MITÄ KIRKKO OPETTAA KUOLEMASTA
Seuraavaa esitelmää olen käyttänyt sururyhmäläisille viimeisessä kokoontumisessa. En ole lukenut sitä heille sellaisenaan vaan vapaasti puhunut sen mikä kulloinkin on tuntunut tarpeelliselta kristillisen ylösnousemustoivon kannalta. Sururyhmässä en ole puhunut kadotuksesta – se ei ole sururyhmässä käsiteltävien asioiden joukossa ellei sureva ihminen itse ota sitä puheeksi.
Kun on saanut läheltä seurata omaisena nukkumista kuoleman uneen tai kun on ollut mukana hautaamassa häntä, väistämättä tulee kysymyksen eteen, missä hän nyt on tai mitä hän nyt tuntee. Näkeekö hän meidät? Entä mitä kuolema on? Mitä siinä tapahtuu?
Kuolemasta kenenkään on vaikea puhua suuriäänisesti. Me tiedämme, että siinä kohtaamme rajan, jonka tuolle puolelle vie kyllä kaikkien tiet, mutta mitkään jäljet eivät tule sieltä takaisin. Varmaa tietoa tai tieteellistä tietoa meillä ei ole kuolemasta. Sen suhteen elämme aina enemmän tai vähemmän epävarmuudessa. Kuolema säilyttää salaisuutensa.
Raamatussa on kerrottu joidenkin ihmisten heränneen kuolleista, kun profeetta tai itse Jeesus rukoili tämän puolesta. Mutta heidän kuvauksiaan ei ole talletettu. Joitakin fyysisen kuoleman kokeneita ihmisiä (sydän pysähtynyt pariksi minuutiksi) on palannut tajuihinsa. Heidän kertomuksiaan on saatu kirjoitettua ylös. Miten heidän kertomuksiinsa tulee suhtautua? Lääketiede on pyrkinyt selittämään näitä ilmiöitä aivoissa tapahtuvilla kemiallisilla muutoksilla. Ihmisen on hyvä kuitenkin luottaa omiin kokemuksiinsa ja pohtia niiden merkityksiä. Ne usein asettavat ihmisen elämässä arvot uuteen järjestykseen.
Kirkon opetus perustuu Raamattuun ja siihen nojautuen monisatavuotiseen uskoon. Silti heti alkuun on sanottava, että olemme tekemisissä asian kanssa, josta ei ole esitettävissä yksiselitteistä Raamatun opetusta. Jeesuksen aikanakin juutalaisilla oli Vanhan testamentin perusteella erilainen käsitys asiasta. Toiset eivät uskoneet ylösnousemukseen, mutta toiset taas uskoivat, että vanhurskaat pääsevät ylösnousemuksessa Jumalan luo. Jeesus ei ylösnoustuaan selostanut, mitä kuolemassa tapahtuu tai minkälaisesta elämästä iankaikkisuudessa ollaan osallisia. Hän ei pitänyt sitä tarpeellisena. Hän sanoi että siellä ei avioiduta – perheinstituutio ei ole enää merkittävä, siellä ollaan kuin enkelit taivaassa (Matt 22:30). Mutta hän ilmaisi hyvin selvästi sen, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Siitä on kysymys myös hänen ylösnousemuksessaan.
Itse kuoleman tapahtumaan voidaan ottaa kaksikin näkökulmaa.
– Kuolema on luonnollinen päätös elämälle. Se on hyväksyttävä osana elämän ehtoja. Mikä kerran maasta nousee, se myös on kerran sinne palaava takaisin.
– Kuolema on luonnoton. Se on turmiovalta, joka vastustaa ja turmelee Jumalan työtä. Kuolema tulkitaan synnin seurauksena. Synti toi kuoleman maailmaan. Jumalassa on elämä, synti on pakoa Jumalan, elämän lähteen luota.
Kun kirkossa puhutaan ylösnousemuksesta ja pääsiäisestä, siinä tarkoitetaan juuri sitä, että kuolema ei ole viimeinen luku elämässämme. Kuolema on voitettu. Kristus voitti kuoleman oman kuolemansa kautta. Kun hän voitti kuoleman, hän voitti erityisesti sinun kuolemasi, ja sinun läheisesti kuoleman. Kristus valmisti meille tien ulos toivottomuuden umpikujasta, kun hän itse nousi kuolleista.
Meidän kiinnostuksemme yltää kuitenkin kauemmas. Kysymme, minkälaista hänellä nyt on? Voiko häneen saada mitään yhteyttä?
