalan maailmalle. Odotus tiivistyi ja lopulta ikuisuuden portit avattiin hänelle.

Nyt on jäähyväisten ja viimeisten sanojen aika. Mutta kerran me astumme samasta portista sisälle ja pääsemme jälleennäkemiseen iloon. – Sen matkan Jumala siunatkoon.

Nykyaikainen nainen

Ihminen, naisesta syntynyt, elää vain vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta. Kuin kukka hän avautuu ja kuihtuu, on kohta poissa, kuin varjo. Ihmisen elämä on laskettu tarkoin, lasketut ovat sen kuukaudet ja päivät. Sinä olet pannut hänelle rajan, jota hän ei voi ylittää. (Job 14:1-2,5)

X luki mielellään ja varsinkin elämänkertoja. Elämänkerrat ovatkin mielenkiintoista luettavaa. Ne kertovat siitä, kuinka jokin tunnettu ihminen on kohdannut vaikeuksia ja selvinnyt niistä. Kirjan henkilöstä tulee kanssakulkija. Meillä jokaisella on elämä elettävänä ja omat vaikeutemme voitettavana. Voimme oppia elämäntaitoa ja saada rohkaisua toisten kokemuksista.

Papin työn yksi arvokkaimpia asioita on kuulla ihmisten elämäntarinoita. Niitä ei ole kirjoitettu kirjoihin. Tarinat, tapahtumat ja luonnehdinnat elävät läheisten muistoissa, jotka kertovat siitä minulle. Kun kuulee ihmisen elämäntarinaa, oma mieli aktivoituu: kuullessa tietyt piirteet korostuvat, toiset jäävät enemmän taustalle, Ihmisen elämä ja persoona alkaa hahmottua. Jotakin oppii uutta, jotakin oivaltaa.

X kuului sen verran vanhaan sukupolveen, että sen ajan naisten maailmassa näkyi paljon vahvemmin perinteiset jaot miesten ja naisten tehtävien välillä. Siksi pienet merkit, joita X:n tarinassa kuulin, liittivät hänet minun mielessäni modernien naisten joukkoon. En tiedä, olisiko hän itse ajatellut samoin. Hän yhdisti perheen ja ammatin. Osa hänen työtovereistaan oli yksineläjiä. Heille ammatti oli merkinnyt sitoutumista elämään, jossa ei ole perhettä. Ehkä se kuului enemmän häntä edeltävään sukupolveen, jossa opettajattaret ja sairaanhoitajat omistautuivat kokonaan työlle. Vahva ajatus hänen nuoruudessaan oli vielä se, että äidit jäävät kotiin pitämään lapsista huolta. X osoitti jo varhain, että ammatin ja perhe-elämän voi yhdistää. Lisäksi lieni harvinaista se, että hänen ikäluokassa naisella oli ajokortti ja auto. Ei se täysin vierasta ollut, mutta ei ihan tavallistakaan.

Toinen asia, jota jäin pohtimaan X elämän tarinaa kuunnellessani, oli se, että hänestä tuli n-lajin harrastaja. Se oli alkuaan puolison harrastus, mutta kun Y ja X menivät yhteen, niin X tuli vedetyksi harrastuksen pariin. Naisilla tämä harrastus ei ole ollut yhtä tavanomainen kuin miehillä. Mutta tajusin yhden asian. Tämän harrastuksen myötä X ja Y olivat yhdessä. He viettivät näin paljon aikaa keskenään, juttelivat toisilleen, jakoivat erilaisia merkittäviä hetkiä toistensa kanssa. Se oli varmasti parisuhteen hoitamiseen hyvä keino.

X teki elämäntyönsä …. Työ ei suinkaan ollut siitä helpoimmasta päästä…

Elämän matka jatkui pitkälle iltaan yhdessä puolison kanssa. Mutta oma särkyneisyys tuli vähitellen tutummaksi vanhuuden tuomien vaivojen kautta.

