24. veteraanit, isänmaallisuus

Hautaus – 24. veteraanit, isänmaanvärit

• Kannattelevat kädet, Jes 46:4
• Taistelu – haavoittuminen – taistelun jäljet, Joh 20:19-21
• Lotta svärd -risti, Joh 4:7-15
• Veljeä ei jätetä. Minä nostan, minä kannan minä pelastan, Jes 46:5
• Kranaatin sirpale kehossa, Ilm 21:3-4
• Kolme lippua, Hoos 2:18-20
• Vankien vaihtaminen ja mielikuvituksen kamera, –
• Veteraani – syyllisyys sisimmässä, –
• Hätäinen suukko – Suurinta on rakkaus, 1 Kor 13
• Elämän tarina – Rakensin isänmaata, Jes. 40:6-8
• Ei päiväkirja vaan toivokirja, Room 8:24-27
• Luodit eivät osuneet, Joh 6:37-40
• Sotilaspoika Joh 14:1-7

Kannattelevat kädet – Jes 46:4

Muistopöytä ja kuvassa X oli sota-asussa. Kun sotaan lähtiessä otettiin kuvia miehistä, saattoi monella käydä mielessä, että samainen kuva voi hyvinkin olla heistä viimeinen valokuva. Tuossa kuvassa oli läsnä samanaikaisesti nuoruus ja kuoleman läheisyys.

Keskustelumme liikkui sodan jättämissä merkeissä. Ne merkit olivat syöpyneet syvälle X:n ruumiiseen.

Sodassa vuonna 19xx luoti lävisti X:n kyljen. X pelkäsi, että hänet unohdetaan sinne makaamaan. Siksi hän huusi ohimenevälle kaverilleen: ”Älä jätä minua tänne!” Tuo avunpyyntö tuli kuulluksi. Kuusi miestä kukin vuorollaan kantoivat X turvaan, sidottavaksi: kaatunutta veljeä ei jätetä sodan keskelle – ei haavoittuneena eikä edes kuolleena, vaan hänet kannetaan turvaan. Silloin X:n henki oli kirjaimellisesti toisten miesten käsissä. Toisten kannateltavana. Ja silti samanaikaisesti voimme sanoa, että X:n elämää kannatteli myös meidän elämäämme suuremmat kädet. Käsi joka ei väsy kantamaan.

Nuo kädet ovat häntä kantaneet halki näiden elinvuosien. Mutta nyt X oli sairautensa (syöpä) myötä joutunut toisenlaiseen taisteluun elämästä ja kuolemasta.

Voin hyvin kuvitella X:n huulille tutuksi käyneen rukouksen: ”Älä jätä minua tänne!” X:n elämä oli käynyt heikoksi. Tänään on kuusi miestä jälleen kantamassa X:n. Me voimme kantaa hänet vain hautaan. Mutta kantajien joukossa on Kristus itse. Hän, joka on X:n elämän kaikissa vaiheissa ollut häntä tukemassa ja kantamassa. Hän kantaa X:n perille saakka.

Taistelu – haavoittuminen – taistelun jäljet, Joh 20:19-21

Kun X henkäisi viimeisen kerran, oli yksi elämän taistelu päättynyt. Hiljaisuus oli laskeutunut vuoteen ylle. Yksi taistelu X elämässä oli sota. Tämän taistelun jälkiä, sodan arpia, hän kantoi kehossaan elämänsä loppuun asti.

Elämän taistelukentällä ihminen voi haavoittua monella tavalla. Ruumiillinen vamma on vain yksi taistelussa haavoittumisen muoto. Sellaiset haavoittumisen jäljet näkyvät muillekin. Mutta voimme haavoittua myös sisäisesti. Ne haavat eivät näy silmään, mutta niiden tuskaa voimme toinen toisellemme jakaa.

Syvimmän haavan me olemme saaneet jo syntymälahjana, kuolevaisuuden. Me pidämme sitä ehkä luonnollisena, koska se on väistämätön, koska se on haava, jota emme itse voi parantaa.

X:n taistelu lopullisesti päättyi 2. pääsiäispäivänä. Pääsiäinen merkitse taistelun päättymistä. Kristuksen kamppailu elämän ja kuoleman voimien keskellä oli päättynyt, mutta ei vain pitkäperjantain kuoleman pimeyteen. Tuo kamppailu päättyi pääsiäisenä.

Niin kuin me voimme saada haavoittumisen jälkiä, me voimme saada myös parantumisen jälkiä. Niitä me saamme aina silloin kun meitä rakastetaan. Te saatte ajatella olevanne rakkauden jälkiä isänne elämässä. Sellainen jälki, joka on tuonut lohtua, toivoa ja mielekkyyttä elämään.

Ylösnoussut Jeesus näyttää oppilaille haavansa. Samalla kun ne ovat haavoittumisen jäljet, ne ovat myös parantumisen jäljet. Ne ovat Jumalan rakkauden jäljet. Niissä haavoissa on lääke meidän haavoihimme. Jeesusta haavoitettiin, jotta me parantuisimme. Elämän taistelu ei kohdallamme pääty kuoleman tappioon. Hän julistaa elämän ja kuoleman taistelukentille rauhaa. Tämä rauha ulottuu syvimpäänkin hautaan.

Lotta svärd -risti

Joka juo minun antamaani vettä, ei koskaan ole janoissaan Joh 4:7-15

X nautti elämästä ja oli elämäniloinen ja osallistuva ihminen. Vaikeita ja raskaita aikoja on silti liittynyt hänen elämäänsä.. vilkaisu ohjelmalehtisen kanteen ilmaisee asian riittävästi. Siinä on tuo Lotta.Svärd -merkki muistuttamassa palveluksesta sodan raskaina vuosina. Merkissä on kuvattu keskelle kulmikas hakaristi. Hakaristi vie ajatukset välittömästi sotaan, sen kovuuteen ja koneellisuuteen. Mutta sen ristin alla kasvaa kukkasia. Kukkaset ovat elämän, kauneuden ja rakkauden merkkejä. Ajattelen niin, että sodan aikana nuo kukkaset ovat tuolla ristin alla ja sen varjossa. Mutta heti kun sota taukoaa ja on ohi, kukkaset nousevat ylös ja peittävät koko maan, niin, että ristiä, sodan merkkiä ei juuri enää näe.

Sellaisena lottana ja kukkasena ajattelen X:ää. Kun sota jäi taakse alkoi uuden rakentaminen. Se tarvitsee uskoa huomiseen ja iloa, että kestää kaiken vaivannäön.

Jes 46:5 – veljeä ei jätetä Minä nostan, minä kannan minä pelastan

Olemme hiljaisuudessa katselleet tätä arkkua, jossa X lepää ikiunta. Arkkua koristavat Suomen lipun sinivalkoiset värit, jotka lipun tavoin myös muodostavat ristin oikealle ja vasemmalle puolelle arkun kantta. On varmaan sanomattakin selvää, miksi isänmaan tunnukset seuraavat X:ää hänen viime matkallaan.

