Hautaus – 4. Vanhan testamentin voimakohdista

1 Moos 2:7 – inspiraatio

Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento ()

Luin teille yhden lyhyen Raamatun jakeen. Sen mukaan ihminen on merkillisesti rakennettu olento. Hän koostuu sekä maallisista että taivaallisista rakennusaineista. Maallinen kestää aikansa mutta taivaallinen on kestävää ja katoamatonta.

Kun ajattelin x elämää ajatukseni palautuivat aina tähän henkäykseen, jonka Jumala ihmiseen puhalsi.

Jumala loi ihmisen kaltaisekseen. Hän antoi henkensä meille ja teki meistä näin ihmisiä joilla on tarve luovuuteen. Jokainen on luova, mutta sitä me olemme eri tavalla. Toiset enemmän toiset vähemmän. Sain vaikutelman, että x oli omalla alallaan hyvin luova. Hänellä oli kussakin tehtävässään aina selvä näky, Hänellä oli ideoita ja suunnitelmia.

Hänellä oli myös käsitys siitä, miten tuo unelma tai näky tehdään todelliseksi ja sitkeyttä toimia tavoitteen puolesta sekä kestää vastoinkäymiset ja pienet takaiskut. Ne ovat johtajalle hyviä ominaisuuksia ja kenelle tahansa.

On hyvä, että on ihmisiä, joilla on näky ja halu muuttaa asioita, halu vaikuttaa asioiden kulkuun. Ilman tällaisia ihmisiä, maailma polkisi paikallaan.

Näissä suunnitelmissaan ja niiden toteuttamisessa x:n luova puoli tuli esiin. Puhutaan inspiraatiosta. Yleensä sillä viitataan taiteilijan inspiraatioon, jolla luovuus pulppuaa ja ilmenee taideteoksina. Mutta inspiraatio koskee kaikkea innostumista ihmisen elämän alueella. Jumalan henkäys saa meidän luovuutemme väreilemään.

Sana inspiraatio tulee hengitystä merkitsevästä sanasta – kirjaimellisesti tarkoittaa sisään hengitystä. Hengittäessä sisään keuhkot täyttyvät ilmalla mutta inspiraatio merkitsee myös ihmisen hengen täyttymistä innoituksella. Silloin ihminen ei varsinaisesti tee mitään, hän täyttyy ja ottaa vastaan. Hän saa itselleen jotakin ulkopuoleltaan.

Mutta sitten vuorostaan innoitus muuttuu toiminnaksi (expiraatio). Silloin ihminen antaa sitä mitä on saanut. Elämässä toteutuu näiden välinen rytmi ja vaihtelu. Me saamme jotakin ja me annamme pois.

X:llä se paikka, jossa hän oli saajapuolella liittyi luontoon. Epäilemättä se oli hänelle levon ja innoituksen lähde. Metsä ympäröi kulkijaansa, hengittää hänen kanssaan. Metsä antaa kulkijalle sienet ja marjat, se antaa myös mielenrauhaa.

Sitten työelämässä ihminen antaa itsestään. Ei vain kahdeksaa tuntia – vaan jotakin enemmän. Jos ihminen kokee työssään olevansa omalla paikallaan, hän antaa myös jotakin sydämestään – siitä innoituksesta, joka on hänet vallannut.

Mutta ei ihminen anna työlle kaikkea, vaikka paljon antaakin. Ennen kaikkea läheisille annetaan.

Mitä meille sitten käy, kun elinaika päättyy? Jääkö meidän henkemme elämään silloin, kun ruumiistamme kaikki elämän merkit ovat lähteneet? Onko meidän henkeämme missään olemassa, kun sydän ei enää lyö eikä keuhkoihin virtaava ilma nosta rintakehää?

Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut. (Snl 12:6-7)

Jumalan lupauksissa on meidän toivomme. Jeesus sanoo: Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun ikinä kuole.

1 Moos 3 Otsa hiessä ansaittava elantosi

… niin olkoon maa sinun takiasi kirottu. Kovalla työllä sinun on hankittava siitä elantosi niin kauan kuin elät. … Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.

Raamatun kertomuksen mukaan Aadamin lankeemusta seurasi kuoleman ilmaantuminen ihmisen elämään. Tämän lisäksi Jumala luki kirouksen Aadamin ja Eevan vaivoiksi. Jumala teki naisella synnyttämisestä tuskallisen ja vaikean, kivuliaan. Miehelle Jumala teki elannon hankkimisen vaikeaksi.

Paratiisissa asiat olivat hyvin. Elämä oli suloista ja vaivatonta. Mutta kun heidät ajettiin ulos, hedelmällinen paratiisi vaihtui kuivaksi erämaaksi, jota joutui kyntää ja muokata ja kovankin vaivannäön jälkeen sato saattoi jäädä niukaksi.