Kun kunto meni koko ajan alaspäin, X:ltä kysyttiin, halusiko hän tutkimuksiin. X kieltäytyi. Hän tiesi, että elämässä oli tultu sille rajalle, jossa neuvotteluvaraa ei enää ollut. Oli aika valmistautua omaan lähtöön. Mitkään hoidot eivät enää muuta asiaa. On hyväksyttävä se, että elämä maan päällä ei jatku ikuisesti. Meidän on kerran kuoltava. X tiesi aikansa tulleen ja teki sitä sisäistä matkaa, jossa selvitetään välejä eletyn elämän ja edessä olevan kuoleman kanssa.

Tällaista samanlaista pohtimista on jokaisen tehtävä pitkin elämänsä matkaa. Olenko tyytyväinen elämääni? Minkälaisia valintoja on tehtävä tänään, jotta silloin, kun on aika hyvästellä tämä maailma ja antaa se takaisin Jumalalle, en olisi katkera vaan kiitollinen. Elämämme aika on lyhyt. Se tuntuu nyt loputtomalta, mutta päivämme juoksevat pois.

X tajusi elämänsä tulleen päätökseen ja oli valmistautunut siihen. Jumalan edessä kiitämme elämästä ja samalla rukoilemme: Jeesuksen tähden anna anteeksi se, milloin olen toiminut sinun tahtoasi vastaan.

Jätämme turvallisin mielin X Jumalan armon ja rakkauden huomaan. Hän antaa katoamattoman elämän.

Elämäntehtävä naisten aseman parantaminen

Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on antanut sen. Snl 12:7

Tänään saatamme viimeiselle matkalle äitiä, mummua ja isomummua. Persoonaa, josta voidaan sanoa: Voimahahmo, jolla on ollut tahtoa ja sisua, sivistystä ja näkemystä. Mutta myös lempeyttä. … Hän on ollut suvun vahva nainen, joka on jättänyt jälkiä itsestään ja olemassaolostaan teidän sieluihin. Sellaisia ihmisiä tarvitaan lisää.

Eräs roolimalli, jota naisille on paljon ennen tarjottu, on vaatimattomuus, näkymättömyys, sopeutuminen ja omista tarpeista luopuminen. X kulki vastavirtaan. Naisen elämä ei saisi määräytyä miehen mukaan. Sellaiseen ajatteluun ei tulisi alistua. Niinpä X elämäntarinaa tulkitessa yhdeksi kokoavaksi näkökulmaksi tuli naisten aseman parantaminen. Se näyttäytyy vahvana juonteena ehkä jopa elämäntehtävänä. Hän tiesi, että se ei tapahdu itsestään. Sen eteen on tehtävä työtä, näytettävä myös esimerkkiä. Niinpä hän kouluttautui, pääsi ammattiin, eteni uralla esimiestehtäviin. Hänelle oli tärkeää itse pärjätä. Siinä auttoi se, että hän oli kiinnostunut asioista, hän halusi ottaa selvää, hänellä oli tervettä uteliaisuutta. Oli täysin selvää, että hän ajaa ajokortin ja kulkee itse autolla. Oli täysin selvää, että hän opettelee käyttämään tietokonetta ja internettiä…

Se mikä monelle nuorelle naiselle on nykyään itsestään selvää, ei ollut sitä hänelle, hänen nuoruudessaan. Mutta rohkeudellaan ja aktiivisuudellaan hän on ollut raivaa-massa tietä seuraaville sukupolville. Nyt mahdollisuudet ovat tasavertaisemmat. Unelmiaan kohti voi käydä jokainen. Mutta niin silloin kuin tänään, ne eivät tipahda valmiina syliin. Niiden eteen on myös nähtävä vaivaa ja tehtävä töitä. On sivistettävä itseään. Maailma on monimutkainen ja pärjätäkseen siinä on opiskeltava ja hankittava tietoja ja taitoja. Siihen hän myös teitä kannusti.