Ensimmäinen syy on mielestäni siinä, että X oli jo miehen mittainen, kun Suomi itsenäistyi. Hän on nähnyt suomalaista elämää hyvin pitkältä ajalta ja ollut sitä omalta osaltaan myös rakentamassa. Mutta ennen kaikkea siniset ristit kertovat meille uhrauksesta ja uskollisuudesta sodan vaikeina aikoina. Ne kertovat isänmaallisuudesta, suomalaisuudesta siloin kun vapaus on ollut uhattuna.

X oli hyvin läheltä nähnyt, mitä tuo uhraus merkitsi. Hän näki mitä sota saa miehissä aikaan, kun hän kantoi haavoittuneita pois taistelukentiltä. Liian moni näistä miehistä käärittiin sinivalkoisiin väreihin ja laskettiin maan multiin.

Sotapalvelustehtävässä, jota X teki konkretisoitui syvälle suomalaiseen tajuntaan lause: veljeä ei jätetä. Hänet haettiin pois sodan kauhujen keskeltä, turvaan sidottavaksi ja huollettavaksi.

Tänään tälle arkulle näiden sinisten ristien väliin tehdään kolmas risti. Se tehdään hiekalla. Tuo hiekkaristi kertoo myös uhrauksesta. Se kertoo meille toisesta isänmaasta. Se kertoo meille Kristuksesta, joka on tullut hakemaan meitä haavoittuneita turvaan. Hän ei jätä meitä vaikeimpinakaan hetkinä, vaan on vierellä, nostaa, kantaa ja pelastaa. Hän sitoo haavamme ja kantaa suojaan.

Kranaatin sirpale kehossa

hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.” Ilm 21:3-4

X haavoittui sodassa kantoi kehossaan BB vuotta sirpaletta. Sodan kauheus oli siis koteloitunut sirpaleena hänen sisäänsä. Ajan myötä ja vähitellen keho yritti poistaa tuon vieraan esineen sisältään – sirpale tuli ihon pintaan.

Kun ajattelen tuota tapahtumaa, kysyn itsekseni, voisiko tässä olla eräänlainen vertauskuva sodan toisenlaiselle piirteelle.

Koteloituiko sodan kauheudet myös mielen sisälle. X ei nimittäin puhunut paljoakaan sodasta. Siinä mielessä voisi kuvitella, että puhumattomat vaikeat kokemukset jäävät vaivaamaan ja aiheuttamaan ahdistuksia, pelkoja ja huonosti nukuttuja öitä. Mutta ilmeisesti hiljaisesti, ajan kanssa ja huomaamatta sodan ikävät muistot poistuivat kranaatin sirpaleen lailla. Jollakin tavalla X pääsi asioiden yli, sillä mikään hänen elämässään ei ainakaan viitannut siihen, että menneisyys olisi vainonnut häntä.

Eivät sodan arvet eikä sirpaleet saaneet hänestä yliotetta. Siirtolaisen asettuminen uuteen eliympäristöön oli sekin varmasti vaikeaa. Mutta elämä jatkui. Vaikka varmasti mieleen nuo vuodet jäivät.

Merkittävämpi sodan muisto olikin ehkä avioituminen sodan aikana

En ole nähnyt vihkikuvaa, mutta voin kuvitella sielunsilmin vanhan mustavalkoisen kuvan, joka mahdollisesti on väritetty jälkeenpäin. Vihkipari on siinä toisiaan lähellä ja X sotilaspuku päällään.

Siinä on jotakin kaunista. Keskellä epävarmoja aikoja rakkaus syntyy ja kasvaa luottamukseksi, joka katsoo toivoa täynnä eteenpäin ja sitoutuu toiseen ihmiseen. Rakkauden voimat osoittautuvat suuremmaksi kuin kaikki tuhoavat pommit ja sirpaleet.

Minua on aina puhutellut Tommy Tabermannin tähän liittyvä ajatus. Hän sanoo näin: ”Vaikka sotateollisuus kuinka ponnistelisi, niin syliä parempaa pommisuojaa se ei kykene koskaan valmistamaan.”

Rakkaan ihmisen läheisyys ja syli voittaa kaikki pelot, murheet ja esteet. Se on suoja, joka estää haavoittumasta, se on suoja jossa ihminen sisäisesti paranee.

Tällaisen pommisuojan X löysi sodan keskellä puolisonsa luota.

Sota loppui, arvet jäivät ja elämä jatkui. Mutta lopulta elämän liekki alkoi hiipumaan ja x joutui sairaalaan, kunnes siellä nukkui pois.

Mutta haluan uskoa, että hänen viimeinen unensa on ollut nukkua Jumalan syliin. Se tarjoaa meille suojan viimeistä vihollistamme kuolemaa vastaan.

Kuolema on vain pieni sirpale tai siru meissä. Se saa meidät hetkeksi nukahtamaan, mutta se otetaan pois ja hävitetään lopullisesti niin kuin lukemassani Ilmestyskirjassa sanotaan: hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut

Kolme lippua

Sinä päivänä minä luon rauhan: Villieläimet, taivaan linnut, maan matelijat eivät enää tuota vaaraa. Minä särjen jousen ja miekan, niin ettei sotia enää käydä. Minä annan kansani asua turvassa. Minä kihlaan sinut, otan omakseni ainiaaksi, minä liitän sinut itseeni vanhurskauden ja oikeuden sitein, rakkaudella ja hyvyydellä. Minä liitän sinut itseeni uskollisuuden sitein, ja sinä tulet tuntemaan Herran. Hoos 2:18-20

Huomenna vietetään pyhäpäivää, jonka kirkollisena aiheena on: Kahden valtakunnan kansalaisena. Ajatus on siinä hyvin yksinkertainen. On olemassa isänmaa, jossa elämme ja työskentelemme, jonka hyvinvointia rakennamme. Mutta on olemassa myös Jumalan taivas, joka on varsinainen kotimme, jonne me teemme matkaa täältä maan päältä. Me kuulumme kristittyinä molempien valtakuntien vaikutuspiiriin. Tosin tämä maanpäällinen valtakunta kestää vain aikansa, mutta taivaallinen kestää ikuisesti.

Tässä vierellä on kolme lippua. Ne kertovat hyvin vahvaa kieltä siitä, että X on antanut paljon itsestään tämän maanpäällisen valtakunnan puolesta.

Keskimmäisenä on Suomen lippu. Suomen lippua ei turhaan oteta esille hautauksessa. Se on maallisen isänmaan näkyvä kiitos kansalaiselleen siitä, että isänmaan värit on vaaran hetkellä säilytetty puhtaana. Sen puolesta on taisteltu, haavoituttu ja menetetty ihmishenkiä. Mutta itsenäisyys on säilytetty.