Käsityksiin kuoleman jälkeisestä elämästä ja olotilasta meillä on hajanaisia suuntaviivoja. Kirkon perinteessä on opetuksessa kaksi suuntaa, joita kumpaakin voidaan perustella Raamatulla. Toisen mukaan vainaja lepää unenkaltaisessa, lähes tiedottomassa tilassa odottamassa ylösnousemuksen aamua – kuolema on unta, josta Kristus ihmisen herättää. Toisen käsityksen mukaan taas kuolemassa sielu eroaa ruumiista ja pääsee Jumalan luokse paratiisiin nauttimaan taivaan autuutta ja rauhaa. Mutta vasta ruumiin ylösnousemus täydellistää hänen olemisensa.
Meidän puhuessamme kuolemasta, käytämme tavallisesti huomaamatta molempia malleja. Edellinen malleista tarvitsee selitykseksi muutaman sanan. Kristinusko juontaa juurensa Vanhasta testamentista ja sen käsityksistä.
Juutalaisperäisessä ajattelussa ihminen on kokonaisuus, jossa on ruumis ja henki erottamattomassa yhteydessä. Koko ihminen on Jumalan luomana arvokas. Ruumis ei ole vain jokin halvempi osa ihmistä, jonka saa unohtaa. Tätä ruumiin ja sielun tai hengen kokonaisuutta ja arvokkuutta korostaa myös kirkon selväsanainen opetus ruumiin ylösnousemusta. Viimeisenä päivänä Jeesuksen tullessa takaisin, ruumiit nousevat haudoistaan. Tai voisi sanoa, että Jumala antaa meille uuden ruumiin. Paavali kuvaa asian niin, että maahan hautaan laskettu ruumis on kuin siemen, joka nousee tähkänä (1 Kor 15, koko luku puhuu ihmisen kuolemasta ja ylösnousemisesta). Siihen asti ihminen myös sielu on kuin unessa ja herää vasta Jeesuksen tullessa takaisin. (Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä)
Muita Raamatunkohtia on myös lukuisasti mainitsen tässä vain pari
Fil 3:20-21 Mutta me olemme taivaan kansalaisia, ja taivaasta me odotamme pelastajaksi Herraa Jeesusta Kristusta. Hän muuttaa meidän ruumiimme tästä alennustilasta oman kirkastuneen ruumiinsa kaltaiseksi voimallaan, jolla hän kykenee alistamaan valtaansa kaiken.
Room 8 … hän joka herätti Kristuksen kuolleista, on tekevä eläviksi myös teidän kuolevaiset ruumiinne teissä asuvan Hengen voimalla.
2 Kor 4:14 hän joka herätti kuolleista Herran Jeesuksen, herättää Jeesuksen tullessa meidätkin ja tuo meidät eteensä yhdessä teidän kanssanne
Tämä mukaan siis kuolema on kuin unta, josta Jeesus meidät kerran herättää, niin kuin hän herätti synagogan esimiehen tyttären (Matt 9:24; mark 5:39, Luuk 8:52). Samoin Jeesus sanoi kuolleesta Lasaruksesta: Ystävämme Lasarus nukkuu, mutta minä menen herättämään hänet (Joh 11:11).
Tämä käsitys on tuntunut ihmisistä vieraalta ehkä myös siksi, että kuoleman ja ylösnousemuksen väliin saattaa jäädä hyvinkin pitkä aika. Ajatusta on puolustettu sanomalla, että syvän unen jälkeen herättyään ihminen ei tajua unessa viettämänsä ajan määrää. Herättyään jokaisen kokemus on sama kuin meidänkin nukuttuamme yömme hyvin.
Tämän rinnalla on saanut jo varhaiskirkon aikana sijaa myös käsitys, että kuolemassa sielu erkanee ruumiista ja pääsee Jumalan luokse odottamaan viimeistä päivää, jolloin tapahtuu myös ruumiin herättäminen. Käsityksen tukena ovat mm. kertomus köyhästä Lasaruksesta, joka kuoltuaan pääsi enkelin kantamana Aabrahamin helmaan (Luuk 16:19-31). Kaikkein vaikuttavin kohta tämän käsityksen puolesta lienee Jeesuksen sana katuvalle ryövärille ristillä: Tänä päivänä olet kanssani paratiisissa (Luuk 23:42-43).