X lapsi sanoi, että äiti oli enemmän filosofi kuin uskovainen. Hän suhtautui maailmassa näkemäänsä uteliaasti ja kysyen ei niin, että olisi ollut valmiit mielipiteet. Ymmärrän toisaalta tämän vastakkainasettelun. Silti haluan avartaa ajatusta uskonnollisesta elämänasenteesta. Se ei välttämättä tarkoita sulkeutunutta ja ahdasta. Filosofinen mieli voi olla myös hengelliseen ihmettelyyn taipuva. Se voi olla lähempänä elävää aitoa uskoa kuin taipumaton ja dogmaattinen. Yleensä jokaisella ihmisellä on kuitenkin taustalla sellaisia syviä arvoja, joita ei kyseenalaisteta: tasapuolisuus, oikeudenmukaisuus, reiluus, ystävällisyys, hyvyys, ihmisyyden kunnioittaminen näiden puolustaminen ei ole koskaan ahdasmielistä vaan kunnioitettavaa. …

Elämä päättyy ja se on ihmisen osa. Tomu palaa maahan, josta se on tullut, sanottiin Raamatun sananlaskussa ja jatkoi: Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut. Uskonnollinen ajattelu ulottuu pelkän aineellisen tuolle puolen. Perustava usko näkee ihmeen ihmisen kyvyssä tuntea kauneutta, ymmärtää maailmaa enemmän kuin vain atomien liikettä. Taustalla on Jumalan sytyttämä elämän liekki, joka palaa maailmassa hetken, mutta ei sammu kokonaan elämän liekin sammuessa. Vaan palaa kotiin Jumalan luo. Joki virtaa kotiinpäin – me teemme omia purjehdusliikkeitä, mutta sitten virta vie meidät kotiin..

Matka aikuisuuteen ja matka lapsuuteen

Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minä teitä lohdutan, Jerusalemin onni antaa teille täyden lohdun: kun tämän näette, teidän sydämenne ihastuu, te kukoistatte kuin vehmas niitty. (Jes 66:13-14)

Hyvät ystävät

Ihmisen elämänkaari on jokaisella yksilöllinen. Meidän persoonamme ja yksilöllisyytemme on sormenjäljen kaltainen. Kenelläkään ei ole samanlaista. Samalla meissä on jotakin tuttua sukulaisten ja perheenjäsenten kesken. Muistutamme toisiamme. Jotakin olemme saaneet ulkonäöstä ja jotakin myös luonteenpiirteistä. Olemme erilaisia ja samanlaisia. Saattelette viimeiselle matkalle tänään siis jotakin ainutlaatuista ja samalla jotakin itsestänne.

Elämänkaarta ajatellaan usein päivän kierron lailla. Syntyessämme elämän auringon ensimmäinen säde valaisee aamun. Varttuessamme aurinko nousee ja kun me kävelemme ja jokellamme aurinko näkyy kokonaan. Mitä enemmän ikää tulee, sen korkeammalle aurinko nousee. Auringon noustua aina korkeimpaan lakipisteeseensä asti elämässämme on yleensä tapahtunut jo merkittävimmät asiat. Selväksi on käynyt se, mitä meistä on tullut – koulut on käyty, ammatit löydetty, perheet perustettu ja jälkipolvi lähtenyt maailmalle. Olemme elämämme puolivälissä. Huomaamatta aurinko alkaa laskunsa. Käymme kohti elämän iltaa. Alkaa hämärtää, valon määrä vähenee. Sairaudet kuluttavat meitä ja lopulta on pimeää, kun elämänkaari on päättynyt auringon laskuun.

Tällainen elämänkaari on luonnollinen tapa ajatella elämän kulkua. Jokainen voi sijoittaa itsensä tuolle kaarelle. Tiedämme myös sen väistämättömän lain, että aika ja aurinko kulkevat vain yhteen suuntaan.