Kun katson lippua tiedostan samalla sen, että sininen risti keskellä on siinä kaikkein tärkein ja oleellisin – ilman sitä lippu olisi valkoinen ja merkitsisi antautumista. Risti ei ole antautumista ihmisten edessä. Se on antautumista ja polvistumista kaikkivaltiaan Jumalan edessä. Näin lippu nostaa mieleen myös sen toisen isänmaan – jonka kuninkaalta rukoilemme varjelusta elämäämme ja rauhaa rajoillemme.

Siniristilipun vieressä olevat liput selittävät samalla miksi Suomen lippu on keskellä. X on sotaveteraani. Hän ei toki ollut aseen kanssa taistelemassa rintamalla, mutta lottana hän on ollut sotatoimialueella ja huolehtinut siitä, että miehet saivat ruokaa. Lottien tehtävä oli vapauttaa miehiä sotilaiksi muista tehtävistä. Talvi ja jatkosodan aikana he pystyivät vapauttamaan 100 000 miestä muihin tehtäviin. Siinä työssä hän joutui kohtaamaan sodan raadollisuuden kahden sodan aikana. Siitä muistoksi hän on saanut veteraanien tammenlehvätunnuksen.

Hänen miehensä oli veteraani joka haavoittui sodassa ja invalidisoitui. Sodan jälkeen, kun he tapasivat toisensa ja avioituivat. X ei pelännyt ottaa miehekseen sodan rikkomaa miestä.

Tänä päivänä sotainvalidien näkeminen ei ole ehkä yhtä hätkähdyttävää ja tavallista, mitä se oli silloin pian sodan jälkeen nähdä nuoria miehiä rikkirevityin jäsenin koittaen selviytyä elämässä eteenpäin. He olivat menettäneet sodassa nuoruutensa ja haavoittumisen seurauksena jokin jäsenistään ja samalla ison osan tulevaisuudestaan.

Ehkä juuri lottana hän kykeni hyvin ymmärtämään sitä minkälaisesta tilanteesta hänen miehensä on tullut takaisin.

Sotainvalidien veljesliitton tunnuksena on katkennut miekka seppelen ympäröimänä. Jokainen suomalainen varmasti yhdistää katkenneen miekan sotainvalideihin. Tunnus on niin yleinen että sitä ei tule kuvana sen enempää ajatelleeksi.

Mutta miksi tunnuksessa miekka on katkennut? Miksi aseen, miekan särkyminen yhdistetään haavoittumiseen? Miehethän sodassa haavoittuivat ja särkyivät – eikä välttämättä aseet.

Miekka toisaalta on vanhanaikainen sota-ase. Mutta se on myös vallan ja voiman vertauskuva. Sodassa aseen hajottua sotilaasta tulee kuin rampa. Hän ei voi enää puolustautua, vaan on käytännössä aseeton, suojaton ja voimaton. Miekan särkyminen merkitsee myös sisäistä särkymistä. Haavoittunut on menettänyt voimansa. Jos on pysyvästi invalidisoitunut, särkyminen koskee silloin koko loppuelämää. Tunnuksessa särkynyt ase, katkennut miekka, on laitettu samalla merkitsemään särkynyttä miestä.

Särkyneen miehen puolisoksi X tuli. Särkyneiden miesten puolesta X halusi toimia myös miehensä kuoleman jälkeen. Siinä hän on tehnyt arvokasta työtä. Särkymisen hän myös itse koki sairauksien myötä. Hänestä tuli tuon katkenneen miekan kaltainen.

Mutta me olemme siis kahden valtakunnan kansalaisia. Emme ole vain suomen kansalaisia vaan myös taivaan kansalaisia.

Eräässä mielessä katkennut miekka ja seppele kelpaisi myös taivaan valtakunnan tunnukseksi. Haavoittumisen kautta, kunnia ja vapaus on säilytetty. Uusi testamentti tuntee parantajan, joka itse on haavoittunut roomalaisten sotilaiden käsissä. Hän on Jeesus Kristus. Haavoittunut parantaja. Hänen voimansa särjettiin, miekkansa taitettiin – mutta hänen kunniaansa ei viety. Ja vielä voimakkaampana hän nousi pääsiäisenä haudasta. Hän oli voittanut Jumalan vastustajan, joka meidänkin elämässämme vaikuttaa synnin ja kuoleman voimana.

Lukemani raamatunkohta kertoi lopullisesta rauhasta, jonka Jumala kerran saa aikaan. Jouset ja miekat särjetään eikä sotia käydä enää lainkaan.

Se on ihana kuva kaikille niille, joiden muistoissa sodan kauheudet ovat piinanneet.

Vankien vaihtaminen ja
Mielikuvituksen kamera

Jos mielikuvituksellani olisi kamera, esittäisin teille kaksi kuvaa.

Toisessa kuvassa nuori sotavanki on asetettu istumaan seinän edustalle ja hän on siinä syvissä ja pelonsekaisissa mietteissään.

Toinen kuva on hauskempi. Siinä x on jälleen istumassa. Hän on kotona ruokatunnilla likaiset haalarit päällään ja joka puolelle hänen ympärilleen ja alleen on puoliso laittanut sanomalehtiä.

Osaatte varmasti hyvin sijoittaa nämä kuvat hänen elämäänsä.

Ensimmäinen kuva vie meidät sota-aikaan. Siellä taistelu oli vihollisen ylivoimaa ja venäläiset valtasivat nopeasti aseman. Siinä melskeessä X jäi vangiksi. Heidät riisuttiin aseista. He eivät menettäneet henkeään, mutta menettivät vapautensa.

Heidät marssitettiin ulos ja asetettiin istumaan riviin seinän edustalle. Silloin x ajatteli, että heidät ammutaan siihen paikkaan. Mutta heitä lähdettiinkin kuljettamaan vankileiristä toiseen.

Sodassa vangiksi jääminen tiesi jatkuvaa epävarmuutta omasta kohtalosta. Kaukana kotoa vihollisen vangitsema nuorukainen koki olonsa varmasti turvattomaksi. Kansainvälisiä lakeja oli toki olemassa, mutta todellisessa tilanteessa ne eivät aina paljon painaneet. Kuka saisi tietää mitään, jos miehet olisi teloitettu. Kuka olisi joutunut siitä vastuuseen.

Onneksi sota pian päättyi ja alkoi neuvottelu vankien vaihdosta. X vapautui puolen vuoden vankeuden jälkeen. Vaihtamiseen tarvitaan aina jotakin vaihdettavaa. Jos vankeja olisi ollut vain toisella puolella, heidät olisi tarvinnut lunastaa. Ilmaista ei ole mikään. Vangeista oli tullut ikään kuin vastapuolen ’omaisuutta’. Sille oli hinta. Nyt kummallakin osapuolella oli mitä vaihtaa.