Hyvinvoinnin keskellä eläen me emme enää ymmärrä, mitä maata kohdannut kirous tarkoittaa. Mutta X ymmärsi sen varsin hyvin. Suuren perheen äitinä hän kantoi harteillaan niin Eevaa kohdanneen kirouksen synnyttämisen vaarallisuudesta, kuin myös Aadamille luetun kirouksen kovasta työstä ja elannon hankkimisen vaikeudesta. Maatalossa nainen joutui tekemään miesten rinnalla raskasta työtä. Me olemme paratiisista karkotettua kansaa, sen hän joutui omakohtaisesti kokemaan keskellä vaikeita ja raskaita aikoja.

Vaikka Jumala ajoi ihmisen pois paratiisista, hän ei hylännyt heitä. Vaikka hän teki elannon hankkimisen vaikeaksi, hän ei ottanut pois siunaustaan. Niihin vaikeuksiin ja raskaisiin hetkiin, joita X:kin kohtasi ja kävi läpi oli kätketty siunaus. Kaikkien niiden takana näkyi Jumalan hyvyys. Jokainen kivulla synnytetty lapsi oli myös siunaus. Tätä siunausta X on saanut kokea.

Suurin siunaus kuitenkin on siinä lupauksessa, jonka Jumala meille antaa hänen Poikansa Jeesuksen kautta. Kappelissa arkun luona se sanottiin siunaussanoissa, kun hiekalla piirrettiin ristinmerkkiä Ilman arkun kanteen: Jeesus Kristus on sinut viimeisenä päivänä herättävä.

1 Moos 3: 22-24 Karkotus paratiisista

1 Moos 32:24-31 Jaakob painii enkelin kanssa

Jaakobinpainilla tarkoitetaan arkikielessä meidän ihmisten kamppailua, voimakasta sisäistä taistelua vaikeiden valintojen suhteen. Se voi olla sisäistä taistelua hyväksyä oma sairaus tai vanheneminen. Joka tapauksessa se on koettelemus, joka tekee meidät nöyriksi, inhimillisiksi ihmisiksi. Ylpeys ja itseriittoisuutemme häviää, karsiutuu pois.

Jokaisella ihmisellä on varmasti oma jaakobinpaininsa, jossa me haavoitumme ja joudumme antautumaan. Te jotka elitte X:ää lähellä tiedätte, minkälaista kamppailua hän kävi sisimmässään. Se kamppailu teki hänestä kuitenkin ihmisen, jota oli helppo lähestyä.

Sisäinen kamppailu on aina myös kamppailua Jumalan kanssa. Se on sitä, että Jumala taivuttaa meitä. Me emme haluaisi taipua. Lopulta Jumala kuitenkin voittaa, vaikka me vastustammekin hänen tahtoaan äärimmäisille rajoille asti.

Jaakob sai uuden nimen Israel, joka merkitsee Jumala kamppailee. Ihmisten kamppailu on sitä jaakobinpainia, mutta Jumalan kamppailu on ennen kaikkea hänen ristinkamppailuaan kuoleman valtaa vastaan. Se on sitä taistelua, jonka Jeesus kävi Golgatan ristillä kuolemaansa asti. Tuota kuolemaa seurasi taivaan pimeneminen ja hiljaisuus, jossa Jumala näytti hävinneen. Mutta se mikä näyttää tappiolta, onkin suurin voitto. Jeesus voitti kuolemansa kautta kuoleman vallat. Jumalan voitto on meidän voittomme.

2 Moos 3:1-6 palava pensas

“Älä tule lähemmäksi! Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä.” 6:Herra sanoi vielä: “Minä olen sinun isäsi Jumala, Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala.” Silloin Mooses peitti kasvonsa, sillä hän pelkäsi katsoa Jumalaa.

Jokainen ihminen etsii Jumalaa. Jokainen ihminen tuntee kaipausta päästä Jumalaa lähelle. Jokainen tuntee sisimmässään levottomuutta, jonka vain Jumalan rauhoittava sana voi saada tyyntymään.

Raamattu kertoo meille myös ihmisistä, jotka ovat löytäneet etsimänsä. Kun Jumala tulee ihmistä lähelle, mitä ihmisessä silloin tapahtuu? Mooses riisui kenkänsä ja peitti kasvonsa. Pyhän Jumalan kohtaaminen on riisuva kokemus, me olemme alastomina Jumalan edessä. Hän näkee ja tuntee meidät sisimpiä ajatuksiamme myöten. Jumalan kohtaaminen on siksi samalla pelottava kokemus. Hän tuntee meidät täysin ja hänelle meidän on tehtävä tiliä elämästämme. Mutta kaiken tämän aikana ihminen voi kokea myös turvallisuutta. Sillä juuri tämä Jumala on olemisemme ja elämämme alkuperusta.