Äitinne ja mummunne elämässä tuli esiin kuitenkin myös toisenlainen liike. Sekään ei ole harvinainen. Se on tie takaisinpäin. Keskustelussa jälkipolvien kanssa tuli esille tämä näkökulma hyvin vahvasti. Sanoin aikaisemmin, että liike on vain yhteen suuntaan – aika ei käänny takaisin. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Vanhetessa ihminen tulee lapseksi jälleen. Se on tavallista kaikille auringonlaskun ihmisille, että muistellaan mennyttä elämää. Palautetaan mieleen omaa lapsuutta ja merkittäviä elämän varrella tulleita kokemuksia. Mutta vanheneminen merkitsee myös luopumista sellaisista asioista ja taidoista, joita kasvaessaan on hankkinut. Luopumisen tie on myös paluuta lapsuutta kohti.

X huomasi jossakin vaiheessa itse sen, että oli alkanut luopumisen aika. Luopumista on toki tapahtunut koko elämän ajan, mutta sellaista luopumista, mikä muistuttaa meitä voimiemme vähyydestä, näkyy vasta elämän ehtoolla. Omakotitalosta ja puutarhasta luopuminen oli mummullenne vaikea. Puutarhan hoitaminen oli ollut X:lle henkireikä, ehkä jopa kutsumus. Samoin henkisesti iso luopuminen oli siinä, kun hän antoi ompelukoneensa pois. Hän kuului niihin harvinaisiin naisiin, joiden ei tarvinnut käydä vaatekaupassa, käynti kangaskaupassa riitti.

Taistelu itsensä kanssa ja vanhenemisensa kanssa ei ole aina helppoa. Se sai jopa hauskoja piirteitä. Kun hän huomasi, että kutomisestakaan ei tullut enää mitään, niin suutuksissaan hän viskasi puikot nurkkaan. Se ei hänestä tuntunut silloin hauskalta, mutta näin jälkeenpäin tarinan kuulijalle välittyy ilmeikäs kuva hänen persoonastaan – se saa meidät hymyilemään. Ehkä saatatte löytää palan itseänne tuossa kertomuksessa.

Kaikkein pysähdyttävimmät kuvat paluusta lapsuuteen näkyivät niissä kahdessa asiassa, mitkä minulle kerroitte. Vanhuuden ja muistisairauden kuluttamana ihmisenä mummunne kadotti sanat ja koko kielen. Hän yritti puhua paljon, mutta sitä ei voinut enää ymmärtää. Se oli hänen omaa kieltänsä, niin kuin lapsilla on jokeltaminen. Siinä tilanteessa on ihminen palannut hyvin varhaiseen lapsuuteen.

Ilmeisesti vähän tätä ennen tuli toistuvasti esiin asia, mikä osoitti vahvasti hänen palanneen lapseksi. Jotkin sanat olivat vielä tunnistettavia. Sana minkä opimme ensimmäisenä, jää huulillemme viimeisenä. Kun X:llä oli kipuja, hän huusi äitiä. Hän oli omassa maailmassa palannut lapseksi, joka kaipasi äidin tuomaa läsnäoloa ja hoivaa. Hänen äitinsä kuolemasta lienee yli 60 vuotta. Mutta omien kipujensa keskellä hän on lapsi jälleen ja kaipaa äidin kosketusta. Luulen, että jokainen ihminen tajuaa syvällä sisimmässään, että kaikki itkumme kätkevät sisälle tuon saman sanan: äiti. Kunpa äiti olisi vieressä, pitäisi sylissään ja puhaltaisi kivun pois. Samalla ajatuksissani sanaan äiti liittyy iso osa siitä merkityksestä, mikä liittyy Jumalaamme.

Syvin kaipauksemme on Jumalassa. Jumalan syli. Kirkossa usein käytämme Jumalasta vain isään viittaavia kuvia. Raamattu tuntee myös Jumalan äidillisen puolen. Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minä teitä lohdutan. Nyt mummunne on päässyt äitinsä luokse ja mutta myös Jumalan äidinsyliin, jossa kyyneleet pyyhitään, sairaudet ja tuskat ovat poissa ja edessä on päättymätön ilo.