Suomalaiset sotavangit kuljetettiin vankien vaihdon jälkeen Hankoon sotasairaalaan, jossa heitä pidettiin karanteenissa. Miehet olivat usein sairaita ja huonossa kunnossa. Aliravitsemus ja muutenkin huonot olot olivat tehneet tehtävänsä myös X.

Toinen kuva on sodan jälkeen, kun asutaan jo Harjavallassa. X on löytänyt puolison ja käy vuorotöissä.

Kuva jonka teille jo esitin oli ruokatunnin aikana ennen kuin tehtaalla oli oma ruokala toiminnassa. Koska koti oli tehtaan vieressä, sinne ehti hyvin syömään ruokatunnilla. Niinpä x tuli kiireisesti haalarit päällä kotiin ja puoliso sijoitteli sanomalehtiä hänen alleen, koittaen varjella tehtaan pölyjen ja lian leviämistä kaikkialle huoneistoon.

Mutta ensimmäiseen kuvaan verrattuna tulee mieleen, että jos vapautensa voi menettää sodassa, sen voi menettää myös avioitumalla. Mutta avioituessa se on aina vapaaehtoista, siinähän on kysymys sitoutumisesta. Silloin ihminen ei ole enää vapaa, vaan hänellä on velvollisuuksia puolisoaan ja perhettään kohtaan. Se on tavoittelemisen arvoinen asia. Se on vapauden käyttämistä hyvällä ja oikealla tavalla.

Viholliselle vapautta ei luovuteta, mutta rakastetulle se mielihyvin annetaan. Niin on käynyt jollekin toisellekin täällä. Kultaiset siteet yhdistävät.

Meitä ihmisiä koskee laajassa mittakaavassa myös kahdenlaiset siteet. Raamatun alkuluvut kertovat siteistä, joissa koko ihmissuku on vangittu kuoleman ja kadotuksen pimeyteen synnin kahlein.

Mutta on olemassa myös toisenlaiset siteet. Jumala on sitoutunut ihmisiin rakkauden sitein. Jumalan rakkaus on voimakkaampi. Uusi testamentti kertoo vapauttajasta. Tuo vapautuksen tarina kerrotaan monin sanoin ja monin tavoin. Hän on katkaissut synnin ja kuoleman siteet. Hän on ostanut meidät vapaaksi. Järjestettiin suuri vanginvaihto, jossa Jumalan Poika antoi lunnaiksi oman elämänsä meidän puolestamme, meidän vapauttamiseksemme. Siksi sanomme Jeesuksesta, että hän on lunastajamme ja vapahtajamme.

Kultaiset rakkauden siteet yhdistävät meidät Jumalaan. Siksi saamme jo täällä maan päällä yhtyä siihen vapautettujen virteen, jossa kiitämme pelastajaamme.

Veteraani – syyllisyys sisimmässä

Hyvät ystävät. Pitkän elämän jälkeen X elämä on päättynyt. Hän on päässyt vaimonsa luokse ja kaikkien niiden rakkaiden luo, jotka ovat Jeesuksen luona taivaan kodissa.

Taistelut ovat päättyneet. Veteraanit puhuvat kauniisti viimeisestä iltahuudosta. Tällä puolen rajaa miesvahvuudessa on yksi nimi joka ei vastaa, kun hänen nimensä mainitaan. Mutta rajan toisella puolella – iankaikkisuuden aamussa kutsutaan X myös nimeltä. Siellä tervehtien otetaan vastaan perille päässyt väsynyt kulkija, joka vastaa kutsuun: Tässä olen.

Siellä Jumalan taivaan valtakunnassa ei ole rajaa, jota tarvitsee puolustaa, ei uhkaa tai vihollista, jota pelätä. Ilmestyskirjan kuvaus taivaassa mainitsee asian niin, että taivaallisen Jerusalemin kaupungin portteja ei suljeta lainkaan. Siihen ei ole tarvetta. Mikään ei uhkaa.

Vaikka X 95 vuoteen mahtuu paljon muutakin kuin palvelua isänmaan puolesta sodassa. Nuo vuodet ovat vahvasti värittäneet hänen elämänsä. Niin kuin myös jokaisen suomalaisen, joka on elänyt nuo ajat – yhtä hyvin rintamalla kuin kotirintamalla. Mutta erityisesti miehet jotka joutuivat katsomaan kuolemaa silmiin ja osallistumaan taisteluihin. Jotka joutuivat kohtaamaan sisimmässään sen puolen itsestään, joksi taistelutilanteessa muuttuu. Äärimmäisiä tunteita, stressiä, mielen järkkymistä. Paljon kuolemaa, niin vastapuolella kuin omien joukossa.

Kirjassa ”Kun käsky kävi” X oma ääni kuuluu, kun JS on käynyt häntä haastattelemassa. Hän sanoo, että eräässä taistelussa venäläisiä tuli neljässä rivissä heitä kohti. Valtava määrä miehiä. X konekiväärimiehenä sanoi ampuneensa 13 patruunavyötä tyhjäksi yhtä kyytiä heitä kohti. ”Pahaa jälkeä tuli, mutta asemamme kestivät.”

Myöhemmin hän jatkaa: ”Esimiehet yrittivät heti aselevon tultua laskea kuinka monta vihollista kukin sotilas oli tuhonnut. Minullekin ehdotettiin suuria miesmääriä. Sanoin kuitenkin, että minä olen vannonut sotilasvalan ja toiminut käskyn mukaan. Kenenkään kuolemaa en ole toivonut, mutta päälle karkaajia olen joutunut torjumaan. Kukaan ei tiedä moniko niistä on saanut surmansa, eikä sillä ole enää väliä.”

Vastaus oli hyvin viisas. Tuon kuvauksen perusteella jäin miettimään erästä yksinkertaista asiaa, jota en ole usein kuullut pohdittavan. Mitä tapahtuu siinä ihmismielessä ja sydämessä, kun on sotatilanteessa joutunut ampumaan toisia kuoliaaksi? Minkälaisen jäljen se jättää – luulen, että sisimpään jäi kaikesta huolimatta syyllisyyttä. Se on valtavan ristiriitainen tilanne. Sodan uroteot,joista palkitaan ovat luonteeltaan sellaisia, että sisimpään jää arpia, surua siitä mitä on tehnyt. Hän ei syyllistynyt tietenkään mihinkään. Sotilaana hänen oli toteltava käskyä, hänen oli taisteltava ja ammuttava. Siitä me häntä kiitämme. Nuo liput arkun vieressä ovat kumartuneet kiitokseen. Mutta siitä huolimatta sotilas saattaa sisällään kuitenkin tuntea syyllisyyttä. Tietoisuus siitä, että on aiheuttanut vastapuolelle monta kuolemaa, ei tunnu ehkä sotilaasta itsestään sankarilliselta.

