Hautaus – 3a. virsistä

Virsi 30 – Maa on niin kaunis

Tuttu jouluvirsi alkaa sanoilla: “Maa on niin kaunis, kirkas luojan taivas”. Kun elämässään on saanut asettua ja kokea siinä rakkautta ja täyttymystä, niin silloin laulun sanat maan kauneudesta tuntuvat hyviltä ja tosilta. On niin paljon asioita, jotka ovat hyviä ja kauniita, sellaisia, että niiden soisi kestävän ikuisesti. Maa on niin tavattoman kaunis. Maa ja kaikki maahan sitovat asiat. Näistä tärkeimmät ovat varmaankin puoliso, koti ja kodin piiri ja lapset. Myös työ ja monet ystävät. Nämä kaikki ovat sellaisia asioita jotka ovat Jumalan lahjoja meille. Ne ovat myös asioita joista saamme iloita ja nauttia täysin rinnoin, tuntea myös kiitollisuutta.

Mutta Jumalalla on varattuna meitä varten vielä jotakin paljon parempaa kuin se, mikä on maan päällä. Jos maa onkin kaunis, niin kirkkaampi ja kauniimpi on luojan taivas. Meillä on toinen koti Jumalan luona. Siksi sielussamme soi taivainen sointu. Se kutsuu meitä jatkuvasti sille tielle, joka johtaa Jumalan luokse taivaan kirkkauteen. Se sävel on rinnassamme, mutta aina ei katseemme pysty nousemaan maan kauneudesta taivaan kirkkauteen. Emme haluaisi luopua kaikesta siitä hyvästä, mikä meillä täällä maan päällä on. Olemme monesti hyvin paljon kiintyneet maanpäällisiin koteihimme ja rakkaisiimme, että emme tahtoisi lähteä pois. Mutta eteen tulee kerran se hetki, jolloin kaikki on jätettävä taakse. Kodin jättäminen on vaikeaa, mutta X:lle tällainen tilanne ei ollut täysin outo.

Evakkona X on joutunut jättämään kotinsa rajan taakse ennenkin. Se matka on ollut varmasti hyvin raskas tehdä. Silloin oppii arvostamaan kodin rauhaa ja pysyvyyttä. Sellaisen rauhaisan kodin hän tänne Harjavaltaan myös rakensi. Nyt X on joutunut jättämään lopullisesti myös maallisen kotinsa. Hän on tehnyt loppuun asti sen matkan, jota virressä kutsutaan sielujen toiviotieksi taivaan kirkkauteen. Tämän matkan X teki nukkumalla pois viikko sitten. Meidän koko elämämme on lopulta juuri tämän matkan tekemistä. Kaikki elämässämme tähtää siihen, että kerran saamme päättää maanpäällisen vaelluksemme ja laskea reppumme taivaan uuden kodin kynnykselle.

Siellä on X nyt koti jota hän ei ole itse rakentanut eikä suunnitellut. Sen on rakentanut Jumala. Mutta silti uskon, että se on sellainen paikka, jonka X voi tuntea heti myös kodikseen. Remonttia ei tarvitse tehdä, sillä kaikki on valmista. Vaan kukapa tietää, jos tekijämiehellä on sielläkin päällään haalarit ja kädessään vasara ja vatupassi.

Taivaan koti on kuitenkin sellainen, josta meidän ei milloinkaan tarvitse luopua. Sieltä ei tarvitse lähteä sotaa pakoon, sieltä ei tarvitse lähteä myöskään vanhuuden heikkouden tähden ja ennen kaikkea sieltä ei tarvitse enää lähteä pois kuoleman tähden. Se on koti johon saamme jäädä iankaikkisesti. Jäädä odottamaan rakkaitamme.

Virsi 170 – Ps 46:2-4,6 Jumala ompi linnamme

Virsi Jumala ompi linnamme kirkkomme tunnusvirsi. Ja samalla se on taisteluvirtemme. Tässä virressä tulee esille kaksi näkökulmaa, jotka kuvastavat X:ää ja siksi haluan tässä hautauksessa tuoda esille. Toinen koskee isänmaata, maallista kotia ja toinen koskee taivaallista kotia.