Joidenkin ihmisten kohtaamiseen liittyy samanlaisia piirteitä. X oli voimakas ihminen ja häntä kohtaan tunnettiin myös pelonsekaisia tunteita. Hän oli työn johtajana ja opettajana tarkkuutta vaativa, jolle mikään filunki ei käynyt. Pelko johtui varmaankin siitä, että hänen lähellään koki omassatunnossaan pistoksen. Hänen kohtaaminen riisui itsestä pois omia puolustuksia. Jokin X:n ehdottomuus sai itsen tuntemaan vähäpätöiseksi ja alamittaiseksi.

Jumalan kohtaamisesta on kysymys myös silloin, kun kuolemme. Meidän on silloin riisuttava kaikesta. Mutta meidän ei tarvitse jäädä täysin alastomiksi, sillä Jumala itse pukee meidät. Jumalaa ei kohdata vain hänen pyhyydessään, vaan ennen kaikkea hänen armossaan ja rakkaudessaan. Hänet kohdataan Jeesuksessa, joka tulee meidän luoksemme.

Sinä et voi nähdä minun kasvojani

Silloin Mooses sanoi: “Anna siis minun nähdä kunniasi.” … Herra sanoi vielä: “Sinä et voi nähdä minun kasvojani, sillä yksikään ihminen, joka näkee minut, ei jää eloon.” … saat nähdä minut takaapäin, mutta minun kasvojani ei kukaan saa nähdä.” 
2 Moos 33:18-23

On viimeisten sanojen aika. Vastaus jää kuoleman verhon tuolle puolen. Salaisuuksien verho pysyy kiinni ja kätkee iäksi teidän rakastamanne ihmisen.

Teidän surussanne minua kosketti se, että X kuolema tuli täysin varottamatta. Teidät on äkisti vedetty keskelle myrskyn silmää, ilman, että kukaan olisi nähnyt taivaan vähitellen tummuvan ja tuulen voimistuvan. Lisäksi tuntui jotenkin hämmästyttävältä, että kuolema ei juuri koskaan ole X lähipiirissä varoittanut. Se on ennenkin ollut tällaista. Inhimillisesti liian nuorena kuolleiden määrä on suuri. …Surun syvät arvet näkyvät X historiassa ja myös monen teidän historiassanne. Nyt surun jälkiä tulee lisää.

Miksi Jumala ottaa toisen pois ja toisen antaa elää. Miksi yhdessä perheessä ja suvussa isät ja pojat menehtyvät kolmekymmentä vuotta toisia aikaisemmin? Jos Jumalan vallassa on ihmisen elämä ja kuolema, eikö hän olisi voinut antaa X lisää aikaa. Tätä me kysymme tällä puolen salaisuuden verhon.

Tänään kirkossa on vietetty Kolminaisuuden päivää. Aihe on ollut salattu Jumala. Salatun Jumalan edessä me olemme myös nyt. Jumala on tuon salaisuuden verhon takana. Me emme näe häntä. Nyt tuo verho tuntuu raskaalta. Se tuntuu peittävän kaiken iloisen, onnellisen ja hyvän. Salatun Jumalan salattu tahto näyttäytyy meille joskus mielettömältä ja julmalta. On kuin Jumala olisi kääntänyt meille selkänsä. Niin tyhjältä kuin se nyt kuulostaakin, meille jää vain hiljainen nöyrtyminen ja luopumisen tie.

Mutta surun pimeydenkin keskellä meillä on lupa katsoa ja nähdä myös siunauksen jälkiä. Siunauksen jäljet ovat ristin muotoisia.

Jumalan tutkimattomuuden ja salaisuuden läpi paistaa siunauksen risti. se lupaa meille armoa ja anteeksiantamusta. Se lupaa meille katoamattoman elämän.

1 Sam 17:37-45, 48-50 Daavid ja Goljat. Itsensä tutkiminen

Tänään on 12. sunnuntai helluntaista ja sen kirkollisena aiheensa on itsensä tutkiminen. Itsensä tutkiminen kuuluu luonnollisena osana myös jokaiselle ihmiselle, joka on katoavaisuuden ja kuoleman koskettama.

Se voi havahduttaa meitä miettimään ikuisuutta ja elämämme suuntaa. Yhden elämänkumppanin tai kanssamatkaajan kuolema on meille muistutus. Kerran on oleva meidän vuoromme. Se vuoro voi olla äkkiäkin edessämme. Siksi on tärkeää kysyä itseltään, onko elämäni hyvää elämää. Onko se täyttä elämää vai puuttuuko siitä jotakin? Olemmeko päässeet sovintoon elämässämme niin itsemme, läheistemme kuin Jumalan kanssa.

Kerro vapaasti Daavidin ja Goljatin kohtaamiseen johtanut alkutilanne.