Samaan aikaan X sanat tuntuvat ainoalta oikealta: olen vannonut sotilasvalan ja toiminut käskyn mukaan. Kenenkään kuolemaa en ole toivonut.”

Nykyajan sukupolvet ovat television ja elokuvien kyllästyttämät. Kun elokuvissa viholliset saavat selkäänsä, se tuntuu vain hyvältä ja oikealta. Mutta taistelijalle itselleen jäävät sisimpään toisenlaiset arvet, joita kunniamerkit eivät muuksi muuta. Vastaan hyökkäävät ihmiset olivat samanlaisia kuin hänkin. Tottelivat käskyä valan vannoneina. Eivät he siellä pahaa pahuuttaan olleet hyökkäämässä. Hekin olivat joutuneet sotaan. Heillä on omat toiveensa ja unelmansa mitä tekevät sodan jälkeen. Konekiväärin luoti tai kranaatin sirpale muutti monen suunnitelmat taistelulinjan kummallakin puolella

En halua himmentää sitä arvoa lainkaan mitä miehet silloin tekivät. Me emme muutoin olisi tässä. Jokainen kerta, kun X joutui konekivääriä käyttämään, oli tärkeä. Niin piti tehdä. Ainoa asia jota yritän nostaa esiin, on kysymys, miten he selvisivät henkisesti ristiriitaisten tunteidensa kanssa. Minkälaisena he kokivat tilanteensa Jumalan edessä.

Ehkä nämä ovat niitä asioita, joista ei puhuttu, sitä hoiti vain toisen sotaveteraanin hiljainen läsnäolo.

Kova on otettu Pettu Eerikin Hovissa Venesjärvellä Kankaanpäässä: https://pettueerikki.fi/fi/sortokausista-vaaran-vuosiin

Hätäinen suukko – Suurinta on rakkaus

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus. 1 Kor 13

Olemme X arkun äärellä, Suomen lipun ja veteraanilippujen vieressä. Nämä tunnukset kertovat taistelun päättymisestä. Ne kertovat myös siitä, missä hän on ollut mukana, kun tämä maa eli kohtalonhetkiään. Viisi vuotta – se aika, mikä nykynuorilla menee lukion jälkeisessä opiskelussa – oli sama aika, minkä X palveli kolmessa sodassa. Talvisodassa, jatkosodassa ja Lapin sodassa.

Mutta siitä huolimatta – koko elämän mittaiselta taipaleelta tärkeimmäksi asiaksi ei jäänyt sotamuistot. Vielä suurempi asia oli rakkaus ja kiintymys Y. Hän oli valmis kärsimään sanktioita rakkautensa tähden – kun hän lähti omin luvin polkupyörällä katsomaan vastasyntynyttä poikaansa yli sadan kilometrin päähän. Tai kun hän otti omaa lomaa saattaakseen Y ja lapsensa pois sotatoimialueelta turvaan. Se tuli näkyviin kauniisti myös niissä muisteloissa, joita X itse omakätisesti kirjoitti Y kuoleman jälkeen. Muistiinpanot alkavat kauniisti:

”Jatkosodan alkaessa Harjavallan asemalla oli pieni juhla sotaan lähtevien kunniaksi, joihin myös X kuului. Junan lähtiessä liikkeelle annoin Y:lle hätäisen suukon ja hyppäsin härkävaunuun. Y oli silloin 19-vuotias ja minä 21-vuotias.”

Jotakin samaa monet suomalaispojat kokivat tuolloin. Hätäisiä suukkoja juna-asemalla – epävarmuus oli tulevasta ja samalla kuitenkin toivo, että kyllä tästä selvitään. Epäilemättä myös kirjeet, jotka kulkivat välillä huonosti rintaman ja kodin väliä, piristivät mieltä ja sai jaksamaan vaikeita aikoja. Rakkaus, puoliso ja lapsi, toi muutakin ajateltavaa.

Viimeisinä sanoinaan lapselleen X oli sanonut kuin pisteeksi i:n päälle: ”Kyllä Y oli paras” – Tämä on äärettömän kaunis ja tyhjentävä tunnustus rakkaudesta ja uskollisuudesta. Se katsoo elämää taaksepäin, tuntee iloa ja kiitollisuutta siitä kumppanista, jonka kanssa sai ison osan elämästään jakaa. Ajattelen X:n tuossa katsoneen koko elämäänsä, mikä siinä oli hyvää, mistä jäi parhaat muistot.

Tärkeitä asioita varmasti oli monet asiat elämän varrelta – hän oli kunnioitettu  veteraani, hän oli palkittu urheilija monessa lajissa, hän oli luotettu ja arvostettu työntekijä AB/OY:llä. Hän oli kehittämässä tuotantolaitosta omalla luovalla ja asiantuntevalla panoksellaan. Hän oli lahjakas ja taitava käsistään

X antoi elämästään paljon muille: isänmaalle, työlle, urheiluharrastuksille ja -seuralle – mutta rakkaudessa hän oli saamapuolella. Se oli lahja, jota hän osasi arvostaa. Siitä hän antoi tunnustuksen Y:lle.

Isot asiat ihmiselle eivät sittenkään ehkä ole niitä, joita muu maailma arvostaa, ne eivät ole niitä, joista palkitaan mitalein ja seppelein. Ne ovat henkilökohtaisempia. Ne ovat niitä tilanteita, joissa me olemme tulleet nähdyksi kokonaan ja silti ehdoitta vastaanotetuksi ja rakastetuksi.

Sellaista on puolisoiden välinen rakkaus parhaimmillaan. Sellaista Jumalan rakkaus on meitä kohtaan kaiken aikaa. Tämän rakkauden suojaan annamme läheisenne X.

Elämän tarina – Rakensin isänmaata

Kuin paimenen teltta minun majani puretaan ja viedään pois. Kuin kutoja minä olen kiertänyt loppuun elämäni kankaan, ja nyt minut leikataan loimilangoista irti.  Jes. 40:6-8

Hyvät ystävät. Olemme X arkun äärellä tietoisina siitä että hän on vihdoin päässyt kotiin, vapaaksi sairauksien kahleista ja kaikesta siitä, mikä on rajoittanut hänen elämäänsä. Siksi emme tänään muista kuolemaa vain ahdistavana asiana. Se on myös syntymäpäivä katoamattomaan elämään.

Kun toimituskeskustelun jälkeen pohdin siunausta odottavan ihmisen elämää ja valmistaudun hautaukseen, kysyn mielessäni, mikä on tämän ihmisen tarina. Keskustelun aikana nousee esille erilaisia elämän mosaiikkipaloja. Näkyykö niissä jokin kokonaisuus? Ihmisen tarina liittyy jollakin tavoin kutsumukseen ja elämän tehtävään. Se liittyy niihin isoihin teemoihin ja kysymyksiin, joihin hänen elämänsä on kietoutunut.