Mikä muu virsi paremmin kuvaisi sitä taistelua, jota isämme kävivät musertavaa ylivoimaa vastaan. Se vanha vainooja, josta virressä laulettiin nähtiin selvästi marssivan idästä raskain asein varustautuneina. Virsi puhutteli silloin suomalaisia erityisellä tavalla. Pelkästään oman voiman varassa ei niitä voimia vastaan olisi pärjännyt. Apu tulee ylhäältä.

Jos virsi herättääkin isänmaallisia tuntemuksia, niin vielä enemmän virsi vie ajatuksemme uskomme perustaan. Se on kuin lippu joka kulkee Jumalan kansan edellä. Se on viesti vahvasta luottamuksesta Jumalaan kaikissa elämän vaiheissa ja vaikeuksissa. Vaikka mitkä vaikeudet ja koettelemukset kohtaavat kristittyä, hän jättää asiansa Jumalan haltuun.

Monesti on niin, että vääryyden vallat näyttävät voittavan. Vaikuttaa siltä kuin ympärillämme olisi vain pimeyttä ja petosta. Silti uskon lippu liehuu. Jumala ihmisen turvakalliona ei horju.

Jumala tarvitsee työntekijöitä, vahvoja harteita, joille hän voi laskea taakkoja. Hän tarvitsee palvelijoita, jotka eivät pelästy silloin, kun muut perääntyvät. Sen perusteella, mitä olen X:stä kuullut, minulle on tullut kuva juuri tällaisesta henkilöstä.

Kuoleman kohdattua, tuntuu se maan järkkymiseltä ja vuorien horjumiselta. Jotakin sellaista, minkä piti olla lujaa ja kestävää, on antanut periksi. Myös tänään henkilökohtaisten menetysten keskellä, me saamme luottaa Jumalaan. Hän on turvamme ja auttajamme hädän hetkellä. Hän on kallio, joka ei järky.

Virsi 184:1-5, Mä kauniin tiedän kukkasen

Virressä 184 tuo kaunis kukkanen on Jumalan sana. Se on kukkasista suloisin, koska sen tuoksu ei ole tästä maailmasta. Sen tuoksu tulee taivaasta.

Jumalan sana on tullut luoksemme myös näkyvässä muodossa. Jeesus on Jumalan sana. Hän ei tullut vain puhumaan, vaan hän tuli kärsimään ja kuolemaan puolestamme. Siksi voimme sanoa myös, että hänen viisi haavaansa ovat ruusut joissa on taivaallinen tuoksu, niissä on pelastuksen tuoksu.

Jeesuksen haavat ovat avoimet. Ne ovat jättäneet maahan veripisaroita. Nuo pisarat ovat kuin tielle pudotetut ruusun terälehdet, jotka ohjaavat meidät Jumalan kirkkauden valtakuntaan. Kun me kuljemme sitä ruusun terälehtien polkua niin taivaallinen tuoksu voimistuu.

Mutta mielestäni on myös oikein ajatella niitä rakkaitamme, jotka tuon ruusun terälehtien tien ovat kulkeneet loppuun asti – sinne taivaalliseen paratiisin puutarhaan. He itse ovat nyt kauniita Jumalan kukkasia. Jumala on hoitanut heitä ensin tällä maan päällä ja kasvattanut heitä taivasta varten. Sitten hänen määräämällään hetkellä taimi siirretään taivaalliseen puutarhaan, jotta se siellä puhkeaisi täyteen kukoistukseen.

X on ollut Jumalan kaunis kukka, joka nyt on taivaallisen Isän katoamattomassa kukkatarhassa ja tuoksuu taivaallista tuoksua teille jotka häntä kaipaatte.

Mutta ruusun terälehtien tie on kuljettava meidänkin loppuun asti.

virsi 245 – Nyt sydän luopuu kalleimmastaan

Osastossa itsemurha. Siipien varjossa. Sanoittajan Jochen Klepperin kohtalo

virsi 338 – eräs ajatus virteen Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Käsi isän kädessä

Lauloimme toimituksen virren 338. Virsi on yksi kirjan rakastetuimpia virsiä. Sanoma puhuttelee meitä. Siinä on surevalle paljon sellaista, mikä kantaa ja auttaa eteenpäin. Se lohduttaa ja rohkaisee ja antaa toivoa vaikeuksien keskellä.

