Hautaus – 16. sanattomuudesta, neuvottomuudesta kuoleman edessä
Jes 38:12, 15-17 Mitä minä sanon hänelle
Keskellä onnellista, tervettä ja elinvoimaista vanhuutta kävi ilmi, että X oli niin vakavasti sairastunut, että mitään ei ollut tehtävissä. Tuo tieto merkitsi sitä, että X:n elämä kävi kohti loppua ja ikään kuin nopeutettuna.
Monet ystävät kävivät X:ää katsomassa ja tervehtimässä häntä hänen sairasvuoteellaan. Useimmilla oli mielessään varmaan nämä ajatukset: ”Mitä minä sanon hänelle, miten voin lohduttaa häntä, kun tiedän, että hän tekee lähtöä tästä elämästä.”
Kuolevan ystävän kohtaaminen on monelle hyvin vaikeaa jopa ylivoimaista. Silloin paljastuu niin pelottavalla tavalla oma avuttomuutemme kuoleman edessä. Meillä ei ole mitään lääkkeitä sitä vastaan. Koska meillä ei ole mitään helpotusta eikä mitään, millä voisimme auttaa, jää vierailukin helposti tekemättä.
Kun minua pyydettiin käymään X:ää katsomassa, tunsin samoin kuin monet muut itseni hyvin avuttomaksi, tyhmäksi ja kokemattomaksi. Mitä sanoa hänelle. Kaikki sanat tuntuivat turhilta kuin niistä olisi voima kadonnut.
Usein taitaa olla niin, että sanoja ei tarvita. Pelkkä läsnäolo riittää, vaikka silloin paljastaisikin oman avuttomuutensa ja osaamattomuutensa. Kunhan vain hetken on vierellä ja kulkee hetken matkaa ystävän rinnalla.
Tuo kysymys: ”Mitä minä sanon hänelle”, on kuitenkin ennen kaikkea kuolevaa tekevän ihmisen kysymys. Mitä sanoa Jumalalle, kun hänet kohtaa? Onko silloin niin, että kaikki sanomisemme on turhaa. Hänen läsnäolonsa riittää, kaikki sanat ovat jo sanottu.
Me ihmiset olemme avuttomia kuoleman edessä, mutta Jumala ei ole. Hän on kaiken aikaa ollut X:n vierellä ja hänellä on myös taivaallinen lääke kuolemaa vastaan.
* * *
Jesaja 41:13
Sillä minä, Herra sinun Jumalasi, tartun sinun oikeaan käteesi, minä sanon sinulle: ”Älä pelkää, minä autan sinua.”
Maasta sinä olet tullut 