Tänään kysymys esitetään X:lle. Mikä on X:n tarina? Keskustelussamme oli esillä monenlaisia eri piirteitä. En uskalla kovin varmasti sanoa, minkälainen tarina siitä muotoutuu. Paljon hän saattoi jättää itsekin sanomatta. Eräs merkittävä häneen liittyvä elämäntarina lienee isänmaa. Hän työskenteli nuoresta naisesta alkaen puolustusvoimissa, sodan aikana hän toimi rintamalottana ja näin ollen on myös sotaveteraani ja eläkeikään asti hän palveli maataan armeijan palveluksessa. Sotilassukua. Hänen miehensä oli myös sotilas, joka isänmaallisuutensa tähden joutui kärsimään vankeutta sodan jälkeen, koska oli mukana asekätkennässä.

Traagista on, että kärsimys kertautui X:lle: kun mies joutui vankilaan, X sai keskenmenon. Ehkä tässä kohtaa kirjoitetaan vahvimmat luvut X tarinasta. Sota piirsi vahvat jäljet tämän sukupolven elämään. X elämässä siinä yhdistyi henkilökohtainen traagisuus ja kansakunnan vaikeat ajat. He elivät parasta nuoruuttaan ja samalla joutuivat keskelle Suomen historian myllerryksiä.

Menetykset värittivät muullakin tavalla X elämää. Hän menetti läheisiään… Kuulon menettäminen merkitsi puolestaan musiikin ja laulun menettämistä. Ilta oli erittäin musikaalinen, joten menetys oli hyvin iso. Samoin vuorovaikutus kävi vähäisemmäksi, kunnes katosi kokonaan dementian myötä.

Ovatko sairaudet ja menetykset osa ihmisen syvempää tarinaa tai elämän tehtävää? Niitä on toisaalta vaikea nähdä osana elämäntehtävää, mutta samalla luulen että ne kuuluvat siihen ehkä enemmän kuin arvaamme. Ihmisen osaan on sisään kirjoitettu kärsimykset, luopumiset ja omasta voimista riisuminen. Vaikka henki olisi vahva, sairaudet kuluttavat ja ruumiin voimat ehtyvät. Se on samalla Jumalan työtä meissä.

X on sen ikäpolven ihmisiä, että hän ei odottanutkaan elämän olevan pelkkää myötäkarvaan silittämistä. Joitakin asioita vastaan on taisteltava ja joidenkin asioiden edessä on suostuttava ja antauduttava. Kaikkea pahaa vastaan on taisteltava, jos se ei auta niin sitten on lopulta antauduttava – mutta ei pahalle vaan Jumalalle. Niin me teemme jokaisessa iltarukouksessakin: antaudumme Jumalalle. Jätämme itsemme hänen käsiinsä.

Mihin näin ollen X tarina liittyy? Jääkö lopputulokseksi vain luopuminen? Voisin verrata sitä erääseen tarinaan. Kolmelta mieheltä, jotka tekivät samaa tehtävää, kysyttiin, mitä te teette. Ensimmäinen sanoi: ladon tiiliä päällekkäin. Toinen sanoi tekevänsä tiiliseinää. Kolmas vastasi: Minä rakennan kirkkoa. Kun X katsoi vielä terveenä hyvinvointisuomea, hän olisi vallan mainiosti voinut sanoa: Minä olin rakentamassa tätä, tein lujaksi sen perustusta. Isänmaata rakennetaan niin kuin kirkkoa – isänmaa on jotakin itseä suurempaa. Se taas, mikä on itseä suurempaa, laitetaan etusijalle omaa mukavuudenhalua.

Kyllä hän silti elämästä nauttikin. Hän oli erinomainen kokki ja kulinaristi. Hän nautti liikunnasta, musiikista ja lukemisesta. Elämän sairauksien kuluttaessa monesta asiasta ja nautinnosta joutui luopumaan.

Nyt kuolema on vapauttanut hänet. Tässä tapauksessa se todella on vapauttanut. Kun maailmalle ovet sairauden ja menetysten johdosta sulkeutuivat, niin nyt ne ovat avautuneet iankaikkisuuteen. Siteet ovat katkenneet ja on koittanut vapaus.

Omaiset, NN ja NN – ajattelen, että tässä hetkessä teidän tehtävä on tunnistaa X ainutkertainen elämä, nähdä siinä kauneutta – Jumalan salatut tarkoitukset ovat toteutuneet. On hyvä nähdä myös kuinka teidän elämänne on kietoutunut hänen tarinaansa, miten ne leikkaavat toisensa. Minkälaiset jäljet hän on sinuun jättänyt. Tehtävä tässä hetkessä on myös kiittää häntä siitä, mitä olet saanut häneltä, pyytää tai antaa anteeksi, jos on jäänyt jotakin käsittelemättä, – samoin tarkoitus on tuntea elämän ohikiitävyys ja tiedostaa oma kuolevaisuutemme ja lopulta antaa läheisesi Jumalalle ja rukoilla hänelle Jumalan armoa ja hyvää ikuisuusmatkaa. Te teette sen kukkasin. Minä hiekalla – muistaen Jumalan armoa, jonka piiriin X:n elämä on liitetty jo varhain.

Ei päiväkirja vaan toivokirja

Meidät on pelastettu, se on varma toivomme. Mutta toivo, jonka jo näkee täyttyneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoo sellaista, minkä jo näkee! Jos taas toivomme jotakin mitä emme näe, me myös odotamme sitä kärsivällisesti.

Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tullisi rukoille, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin. Ja hän, joka tutki sydämet, tietää mitä Henki tarkoittaa, sillä Henki puhuu Jumalan tahdon mukaisesti pyhien puolesta. Room 8:24-27

Kun keskustelimme A. elämästä, sanoitte, että hän oli … kuvailin eri vaiheita ja asioita…

A oli kotoisin pieneltä tilalta abc. Hän oli 15 vuotias kun sota syttyi. Jatkosodan aikana hän kävi armeijan ja joutui myös sotatoimiin mukaan. Sellaisen tiedon sain, että Maaselän kannaksella konekiväärimiehenä. Näistä sodan aikaisista tapahtumista A ei kertonut juuri mitään. Hän eli siellä nuoren miehen parasta ikää, mutta ikävissä olosuhteissa. Tytär kirjoitti isästään: ”Vasta, kun seurakunnan pappi haastatteli häntä 90-vuotisjuhlissa, isä kertoi missä paikoissa hän oli ollut. Hän kertoi myös jonkin yksityiskohdan konekiväärimiehen päivystyksestä aukealla pellolla, jossa pelästyttävä rapina tulikin hiiren liikkumisesta.” Mielenkiintoista on se, että hänellä noihin aikoihin oli muistivihko, johon hän kirjoitteli kaikenlaista. Vihko oli hänelle tärkeä. Tytär sanoi, että tätä vihkoa hän ylpeänä näytti lapsilleen jonkun kerran. Mutta erikoista oli se, että sodan kurjuudesta ja kovista oloista tai kuoleman pelosta siellä ei ole minkäänlaisia merkintöjä. Vihkoon kirjoitettiin jotakin muuta: toivosta, ilosta, laulun sanoja ja uudesta huomisesta. Vihko ei ollut päiväkirja menneistä asioista se oli enemmän kirja toivosta toivoa, kirja merkinnöistä, jotka auttoivat jaksamaan vaikeissa oloissa ja kulkemaan huomista kohti.