* * *

Tämä hautauspuhe on velkaa Ville Niittyselle – http://www.villeniittynen.net/1 – Pohjalla oleva ajatus on Villen radiohartaudesta vuodelta 2014 (elämänkaareen kuuluu kotiinpaluun ajatus)

Äidin menetys -> äidin kutsumus

Hyvät ystävät. X on kuollut rauhallisesti nukkuessaan. Monien sairauksien kuluttama elämä hiipui ja lopulta sammui. Kaksi vuotta aikaisemmin olette olleet jo surun kynnyksellä ja valmistautuneet X kuolemaan, mutta vielä ei ollut hänen aikansa. Se aika on tullut nyt. Myös te olette näiden vuosien aikana kaiken aikaa valmistuneet siihen, että jäähyväisten aika tulee. Abc-kadun asunto jää tyhjäksi. Huonekalut, esineet, vaatteet ja valokuvat muistuttavat kaikki siitä, että vielä hetki sitten te seurustelitte hänen kanssaan. Ympäristö siellä on kovasti hänen näköisensä, hän kuuluisi sinne, mutta hän on poissa.

On surun aika. Suruun kuuluu jäähyväiset monella tasolla. Surun matkoja tehdään muistojen eri kerroksissa vielä päivittäin. Vähän kerrallaan aika tuo etäisyyttä ja teidän elämänne virta etsii uusia uomia. Mutta se aika taitaa vielä olla edessäpäin.

Kun keskustelimme X elämästä jotkin erityiset asiat nousivat kaiken kuulemani keskellä merkitykselliseksi.

Ensimmäinen niistä on menetykset, jotka hän koki hyvin nuorena. Lapsena X menetti oman varhaisen elämänsä tärkeimmän ja läheisimmän henkilön, äitinsä ja pian sen jälkeen nuoremman sisarensa. On vaikea sanoa, minkälaiset jäljet tällaiset menetykset jättävät nuoreen mieleen ja sydämeen. Vaikka mitään ei olisi näkynyt päällepäin, varmasti jonkinlaista äidinkaipuuta hän on kantanut koko ikänsä. Tilannetta helpotti varmasti se, että hänen isänsä löysi uuden puolison ja syntyi toisia sisaruksia. Nuori elämä korjaa itseään, vaikka olisi haavoittunut. Elämä jatkuu ja tällaiset solmukohdat voivat parhaimmillaan tuoda kasvuun myös vahvuutta, määrätietoisuutta ja sitkeyttä. Luultavasti X sai elämäänsä tämän kautta jotakin sellaista mikä auttoi muulla tavalla eteenpäin.

Nuorena tyttönä hän kuuli Harjavallassa asuvalta sukulaiseltaan, että täällä oli töitä. Niinpä hän rohkaistui muuttamaan tänne. Hän pääsi abc-paikkaan töihin. Täältä hän löysi puolison ja täällä kasvatti lapsensa. Menetysten sarja ei valitettavasti päättynyt lapsuuteen. Hän menetti myös miehensä liian aikaisin. Menetykset muokkaavat meitä. Niin myös X:ää.

Toinen asia, mikä keskustelussa nousi esiin, oli X äidin kutsumus. Hän kantoi sydämessään teitä, jotka olitte hänelle tärkeitä ja läheisiä. Hän piti teistä huolta. Hän oli onnellinen kun tiesi, että teillä on asiat hyvin. Ei hän tarvinnut itselleen mitään. Se ei olisi lisännyt hänen onneaan. Hän eli teitä varten ja halusi antaa teille kaiken minkä vain voi. Sellainen on rakkauden suunta. Teidän lähellä hän koki iloa, tietoisena teidän pärjäämisestä hän sai painaa päänsä viimeiseen uneen.

Hän oli varmasti valmis lähtemään. Ja ymmärsin myös että te olitte valmistuneet sisäisesti hänet päästämään.