Mitä päivä tuokin tullessansa, Isä hoitaa lasta armollaan. – Viime päivät ovat tuoneet teille menetyksen surun. Suurimmankin surun keskellä, Jumala ei teitä hylkää. Vaikka emme tiedä menetystemme tarkoitusta, niin saamme uskoa, että kaiken takana on kuitenkin Jumalan ihmisiä rakastava ja hyvä tahto. Meidän kaikki hetkemme ovat hänen varassaan. Häneltä olemme elämän saaneet. Häneltä otamme kaiken vastaan. Hänen hyvä tahtonsa on, että kerran maallinen elämämme päättyy. Ajankohta on vain hänen tiedossaan.

Suo mun ottaa isänkädestäsi päivä vain ja hetki kerrallaan, kunnes johdat minut kädelläsi riemun maahan päivään kirkkaimpaan.

Taivaallisen isän kädestä me otamme virren mukaan päivän ja hetken kerrallaan. Kun olemme ottaneet hänen kädestään viimeisen hetken, hänen kätensä jää tyhjäksi ja avoimeksi – silloin me otamme siitä kädestä kiinni lapsen lailla.

Jumalan edessä me olemme lapsia. Isänä minun elämäni parhaita kokemuksia on se, kun tyttäremme haluaa ottaa minua kädestä kiinni, kun kävelemme kadulla. Se on suurin ilo maan päällä. Tuo pieni luottamuksen ele. Kun Jeesus toivoo meidän tulevan lasten kaltaiseksi, hän toivoo varmasti jotakin samaa. Että me ottaisimme taivaallisen isän kädestä kiinni. Että hän saisi taluttaa meitä ja me luottaisimme häneen, jopa vaatisimme, että hän pitää meitä kädestä.

Tätä on ihmisen usko pelkistetyimmillään – annamme kätemme Jumalan käteen, jotta hän johdattaisi ja ohjaisi meitä – elämässä ja kuolemassa. “kunnes johdat minut kädelläsi” Jumala johtaa meitä kädellään niin, että hän pitää meitä kädestä kiinni. Sellainen kai on tuo viimeinen vaelluksemme.

Me rukoilemme, että x:n käsi on saanut liittyä taivaan Isän turvalliseen käteen. Että hän joka armollaan johti x elämää hetken kerrallaan – olisi armollaan ottanut hänet vastaan.

virsi 341 – Kiitos sulle Jumalani – Kol 1:12-20

Siinä virressä ilmenee eräs piirre josta X:ää voi tänään muistaa: kiitollisuus.

1. kiitos kirkkaista keväisistä päivistä / kiitos raskaista syksyn synkän hetkistä Virren perus ajatus on se, että kaikesta, mikä meitä elämän varrella kohtaa me voimme kiittää Jumala, jolta kaiken olemme saaneet. Kaikki on ollut hyvän Jumalan lahjaa ja suunnitelmaa meille. Niin myös ne asiat, jotka meille ovat olleet vaikeita ja raskaita kantaa. 
Virressä vuorottelevat valoisat asiat, joista kiitos on helppo antaa, ja niitä seuraavat surulliset ja ahdistavat asiat, joiden kohdalla kiittäminen on vaikeampaa. Mutta virren laulajina voimme vaikeatkin asiat tunnustaa tärkeiksi ja tarpeellisiksi itsellemme. Kaikessa tässä on näkynyt Jumalan armo ja hyvyys meitä kohtaan.

2. kiitos että rukoukset monet kuulit sä / kiitos, että pyynnöt toiset eivät saaneet täyttyä. Usein olemme kipujemme keskellä ja rukoilemme yhä uudestaan samaa rukousta. Toivomme, että kipu hellittäisi, että jokin meitä sisäisesti vammauttava haava parantuisi. Kuitenkin huomaamme taistelevamme edelleen. Sisäinen kipu pitää meidät otteessaan eikä hellitä. Jumalalla on toisenlainen ajatus elämämme suhteen. Hän ei täytä kaikkia pyyntöjämme.