Tätä silmälläpitäen halusin virreksi otettavan toivoa täynnä olevan virren. Sellainen on tuo virsi 600. Virsi on kirjoitettu samoihin aikoihin kuin isänne muistivihko.

Virren sanat on kirjoittanut vastarintaliikkeeseen kuulunut saksalainen pappi Dietrich Bonhoeffer. Vastustaessaan Hitleriä ja hänen hallintoaan hän joutui vaikeuksiin. Hänet vangittiin elokuussa 1943. Hän on kirjoittanut virren runon vankilassa 4 kuukautta ennen teloitustuomiotaan, mikä tapahtui Flossenbürgin keskitysleirillä. Virsi on kirjoitettu joulukuun lopussa 1944 ja on uudenvuoden tervehdys hänen vanhemmilleen. Sodan ahdistusten keskeltä ja henkilökohtaisten kärsimysten keskeltä hän valaa toivoa ja luottamusta vanhemmilleen. Virren runo on mahtava todistus Jumalan hyvyydestä ja toivosta synkimmälläkin hetkellä. Jumala pitää meistä huolta elämässä ja kuolemassa.

Toivo on se, mikä pitää meidät elämässä kiinni. A:lle tuli tärkeäksi kirjata valoisia ja iloisia asioita ei valitella osaansa tai antautua pelon valtaan.

Teille on avautunut surun tie. Tämä tie tuntuu aluksi olevan toivoton, valoa vailla. Mutta isänne tavoin voitte lukea ympärillänne myös toivon merkkejä ja vahistua siinä uskossa, että syvimmänkin surun läpi kulkee polku valoa kohti. Huominen ja koko tulevaisuus on erilainen kuin ennen. Muutos on peruuttamaton. Mutta hyvyyden voimat ympäröivät sinut ja Jumala johdattaa kohti uutta huomista. Tässä luottavaisessa uskossa siunaamme A hänen viimeiselle matkalleen.

Luodit eivät osuneet

Joh 6:37-40 (käsikirjasta s. 210)

Hyvät ystävät. Viisi vuotta sitten Y siunattiin hautaan. X jäi yksin, ilman pitkäaikaista puolisoaan, jota hän viimeiset vuodet oli hoitanut omaishoitajana. Alttarilla 19xx olivat he toisilleen luvanneet rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes kuolema heidät erottaa. Lupaus piti loppuun asti. Heidän välinen suhde ja rakkaus oli lujittunut yli kuudenkymmenen vuoden matkalla aina ensisuudelmasta viimeisiin huolenpidon ja hoivan kosketuksiin saakka.

Nyt tuli X:n vuoro. Hän eli pitkän elämän ja hyvän elämän. Siihen mahtuu monia vaiheita. Lapsuuden ajalta Manttaalitalon yläkerrassa, minkä yhteydessä oli heidän asunto. Talon alakerrassa näytettiin myös elokuvia. Se on ollut nuoresta pojasta varmasti myös jännää, jos on päässyt kurkistamaan, kuinka ne koneet siellä pyörittävät elokuvan filminauhaa.

Myös sotareissun X joutui tekemään toisten ikätovereidensa kanssa – niin kuin Suomen lippu ja veteraanilippu tässä vieressä hiljaisesti kertovat. Hän säilyi ehjänä, mutta hänen viereltä kaatui kavereita; joitakin ”läheltä piti” tilanteita myös oli, missä hengenlähtö oli sekunnista kiinni. Ehjänä säilyi sodan jälkeen myös X:n mieli. Moni mies muuttui sodassa. X säilyi tässäkin mielessä ehjänä. Vaikka varmasti muistot seurasivat läpi elämän. Sota ei muuttanut häntä vieraaksi läheisilleen tai vienyt sitä henkistä kipinää, josta kumpuaa ilo, seurallisuus ja elämään tarttuminen.

Toisinkin olisi voinut käydä. X oli kertonut yhden varhaisen sotamuistonsa, kun he tekivät ensimmäistä matkaa rintamalle. ”Matkalla tuli vastaan kuorma-autoja, joiden lavoilla oli hieman havuilla peitettyjä kaatuneita sotilaita.” Tämä on tuttu tilanne ja kuvaus myös erilaisissa sotaelokuvissa.  Nuoret miehet joutuvat miettimään, minkälaista on mennä sotaan ja rintamalle, kun näkee, minkälaisessa kunnossa sieltä tullaan takaisin. Sodan tosiasiat kouraisivat varmasti syvältä. X oli sanonut, että tämä näky säväytti nuoria sotilaita, jotka tulivat rintamalle. Yksikään kaatuneista ei varmasti omaa tyhmyyttään kaatunut. Kranaatin sirpale ei osuessaan kysele sotilaan laatua tai moraalia. Se lävistää samalla tavalla urhean kuin pelkurin. Onnea on, jos ei joudu sirpaleen eteen. Tämä onni X:llä oli. Siitä voi kiittää vain Jumalaa. Monella toisella tätä onnea ei ollut. Sama kysymys ”Miksi?” jää kummallekin. Sekä niille jotka surevat kaatuneita että niille jotka palasivat haavoittuneena tai ehjin nahoin. Miksi kävi näin. Oliko se sattumaa vai sallimusta. Lopullista vastausta me emme tiedä, mutta seurausten kanssa on kuitenkin elettävä.

Sota loppui ja X pääsi armeijan kautta siviiliin. Elämä jatkui. Elämän oli jatkuttava – menneisyyden raskaisiin vuosiin ei saanut jäädä liikaa kiinni. Oli tartuttava uusiin haasteisiin. X meni abc-kouluun

Rakkauden syntytarinasta Y kanssa en ole selvillä, mutta avioliitto solmittiin 194x. Lapset syntyivät ja X urheiluhenkisenä miehenä mietti, miten heistä saataisiin keihäänheittäjä ja kuulantyöntäjä. Nämä ajatukset eivät toteutuneet. Tuskin häntä se paljon edes harmitti.