Jäähyväisten jälkeen jää muistot ja jotakin vielä paljon enemmän. Meillä on jälleennäkemisen toivo. Jumala on valmistanut meille taivaassa kodin, jossa X on saanut nähdä äitinsä ja lapsena kuolleen siskonsa ja puolisonsa. Rakkaus joka etsi maan päällä kohdettaan on löytänyt kaipauksensa. Nyt hän rukoilee teidän puolestanne.

 

Äiti on sankarini

Jeremialle tuli tämä Herran sana: ”Mene savenvalajan työpajaan! Siellä saat kuulla, mitä minä haluan sanoa sinulle.”
    Minä menin savenvalajan työpajaan, jossa hän parhaillaan työskenteli pyöränsä ääressä. Jos valmistumassa oleva astia meni pilalle hänen käsissään, hän muotoili samasta savesta uuden, sellaisen kuin halusi.
    Silloin minulle tuli tämä Herran sana:
    ”Enkö minä, Herra, voi tehdä sinulle, Israelin kansa, samalla tavalla kuin tämä savenvalaja savelleen? Katso, niin kuin savi on valajan kädessä, niin sinä, Israelin kansa, olet minun kädessäni.” Jer. 18:1–10

…

Kerroitte puolisosta ja äidistä kauniin sanoin. Hän syntyi z-kylässä jossa paljon sisaruksia. Kansakoulun ja rippikoulun jälkeen hän meni ammattikouluun ja nahkatehtaalle töihin.

Löytyi puoliso viisikymmentä vuotta sitten ja häitä vietettiin vuonna 19??. Yhteinen elämä alkoi. Lapset syntyivät ja talo saatiin rakennettua ja jouluksi 19?? päästiin uuteen kotiin, mikä säilyikin teidän yhteisen elämän näyttämönä kaikki vuodet.

Eniten keskustelussa jäin ehkä miettimään lapsen sanoja, kun sanoit, että äiti on sinun sankari ja esikuvasi. Minusta näissä sanoissa on jotakin kaunista ja merkityksellistä. Jotakin sellaista, mikä ansaitsee pysähtymistä.

Erilaisten elokuvien ja tv-sarjojen kautta olemme oppineet tuntemaan sankareita. Niitä on kirjallisuudessa ja saduissa vuosituhansienkin takaa. Sankarit nykyelokuvissa ovat supersankareita. Niillä on erityisiä kykyjä ja erityisvoimia. Ne lentävät, niillä on laserkatse, ne salamoivat ja liikkuvat ääntä nopeammin jne.

X ei ollut tällainen sankari. Hän oli tavallinen äiti.

Sankaruus ei ole erikoisissa taidoissa ja voimissa. Se on sitä, että ottaa vastuun tekemisistään, on luotettava, ei ole itsekäs, vaan huomioi muut, . Hän huolehtii muista ja laittaa siksi tarvittaessa omat tarpeet syrjään. Hän on aidosti läsnä elämässänne, kuuntelee ja kuulee. Hän säilyttää oman moraalisen selkärankansa vaativissakin tilanteissa – mutta tämä ei tarkoita epäinhimillistä tiukkapipoisuutta, vaan sitä ettei ole lahjottavissa, säilyttää rehellisyytensä. Nämä ovat yksinkertaisia perusasioita, jotka pitäisi toteutua jokaisen elämässä. Mutta niin ei aina käy, kuten tiedämme.

Arkielämän sankaruudessa on esikuvaa kenelle tahansa. Arjen tasolla katsottuna kaikki eivät ole sankareita, vaikka kuinka lempein silmin katsoisimme ihmisiä. Maailmaan mahtuu paljon erilaisia ihmisiä. Jotkut eivät huomioi toisia vaan ajattelevat vain itseään ja omaa etuaan. Kanssaihmiset ovat heille pelinappuloita, joilla ei ole omaa arvoa.

X te tunsitte hyväsydämisenä, huolehtivaisena, iloisena, kilttinä, seurallisena, suvaitsevaisena: erilaisuutta ja nykyaikaa ymmärtävänä.