3. Kolmas säkeistö puhuu rististä, joka on kannettavanamme. Kiitos päivän paistehesta, rististäkin Jumalain. Elämä on ristin muotoista. Jumala ei ole luvannut meille helppoa elämää. Päinvastoin, hän antaa meille ristin kannettavaksi. Luterilaiseen uskoon kuuluu käsitys, jonka mukaan Jumala toimii usein vastakohtien kautta – tavalla, joka säilyy meille salattuna. Me tavoittelemme mukavuutta ja hyviä asioita, mutta Jumala tekee meidät heikoiksi, pieniksi, syntisiksi, köyhiksi ja sairaiksi, jotta me näin pääsisimme lähemmäs häntä; jotta etsisimme Jumalan kasvoja, hänen armoaan ja siunaustaan. Se miten ja miksi olemme joutuneet kärsimään ei ole siis ollut rangaistusta, vaan Jumalan tapa tulla meitä lähelle. Siunaus on usein kätkettynä asioihin, jotka meille ovat vaikeimpia kohdata. Kauneimpaan ja ihanimpaan kirkkauteen kuljemme oman kuolemamme kautta.

4. kiitos kukkasista, jotka teilläin kukoisti / kiitos ohdakkeista jotka mua haavoitti – Kukkasiin liittyy myös se piirre että X rakasti kauneutta ja kauniita asioita. X:llä kyky huomata kukkaset elämän tiellä. Ja niistä hän osasi myös Jumalaa kiittää.

Kiitos säilyi X huulilla loppuun saakka. Vaikka viimeisinä aikoinaan X ei enää jaksanut puhua, niin vielä hän jaksoi kiittää.

Kauneimman kiitoksen Jumalalle voimme antaa siitä, että hän Poikansa tähden antaa meille syntimme anteeksi ja niin kuin Kolossalaiskirjeessä sanottiin, hän antaa meille pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnassa.

virsi 383, uudenvuodenaatto Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun? / Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan. / Herra varjelee kaikki sinun askeleesi, sinun lähtösi ja tulosi nyt ja aina. (uudenvuodenaatton psalmi)

Vuoden vaihtuessa kirkkokansan ajatukset kohdistetaan ajan kulumiseen. Elämä ei riipu ainoastaan maailmassa vallitsevista laeista ja valtiaista… Mutta myös tänään kuoleman läheisyydessä, sanoma aikamme rajallisuudesta puhuttelee meitä. X elämä on päättynyt.

Psalmissa ihminen lähtee pitkälle ja vaivalloiselle matkalle. Hän katsoo edessä olevaa tietä, joka johtaa ylös vuorille ja pelkää, mitä kaikkea matkalla voi tapahtua. Hän pelkää matkan tuomia rasituksia, mutta vielä enemmän hän pelkää sitä, että rosvolauma saartaan hänet, että hänen kimppuunsa hyökätään. Hän on yksi ja siksi hän rukoilee Jumalalta apua.

Jos vuoden vaihtuessa ihminen katsoo taaksepäin ja eteenpäin, samoin ihminen katsoo elämänsä viimeisellä rajalla kahteen suuntaan ja hän samoin kuin psalmin laulaja tuntee epätietoisuutta ja pelkoa. Kuoleman rajalla me katsomme taaksepäin menneeseen ja eteenpäin tuntemattomaan tulevaan. Meitä pelottaa menneisyydessä se, minkä näemme ja tulevaisuudessa se, mitä me emme näe. Menneisyydessä meitä pelottaa kaikki se, mistä tunnemme syyllisyyttä, se, minkä emme haluaisi paljastuvan. Tulevaisuus edessämme on kuin suunnaton vuori. Pelkäämme kuinka meidän käy. Mitä minulle tapahtuu. Väijyykö menneisyyden haamut tällä viimeisellä matkalla? Taaksepäin ei voi mennä, paikalleen ei voi jäädä. On astuttava eteenpäin.

Psalmi tuo tähän epätietoisuuteen lohduttavan sanoman. Hän joka on luonut taivaan ja maan, hän ohjaa tapahtumien kulkua, hän varjelee meitä. Hän varjelee kaikki askeleemme. Myös viimeisen askeleemme.

Herra varjelee sinun lähtösi ja tulosi nyt ja aina. X on lähtenyt tästä elämästä. Mutta kuolema ei ole vain lähtemistä. Se on uskomme mukaan myös saapumista. Se on saapumista perille. Tällä viimeisele matkalle me lähetämme X:n Jumalan siunaus ja varjelus mukanaan.