Daavidin ja Goljatin kamppailussa on nähty aina jotakin ikiaikaista. Pieni ihminen taistelee ylivoimaista vastustajaa vastaan ja voittaa. Tarina on hieman jopa sadunhohtoinen, kun perheen nuorin ja pienin ja vähäpätöisin osoittautuukin ei vain perheensä vahvimmaksi vaan koko valtakunnan pelastajaksi.

Tarina antaa ihmisille toivoa. Pienelläkin ihmisellä on mahdollisuus yltää mittaamattomiin saavutuksiin.

X taisteli myös itseänsä suurempaa vastustajaa vastaan – mutta kuten ihmisen osa yleensä on, me emme selviä. Vastustaja pääsi yllättämään. En sano tätä moittiakseni – että uskoa oli liian vähän. Daavid uskoi elämänsä Jumalan haltuun. hän ei mennyt omassa voimassaan vihollistaan vastaan, vaan uskoen, että Jumala antaa hänelle voiton. Mutta hän otti mukaansa kuitenkin lingon ja purosta ne viisi kiveä.

Huuda minua avuksi

Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua. Ps 50:15

X oli saanut Raamatun. Tarkastelin sitä ja huomasin, että siihen oli tehty yksi merkintä. Psalmi 50:15 oli merkitty kynällä. Se oli ollut sellainen raamatunjae, joka oli tullut X:lle tärkeäksi.

Mahdollisesti henkilö, joka Raamatun oli X:lle antanut, oli opastanut alkuun kirjan kanssa. Joskus leikkisästi tästä jakeesta sanotaan, että se on Jumalan puhelinnumero. Kohta esittelee langattoman yhteyden Jumalaan: rukouksen.

Huuda minua avuksi. Tällainen rukous ei ole mitä tahansa rukousta. Se ei ole tarkkaan mietitty, sitä eivät ympäröi korulauseet eikä tällaista rukousta muutenkaan ole ympäröity oikeaoppisella teologialla.

Rukous lähtee ihmisen elämäntilanteesta, todellisuudesta, joka tuntuu kaatuvan päälle. Rukous lähtee sielun syvyydestä, hädän keskeltä. Rukous ei ole rauhallista tai levollista, vaan sielu huutaa. Ahdistus ja hätä on niin suurta. Ihminen on ajettu umpikujaan ja edessä olevat vaihtoehdot tuntuvat niin rajoitetuilta.

Me emme tiedä, mitä X on ajatellut viime hetkinään, kun hän on päätynyt epätoivoiseen ratkaisuunsa. Me emme tiedä, minkälaista tuskaa hän on kantanut sielussaan. Sisimmässämme tiedämme vain sen, että näin ei olisi saanut tapahtua. Mutta luulen, että tuo hänen merkitsemänsä psalmi on ollut todellisuutta tuossa tilanteessa. Sielu on huutanut hätäänsä Jumalalle.

Kaikella on aikansa -Saarnaaja 3:1-8

Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta … aika on purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia…

Kaikella on aikansa, sanoo saarnaaja ja me tiedämme riipaisevalla tavalla hänen puhuvan totta. Se, mikä kerran alkaa myös kerran päättyy. Saarnaaja sanoo kirjassaan tästä kovasta elämän laista ensimmäiseksi sen, mikä tuntuu olevan kaikkein vaikeimmin hyväksyttävissä: On aika syntyä ja on aika kuolla. Vasta tämän jälkeen hän sanoo muita asioita – tuttuja ja vähemmän vaikeita. Hän puhuu purkamisesta ja rakentamisesta, itkemisestä ja nauramisesta, syleilystä ja erossa olemisesta, etsimisestä ja kadottamisesta, valittamisesta ja tanssimisesta. Kaikkea tätä kuuluu ihmisen elämään. Tällaisista asioista myös X elämä koostui.

Keskeinen piirre hänessä oli se, että hän osasi elää hetkessä. Hän ymmärsi eri hetkiin sisältyvän arvon ja myös niiden katoavuuden. Aivan kuin tuo Saarnaajan lausuma olisi ollut hänen ohjenuoraan.

Juuri hetken katoavuuden tähden tuon hetken arvo nousi suureksi. Siksi hän nautti niistä hetkistä ja puhalsi niihin katoaviin hetkiin jotakin taianomaista, jotakin joka teki siitä hetkestä hieman tavallista merkittävämmän ja kauniimman. Jotakin hänen iloisuudestaan ja hyväntahtoisuudestaan tarttui ja teki omankin mielen iloiseksi.

Mutta kaikella on aikansa. X tiesi tämän. Aikansa oli niillä ja niillä X:n tekemillä asioilla ja aikansa näillä. Päivä tuli jolloin sai jättää traktorin talliin ja kalastusvehkeet laatikoihinsa ja muiden vuoro oli jatkaa. Nyt on tullut eron ja jäähyväisten aika, surun kyynelten aika.