Hienoin piirre, mikä minulle sanottiin, on ehkä se, että hän osasi olla ja leikkiä lasten kanssa. Hän keksi leikkejä ja järjesti puuhaa. Moni mies on varmasti hyvä ja taitava ja miesten keskuudessa arvostettu. Usein äärettömällä vakavuudella vuoratut persoonat eivät näe lapsia ja kasvavia nuoria ympärillään. Jos näkevät, eivät arvosta. X:llä oli sydäntä lapsille. Kun jollakulla on avara sydän lapsille, siitä jää elinikäinen lämmin muisto sille, joka on tällaista lämpöä ja hyvyyttä kohdannut. X:ssä oli ilmeisesti tallella poikamaisuutta ja leikillisyyttä, mikä on tarpeen leikkiessä lasten kanssa – mutta myös jotakin sellaista persoonan lempeyttä, missä lapsi koki olevansa turvassa ja hyväksytty.

…Teillä on alkanut surun aika. Siunatkoon Jumala surun askeleenne aina jälleennäkemiseen asti.

Sotilaspoika vala

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
    ”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. … Joh. 14:1–7

Hyvät ystävät.  X voimat kävivät lopulta vähiin sairauden kuluttamana. Viimein ote kirposi. Käsi, joka ennen oli pitänyt niin kirvestä ja sahaa kuin pesäpallomailaa ja hiihtosauvaa tai kynää ja tietokoneen hiirtä, oli nyt hellittänyt lopullisesti otteensa.

”Kolme on minulla pyhää: Jumala, koti ja isänmaa. Näiden tunnusten alla palvelen maatani ja kansaani, uhraan työni niiden onnellisen tulevaisuuden hyväksi. Olen maani poika ennen kaikkea.”

Sotilaspoikalupaus kuuluu edellisillä sanoilla. Noilla sanoilla X on lausunut lupauksen x-vuotiaana. Kun jälkeenpäin ajattelee, niin vaikuttaa siltä, että hän on ottanut tämän lupauksen hyvin vakavasti. Siihen on kirjoitettuna koko elämän ohjenuora.

Lupaus pitää sisällään kolme ulottuvuutta: Jumala, koti ja isänmaa. 1) Näistä koti tai perhe on elämän perusyksikkö, jonka jäsenten kanssa elämä kaikkein syvimmin jaetaan ja tunteet näytetään. Ne ovat vahvimmat ja vaikuttavimmat siteet, mitä ihmisellä on. Siihen kuuluvat siteet omaan isään ja äitiin, joiden rakkaus ja esimerkki antavat meille elämän eväät. Meillä on verisiteet taaksepäin historiassa ja eteenpäin lapsiimme. Mutta puolisoon, meillä on tahdon side, tahto rakastaa. Puoliso on suurimpia valintoja, joita elämässä tehdään ja koko aikuinen elämä yhdessä eletään. Verisiteet ovat pysyviä, mutta vanhempien talosta lähdetään omaan elämään. Ja omat lapset saatetaan maailmalle itsenäiseen elämään. Yhteys toki säilyy vahvana. X on pojille rakas ja esikuvallinen isä, hän on tärkeä ja taitava pappa ja iso-pappa. Teillä on kauniita muistoja hänestä. Te omistatte sen hyvän minkä hänessä olette saaneet. Mutta puolison kanssa jaetaan kaikki. Koko elämä sen lupauksen mukaan, mikä alttarilla annettiin. Tässä tapauksessa puolison kanssa yhteistä elämää kymmeniä vuosia – päivästä päivään, joka ammu ja joka ilta. Jaetaan yhteiset ilot ja surut, yhteiset rahat, yhteiset haasteet, yhteinen asunto, yhteinen vuode – kunnes kuolema erottaa. Verisidettä ei voi katkaista, mutta avioside on hauraampi, siksi ihmeellisempi ja kauniimpi. Se pitää sisällään jumalallisen salaisuuden.

2) Näistä kolmesta pyhästä, isänmaa tarkoittaa kaikkea sitä työtä, mitä tehdään kodin ulkopuolella. X:llä oli sitä paljon. Palkkatyön lisäksi monet harrastukset ja yhdistystoiminta, joissa hän on ollut tärkeä vaikuttaja ja toimija. X oli auttavainen ihminen. Hän otti vastuuta ja teki paljon työtä yhteiseksi hyväksi. Myös urheilun parissa vietetty aika oli isänmaan parhaaksi tehtyä toimintaa. Luulenpa, että tämä asia tuli selväksi jo sotilaspoikatoiminnassa. Se harrastus alkoi leikillä, urheiluilla ja kilpailulla, mutta tähtäsi samalla siihen, että pojasta kasvaa ruumiillisesti ja henkisesti terve ja hyväkuntoinen mies. Tarkemmin sanottuna hyväkuntoinen sotilas. Tuona levottomana aikana jokainen poika oli potentiaalinen sotilas ja taitoja harjoiteltiin sitä silmällä pitäen. Nuorten urheiluharrastusta on arvostettu, sillä on katsottu olevan merkitystä tilanteissa, joissa on puolustettava sitä, mikä on pyhää; sitä mikä on meille peruuttamattomalla tavalla tärkeää: kotia, isänmaata ja vapautta uskoa. Sitä, mikä on tärkeää: rakennetaan, vaalitaan ja puolustetaan.

3) Kodin ja isänmaan lisäksi Jumala nostetaan esille lupauksessa. Asian luonteeseen kuuluu, että se sanotaan ensimmäisenä. Kristillisestä vakaumuksesta juontuvat myös nuo kaksi muuta. Mutta toisin kuin nämä kaksi muuta Jumala ja uskonnollinen ulottuvuus on yleensä sellaista, mikä toteutuu hyvin henkilökohtaisella tasolla. Se harvoin on julkista, enemmän sisäistä. Mutta sitä ilmaistaan kuitenkin osallistumalla kirkollisiin juhliin. Sydämen pohjassa oli aarre: Jumalan tuoma vapaus ja rauha Jeesuksen kautta.

Kristittyinä me olemme osa maailmanlaajaa, aikakausien rajat ylittävää Kristuksen kirkkoa ja Jumalan valtakuntaa, mutta tässä elämässä me olemme osa kansaa, heimoa, sukua ja perhettä – ja annamme niiden hyvinvoinnille työmme ja voimamme.

Niin X teki koko pitkän elämänsä. Hän sai sen perinnön kotoaan, vanhemmiltaan ja välitti sen lapsilleen. Elämässä on työtä, josta saadaan palkkaa, se on tärkeää. Sitten on niitä tehtäviä, mistä ei saada mitään. Niihin osallistuminen ja itsensä antaminen on palkka itsessään, koska ne ovat kosketuksissa pyhään.

X jäljet ovat selvästi näkyvissä. Esimerkki on puhdas. Sellaisen isän ja puolison me annamme tänään Jumalan käsiin, siihen kotiin, minkä Jeesus on valmistanut, jossa perillä ovat lukuisat rakkaamme. Jäljelle jää kiitos – ja teidän kätenne, joiden on vuoro entistä lujemmin tarttua: kirveeseen ja sahaan, pesäpallomailaan ja melaan ja kynään; ja niin puolustaa sitä, mikä on pyhää.

Tallenna

Tallenna

Tallenna