517 Herra kädelläsi

Virsi puhuu käsistä. Siinä tarkoitetaan ennen kaikkea Jumalan käsiä. “Herra kädelläsi asua mä saan, turvallisin käsi päällä maan.” Virsi puhui siitä kuinka ne ovat vahvat ja kantavat meitä koko elämämme ajan. Voiko Jumalan kädeltä pudota pois? voiko olla niin, että turva ei koskekaan kaikkia? Jumalan kädet ovat aina suojanamme. Myös tänään. Jumalan kädet eivät ole olleet poissa. Ne ovat antaneet rakkaallenne nyt vahvemman turvan kuin yksikään ihminen koskaan voi antaa.

“Herra kädelläsi iloita mä saan, se on rikas käsi antamaan”. Te olette saaneet X:n kautta paljon hyvyyttä ja lämpöä. Se on ollut rikkautta, jota ei mitata rahassa. Se on ollut rikkautta, joka annettiin teille Jumalan kädestä. Nyt se on otettu pois. Mutta on asioita, joita teiltä ei voida ottaa pois…

“Herra kädelläsi itkeä mä saan”. Virsi puhuu ihmisten pahuudesta. Ihmisinä me joudumme kamppailemaan pahuuden kanssa joka kohtaa meitä ulkopuoleltamme, mutta myös sen joka nousee sisältämme. Kummassakin tapauksessa pahan jälkien tunnistaminen saa aikaan syyllisyyden, katumuksen ja surun tuntoja. Joudumme etsimään anteeksisaamisen mahdollisuutta. Jumalan kädellä me saamme itkeä menetyksiämme, suruamme. Mutta meillä on lupa tänään itkeä myös katumuksen kyyneliä. Jumalan käsi ei kohoa kostamaan. – Jumalan ja Vapahtajamme kädet ottivat vastaan naulan iskut. Ne kertovat Jumalan uhrautuvasta rakkaudesta meitä kohtaan. Hänen luonaan sydämemme löytää rauhan ja armahduksen.

Näihin Kristuksen haavoitettuihin käsiin jätämme rakkaan omaisenne. Nuo haavoitetut kädet kantavat meitä painaessamme päämme viimeiseen uneen.

532 Aamuvirsi – iltarukous, Ps. 31: 2-6 (laskiaisen psalmi)

Me lauloimme tämän siunaustoimituksen aluksi aamuvirren “Taas siunattu päivä nyt luo valoaan”. Virsi saattaa tuntua oudolta tässä yhteydessä. Miksi surun aikana lauletaan nousevasta auringosta. Siihen on oikeastaan kaksikin syytä.

Ihmisen elämäkaarta verrataan toisinaan päivänkiertoon. Elämämme on kuin yksi päivä. Aamuvarhainen on lapsuuden aikaa. Päivä on aikuisuuttamme ja illan hämärä on vanhuutta. Lopulta kuolemaa on kuin väsyneen ihmisen nukahtaminen.

Ajattelin, että tässä toimituksessa, jossa olemme siunaamassa X viimeiselle matkalleen voisi pienoiskoossa olla tuo elämän matka aamusta iltaan. Me olemme ikään kuin aloittaneet aamun sarastuksesta. Sitten toimituksen edetessä elämän aurinko on noussut korkealle, kunnes se sieltä sitten laskee elämän iltaa kohden. Toimituksen päätteeksi laulamme iltavirren.

Virressä, jonka lauloimme ajatus lopulta kääntyi myös elämän iltaan ja sen päätökseen. lauloimme kahdeksannessa säkeistössä sydämen viimeisestä lyönnistä. Silloin meidän rukouksemme toivon mukaan on juuri tuo, mikä psalmissa mainittiin ja minkä kyseinen virsi toistaa, että annamme henkemme Jumalan haltuun.

Mutta on olemassa vielä toinen syy miksi lauloimme aamuvirren. Meillä kristityillä on syvä usko, että Jeesus nousi kuolleista. Kirkkain aurinko on koittanut ihmiskunnalle Jeesuksen elämäntyössä seimen, Golgatan, ja pääsiäisen tyhjän haudan myötä.

Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen kaikkiin hautoihin on koittanut toivon valo, kuin aamun aurinko. Kuolemanuni on lopultakin vain uni, josta Kristus meidät herättää. Me saamme hänen armostaan kerran herätä aamuun, joka ei enää koskaan vaihdu illaksi ja yöksi.

