Hautaus – 7. Vuodenajoista, vuorokauden ajoista:
Ps 84:4-8,12a Aurinko
Viime viikot ovat olleet kaunista keväistä ja aurinkoista aikaa. Kirkossa me valmistaudumme tutkistelemaan ensin Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa: hänen elämänsä viimeisiä hetkiä opetuslastensa joukossa. Mutta sitten koittaa valon juhla, pääsiäinen.
Teille auringon eteen on tullut kuoleman suru ahdistus ja pimeys. Rakkaan läheisen menettäminen on vienyt teitä pois tutuista ja turvallisista päivän toimista, outoon, uuteen ympäristöön. Mutta tänään aurinko paistaa kirkkaasti. Pitkän ja pimeän talven jälkeen auringon valo onkin jotakin sellaista, mitä riemulla tervehditään. Ihmiset uskaltautuvat jälleen ulos hääräilemään. Pihoja siivotaan ja pian istutetaan puutarha kukkimaan ja palstat kasvamaan. Ja kaiken saa aurinko kasvamaan. Kristityille aurinko muistuttaa päivästä toiseen pääsiäisen ilosanomaa. Kristus Aurinko on voittanut pimeyden ja kuoleman vallan. Varjot ja yön pelot väistyvät .
Aurinko muistuttaa meitä myös Jumalan hyvyydestä. Hän antaa aurinkonsa paistaa kaikille. Kukaan ei jää hänen hyvyydestään osattomaksi.
Jumala on antanut meille lahjaksi myös kaiken muun mitä meillä on. Hänen lahjaansa ovat ravinto, kotimme, puolisomme, työmme. Tärkein lahja meillä Jumalalta on elämän lahja. X on saanut Jumalalta myös kaikki hänen lahjansa. Elämän lahjan hän sai yli 80 vuotta sitten. Jumalan armon ja Pyhän Hengen hän sai kasteen yhteydessä. Samoin siunauksen koko elämänsä matkalle. Tänään tuo siunaus on sulkenut hänet viimeisen kerran ristin muodossa syliinsä.
Elämän lahja jonka Jumala on antanut X:lle ja meille, on sellainen, että hän haluaa sen jatkuvan iankaikkisesti. Hän haluaa sen jatkuvan täydellisenä, vailla kipua, sairautta ja harmia. Siksi hän kutsuu meidät täältä maan päältä luokseen taivaaseen.
Syksy Ps 90:1-6,12
Elämme syksyn keskeisintä aikaa. Syksy on tänä vuonna ollut hyvin kaunis ja lämmin. Syksyn värejä on ollut kaunis katsella, kuinka kesän vihreä vaihtuu punaiseen, oranssiin ja keltaiseen. Yski toisensa jälkeen lehti putoaa puusta, kunnes puu on aivan paljas. Tänä syksynä syystuulet eivätkä myrskyt ole puita ravistelleet.
Mutta vaikka syksy on kaunis, siihen liittyy aina jotakin surullista ja kaihoisaa. Syksy on luopumisen aikaa. Se vie ajatukset usein kuolemaan, siihen että elämän kukoistus ja runsaus hiljenee ja sammuu pois. Keväällä kylvetty sato korjataan, kun siemen on kantanut hedelmän. Yksi elämän kierros on päättynyt ja luonto valmistaa itsensä talven uneen. Syksy muistuttaa meitä siitä, että kaikki elämä, joka hetken kukoistaa, katoaa ja kuihtuu pois.
X oli syksyn lapsi. Hänellä olisi ollut juuri syntymäpäivä. Mutta syntymäpäivän ilo vaihtui kuoleman suruksi. Me saamme uskoa, että x:lle itselleen tuo päivä ei ole ollut surun ja murheen päivä. Se on ollut astumista katoamattomaan elämään. Vanhan ajan kristityt sanoivatkin, että kuolema on heille uuden syntymisen päivä. Vasta silloin katoamaton elämä pääsee alkamaan.
Mutta katoamattomuuteen pääsemme vasta, kun maan päällä ensin luovumme kaikesta. Niin kuin puu luovuttaa lehtensä, niin mekin annamme itsestämme pois vähitellen kaiken. Annamme vuosi vuoden jälkeen, terveytemme ja lopulta itsemmekin. Siinä toteutuu lopulta syvin elämämme tarkoitus. Me annamme Jumalalle sen, mikä hänelle kuuluu. Meidän ei tarvitse antaa surren sillä me tiedämme, että myös Jumala antaa meille itsensä. Siinä lahjassa saamme kaiken monin verroin takaisin: armon, syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän.
Virsi 249 liittyy aihepiiriin: Pois kirkas suvi kulkee ja syksyyn kypsyy maa… soi korjuuhetkessämme syystuuli Jumalan.
Varjot väistyvät valon tieltä
Korkeudesta saapuu luoksemme aamun koitto. Se loistaa pimeydessä ja kuoleman varjossa eläville… Luuk 1:78-79
Evankeliumi puhui kuoleman varjosta ja pimeydestä. Tämä kuoleman surun varjo on laskeutunut yllenne. Tiedämme kyllä kuolevaisuuden varjon koskettavan kaikkia ihmisiä. Jokaisen meidän on kerran kuoltava, kuoleman varjo on näin kaikkien meidän yllä. Mutta kun on menettänyt läheisen omaisen, pimeys tuntuu silloin niin syvältä ja ahdistavalta, että siihen hukkuu.
Siunatessamme X:n hänen viimeiselle matkalleen, me kuitenkin teemme sen siinä luottamuksessa, että pimeys väistyy. Suru hellittää ja toivo valtaa alaa. Surun hellittäminen ei kuitenkaan tarkoita X unohtamista, vaan rohkeampaa luottamista siihen, että hän ei ole poissa, vaan Jumalan luona. Ahdistuksen pimeyteen koittaa valoa. Surun synkkä yö vaihtuu päiväksi. – vaikka suru vielä jää, niin pimeys sen ympäriltä väistyy – kunnes lopulta taivaallisessa jälleennäkemisessä myös suru pyyhitään pois.
X oli aamuihminen. Kristillisessä perinteessä aamun valolla on tärkeä vertauskuvallinen viesti. Silloin kun Jeesus jouluna syntyi oli yö. Jeesus syntyi pimeään maailmaan. Yön pimeys kuvasti sitä tilaa, jossa koko ihmiskunta oli. Se oli samaa pimeyttä, josta puhuttiin kuoleman varjona. Mutta kun hän pääsiäisenä nousi kuolleista oli aamu. Kuoleman yö oli voitettu ja ylösnousemuksen aamu toi valoaan. Jokainen aamu ja auringon nousu on siksi pieni pääsiäinen, jossa kuoleman pimeys väistyy valon tieltä.
X ei hän tiennyt aikansa olevan niin lähellä. Mutta Jumala tiesi ja valmisti häntä. Edeltävänä sunnuntaina hän sai kohdata Vapahtajansa ehtoollisella. Se oli kirkkauden valonsäde joka ulottui hänen sydämeensä asti.