Kukaan sankari ei ole voittamaton. Suuremman edessä mitataan nöyryytemme. Sankari voi olla myös nöyrä, vaikka ei nöyristelisikään. Sairaudet kasvattavat meissä nöyryyttä. Se tarkoittaa, että joudumme hyväksymään elämäämme asioita, jotka ovat meille vaikeita. Sairaus on sellainen – sitä ei käskemällä saa lähtemään. Kun sairaus on kuoleman vakava, siihen suhtautuu toisella tavalla. Kolme kertaa siitä selvinneenä X osasi varmasti arvostaa elämää uudella tavalla. Ehkä myös osasi lukuisten taistelujen jälkeen hyväksyä kuolemansa.

Myös Jumalan edessä ihmiseltä kysytään nöyryyttä. Monet esittävät vaatimuksia ja ovat vihaisia hänelle. Mutta viimeisellä rajalla me annamme elämämme Jumalan käsiin, viha ei ole silloin paras toimintatapa.

Jumalan edessä ihmisen vaatimukset vaimentuvat. Miksi loit minusta tällaisen, miksi jouduin kärsimään sairauksien tähden, miksi minun täytyy kuolla?

Jeremia kertoi Jumalasta savenvalajana. Hänellä on oikeus muovailla savesta haluamansa ihminen eikä luotu voi kritisoida Luojaansa. Jumalalla on kuitenkin hyvä tahto meitä kohtaan. Siksi vaikeudetkin lopulta kääntyvät voitoksemme ja voimaksemme. Kaikella on tarkoitus. Ja lopullinen päämäärämme ei ole ajan tällä puolen. Me teemme matkaa Jumalan luokse ikuiseen kotimaahan. Hänen haltuunsa jätämme X:n jälleennäkemisen toivossa.

 

Äiti ja alkoholi

Minä tiedän, että sinä tiedät minun tietävän

Pietari sanoi Jeesukselle: ”Herra, sinun kanssasi minä olen valmis menemään vaikka vankilaan tai kuolemaankin.” Mutta Jeesus vastasi: ”Minä sanon sinulle, Pietari: ennen kuin kukko tänään laulaa, sinä olet kolmesti kieltänyt tuntevasi minut.”

… Temppelivartioston miehet vangitsivat Jeesuksen ja veivät hänet mukanaan ylipapin taloon. Pietari seurasi häntä jonkin matkan päässä. … Tunnin kuluttua vielä toinen mies väitti: ”Kyllä tuokin varmasti oli sen miehen kanssa, onhan hän galilealainenkin.” Mutta Pietari sanoi: ”En käsitä, mistä puhut.” Siinä samassa, hänen vielä puhuessaan, kukko lauloi. Herra kääntyi ja katsoi Pietariin, ja Pietari muisti, mitä Herra oli hänelle sanonut: ”Ennen kuin kukko tänään laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.” Hän meni ulos ja itki katkerasti. Luuk 22:33-34; 54

Eräs voimakkaimpia ja tunnekylläisimpiä sanoja maailmassa kaikilla mahdollisilla kielillä on äiti. Se on sana, joka ensimmäisten joukossa opitaan. Joskus se on myös sana joka viimeisenä lausutaan. Äiti on se, joka pitää sylissä, antaa ruuan, on elämässä lähellä, joka auttaa tilanteessa kuin tilanteessa. Kun meillä on paha olla, huudamme äitiä ja hän hyväilee kipumme pois. Hän ottaa kantaakseen lapsen kaoottisen tunnemaailman. Kun ihminen on avuttomimmillaan ja kuolemaisillaan, sana äiti nousee huulille. Äiti antaa turvan maailmaa vastaan. Ja vaikkei aina antaisikaan, sitä jokainen äidistä syntynyt vaistomaisesti toivoo ja odottaa. Mitä sitten jos sana äiti ei nosta tuota lämpimien merkitysten aaltoa mieleen, vaan jotakin kipeää. Silloin tuntuu että meiltä on varastettu jotakin pois.