Virsi 571 suvivirsi – iankaikkinen kesä

Tänään kaikuu kouluissa suvivirsi. Sitä virttä on laulettu jo yli kolmesataa vuotta. Siinä virressä on vahva perinteen tuntu. Kaikille se varmaan tuo mieleen jotakin hyvää siitä, kun koulu päättyy ja edessä on loma ja vasta kukkaan puhjenneen kesän lämpö ja kauneus.

Siitä luonnon puhkeamisesta kukkaan tuo virsi kertoo ja tahtoo kiittää Jumalaa hänen hyvyydestään. Mutta tämä virsi tuo tunteen myös nuoruudesta, siitä kuinka kaikki elämässä on vielä hyvin ja tulevaisuus avoimena.

Virsi tuo meille mieleen työkauden päättymisen. Jotakin on viety päätökseen ja on kiitosten ja toisinaan myös jäähyväisten aika.

Hautajaisissa me katselemme elämää sen toisesta päästä, kun se on ehtinyt valmiiksi. Silloin ei vain yksi vuosi elämästä pääty, vaan taakse on jäänyt kaikki.

Vanhuutta ja elämän iltaa verrataan yleensä syksyyn. Siihen kuinka linnut muuttavat pois, luonto lakastuu, pudottaa lehtensä ja valmistautuu hautautumaan lumen ja jään alle.

Näin tapahtui X:n elämässä. Ahkerien työvuosien jälkeen ‘Kotikadun’ tilava talo hiljeni vuokralaisista. Ääntä pitivät vain lastenlapset, joita X oli aina ottamassa lämpimin terveisin vastaan. Mutta vähitellen X joutui luopumaan terveydestään. Kaikki hiipui ja valmisti X:ää ja hänen perhettään tähän päivään, jolloin olemme saattaneet hänet haudan lepoon. Vanhuus on syksyn tavoin riisunut väsyneen vaeltajan kaikesta omasta.

Mutta on oikein että laulamme suvivirren. Sillä minulle kerrottiin, että X oli valoisa ja iloinen ihminen. Mutta suvivirsi on paikallaan ennen kaikkea siksi, että uskomme ikuiseen kesään ja valoon Jumalan luona.

Virsi 632:4

Hyvät ystävät. Olemme saattaneet X viimeiseen lepoon siunauksen turvin. Olemme laulaneet hänelle. Hän on usein laulanut teille. Nyt me lauloimme hänelle.

X oli laulavainen ihminen. Laululla hän rikastutti monen elämää. Mutta nyt me todistamme äänten hiljentymistä viimeinen laulu on laulettu ja kuin varkain X:n laulu on vaiennut. Äänet ovat hiljentyneet. Ilon ja naurun äänet ovat poissa.

Kirkossa viimeisenä virtenä lauloimme tutun virren 632. Virsi on puhutteleva monellakin tavalla. En tiedä tuleeko teille omituinen olo siitä, että virsi on virsikirjan viimeinen virsi. Tämän virren jälkeen ei ole enää muita virsiä. Se on kuin se meidän viimeinen laulumme, jonka jälkeen äänemme lopullisesti hiljentyvät. Minulle tulee tämän virren kohdalla outo tunne. Se on sellainen tunne, että tämä on ehkä sittenkin viimeistä edellinen virsi, mutta seuraava virsi, joka on vuorossa tämän virren jälkeen ei ole enää tästä laulukirjasta ja silloin kun sitä lauletaan, sen laulun ääni kantaudu kenenkään korvaan. Se on uusi virsi, jota pelastetut laulavat taivaan kirkkaudessa. Siihen uuteen virteen ajatukset viimeisessä virressä johdetaankin. Siihen virteen uskomme mukaan X nyt saa osallistua. Ääni ei ole vaimentunut kokonaan.

Siel kaunis kannel soi, veisaamme virttä uutta, ei koskaan lopu se, ei koskaan vanhene.

Kristitty tekee matkaa laulaen. Myös X, joka oli iloinen, seurallinen ja laulavainen ihminen, hän laulaa ilonsa ja surunsa. Maan päällä laulumme soi joskus vienosti ja hiljaa. Lauluun on vaikea saada iloa ja palavuutta, kun taival on raskas. Täällä me emme voi saada lauluun samanlaista ihanuutta.