Kirkko uskoo lisäksi pyhien yhteyteen. Tämä usko lausutaan tutussa uskontunnustuksessa. Sillä tarkoitetaan juuri elävien ja Kristuksessa kuolleiden yhteyttä. Jumalalla on yksi suuri seurakunta tai valtakunta. Siinä on asukkaita, jotka kuuluvat vielä tähän nykyiseen todellisuuteemme että myös niitä, jotka ovat päässeet perille. Puhutaan riemuitsevasta ja taistelevasta seurakunnasta. Yhteys näiden kahden välillä ei ole vielä täydellinen, mutta me teemme matkaa kohti täyttä yhteyttä. Ehtoollisrukouksessa tämä näkökulma tulee esille: Me kiitämme sinua tästä taivaan lahjasta ja laulamme sinulle ylistystä enkelien ja kaikkien pyhien kanssa. Ehtoollista viettävä seurakunta osallistuu ennakolta perillepäässeiden kanssa voitonjuhlaan. He rajan toisella puolella ja me rajan tällä puolella.
Toisinaan näkyy esiintyvän ajatus, että ei sen ruumiin enää niin ole väliä, kunhan sielu tai yksilöllisyytemme säilyy kuoleman läpi. Tällainen käsitys on varmasti lohdullinen, mutta on siitä on jäänyt pois kristilliseen uskoon kuuluva tärkeä ajatus ruumiillisen olomuodon arvokkuudesta. Ruumiimme ei ole jotakin vähäarvoista, josta on päästävä eroon.
On hyvä huomata, että kummassakin kristillisen perinteen käsityksessä painotetaan ruumiin ylösnousemusta eikä vain sielun säilymistä. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että ruumiillinen todellisuutemme kaikkine aistimuksineen ja tuntemuksineen on Jumalan mielestä sangen hyvää. Niin hyvää, että sitä ei kannata jättää kokonaan pois elämästämme. Jumala haluaa myös jonkinlaisen ruumiillisen todellisuuden jatkuvan. Se uskomme mukaan on sellaista, jota ei vaivaa sairaudet, ei väsyminen eikä vanheneminen.
Taivaallinen ruumis elää varmasti lähellä rakkaitaan, puolisoaan, mutta siellä ei enää lisäännytä: ei synnytetä eikä kuolla. Ruumiillista kasvamista ei tapahdu, mutta varmasti hengellistä kasvua tapahtuu. Kristuksen ylösnousemusruumis on esikuva meidän taivaalliselle olomuodollemme. Sitä oli mahdollista koskettaa, mutta mitkään seinät eivät kuitenkaan estäneet sen kulkemista (Joh 20:19-; Luuk 24:36-).
Kaikkein parhaimman kuvan tuonpuoleisesta todellisuudesta antaa se, mitä tapahtui Jeesukselle ylösnousemuksessa. Jeesuksen ylösnousemusruumis on esikuva meidän taivaalliselle olomuodollemme. Sitä oli mahdollista koskettaa, mutta mitkään seinät eivät kuitenkaan estäneet sen kulkemista.
Fil 3:20-21 Mutta me olemme taivaan kansalaisia, ja taivaasta me odotamme pelastajaksi Herraa Jeesusta Kristusta. Hän muuttaa meidän ruumiimme tästä alennustilasta oman kirkastuneen ruumiinsa kaltaiseksi voimallaan, jolla hän kykenee alistamaan valtaansa kaiken.
2 Kor 3:18 Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.
Kirkon opetuksen kannalta ristiriidassa ovat sellaiset opetukset, joissa
- puhutaan sielun kiertokulusta ja jälleensyntymisestä toisessa kehossa
- vain sielu/henki jää eloon (ihminen vapautuu ruumiin kahleista)
- ihminen tulee enkeliksi
- ihminen palaa omalle tähdelleen
- elämä sammuu lopullisesti
Raamatussa on esitetty Vanhassa Testamentissa käsitys, että vainajahenkiin ei pidä ottaa yhteyttä (3 Moos 19:31, 3 Moos 20:6, Jes 8:19). Se oli ankarasti rangaistava teko. Henkien manaajiin yhteyttä kuitenkin haettiin, mutta nämä manaajat olivat usein vieraiden uskontojen edustajia. Kuningas Saulista Raamattu kertoo huonona asiana sen, että hän kääntyi vainajahenkien puoleen eikä Jumalan puoleen.
Terve kristillinen tapa on ollut se, että meedioiden puoleen ei käännytä. Hyväksytään se, että meidän tulee luopua omaisistamme kun se aika tulee, mutta samalla säilytämme kirkkaana sen uskon ja toivon, että Jumalalla on varattuna meitä varten hänen luonaan taivaallinen asunto, koti. Jätämme omaisemme Jumalan haltuun.
Maasta sinä olet tullut 