Hyvät ystävät. Olemme saattamassa haudan lepoon äitiänne ja mummianne X. Väistämättä on selvää, että mielessä ja muistojen syövereissä ovat vielä vahvasti hänen sairautensa mukana tuomat asiat ja tilanteet, jotka toistuivat aina uudestaan ja aiheuttivat tuskaa varsinkin teille läheisille. Ne näkyvät myös näissä jäähyväisissä. Enkä minäkään voi esittää asioita niin, että kaikki oli hyvin. Se ei olisi rehellistä. Kuoleman raja on asia, jonka pitää johdattaa meitä lähemmäs totuuteen. Totuus puhdistaa ja tekee tilaa uuden kasvamiselle. Joskus totuus on niin vaikea, että sitä on lähestyttävä pienin askelin. Te itse määräätte tässä asiassa vauhdin.

Kun pohdiskelin X:n elämää, minulle sanottiin, että X oli vielä vauva, hänet otettiin tuberkuloosiin sairastuneelta äidiltään pois ja annettiin kasvattiperheeseen. Hän jäi vaille oman äidin rakkautta ja lämpöä. Kasvattiperheessä hänestä huolehdittiin, mutta ehkä tunnetasolla jotakin jäi puuttumaan. Jos ei ole tuota sisäistä turvaa – joka äidin rauhoittavalla äänellä sanoo: ”ei hätää, kaikki on hyvin”, sielussa on silloin suuri aukko. Haava jota on lääkittävä. Ehkä tämä oli hänen sielunsa haava. Voin olla myös väärässä. Silloin ehkä löytyy jokin toinen selitys tai tekijä, mikä auttaa teitä ymmärtämään tapahtumien kulkua ja auttaa pääsemään sovintoon menneisyyden kanssa

Kun juttelin X pojan kanssa tätä hautausta varten, minua puhutteli tähän sairauteen liittyvä häpeän teema ja yritykset salata sairautta. Jos ehkä muilta olisikin kyennyt toimintansa salaamaan, niin sinulle riitti pieni katsekontakti häneen. Kun silmät kohtasivat heti tiesit missä mennään.

Silmät ovat sielun peili. Silmistä näkyy sydämeen asti. Katseessa tapahtuu hämmästyttävän nopea vuorovaikutus: minä tiedän, että sinä tiedät minun tietävän, että näen tämän kaiken läpi.

Lukemassani evankeliumissa katseet kohtasivat – sanoja ei tarvittu, mutta samanlainen vuorovaikutus kävi heidän välillään. Pietari oli antanut uhmakkaan lupauksen Jeesukselle, vaikka muut kieltäisivät sinut, minä en sinua kiellä. Monenlaisia lupauksia toisinaan annetaan, lupauksia joita ei koskaan pidetä. Teillä on niistä erinäinen määrä kokemuksia. Jeesus ei kieltänyt pietarilta kuitenkaan armoaan. Jeesuksen katse ei syyttänyt vaikka se paljasti Pietarin. Myöhemmin tuli aika heidän kohdata ja Pietari sai anteeksi. Tällainen on Jumalan katse. Jumalan katse on meitä kohtaan aina rakkauden ja armon katse – silloinkin kun se paljastaa meidät heikoiksi. Jumala ei meitä hylkää.

Me ihmiset emme pysty toisiamme katsomaan aina rakkauden katseella, mutta Jumala pystyy. Hänen armokatseensa on ympäröinyt myös X. Ja Jumalan rakkauden huomaan jätämme hänet luottaen, että Jumala pitää hänestä huolta ja korjaa kaikki haavat.

Kun aika kuluu, niin ymmärrys lisääntyy. Ehkä kipeiden muistojen rinnalle alkaa nousta myös niitä muistoja, jotka ovat vielä syvemmällä ja varhaisempia kuin ne mitkä päällimmäiseksi on jäänyt mieleen. Silloin sanaan äiti sisältyy jälleen sitä lämpöä, joka siihen kuuluu.