Se kuitenkin liikkuu
Ma tiedän kyllä: tulee kuolema ja elonlangan armaan poikki leikkaa,
voi olla kylmä, valju huomenna se mies, mi tänään veresväisnä veikkaa. Eino Leino
Jumalan tuntemisen jälkeen arvokkainta tässä maailmassa on oppia tuntemaan toinen ihminen. Ihminen, jonka Jumala loi omaksi kuvakseen. Jokainen ihminen ainutlaatuisena yksilönä on heijastus tuosta alkukuvasta. Jotakin Jumalan rakkaudesta ja luovuudesta, hänen hyvyydestään heijastuu jokaisessa ihmisessä – vaikkakin vajavaisella tavalla. Ihminen ei ole Jumala, vaan kuten tiedämme. Hän on paratiisista karkotettu kiertolainen; taivaallista kotiaan etsivä ja kaipaava matkalainen. Lankeemuksessa hän kadotti paljon, mutta jotakin jäi: muisto paremmasta ajasta ja kaipaus takaisin Jumalan luokse. Tuo kaipaus on henkemme levoton kipinä, joka etsii rauhaa ja sovintoa. Tuo kaipaus on sielumme silmät ja korvat, jotka hiljaisina hetkinämme kääntyvät kuulostelemaan ja etsimään merkkejä Jumalan maailmasta.
Opimme tuntemaan toisen ihmisen parhaiten ehkä silloin, kun tiedämme mitä hän kaipaa. Opimme tuntemaan toisen parhaiten hänen sielunsa haavan kautta. Ja mitä lähemmäs toista näin pääsemme, sen pitäisi herättää meissä taju ihmiselämän arvokkuudesta ja myös halun suojella sitä. Täydellisesti me emme tosin voi tuntea ainuttakaan ihmistä, sillä ihmisen sisin on avoin vain Jumalalle itselleen. Meille se säilyy jossakin määrin salaisuutena.
Me luemme tuota runoa X:n kuoleman jälkeen ja tiedämme että X:n katse saattoi olla hyvinkin luottavainen tulevaisuuteen nähden. Hän näki vielä edessään paljon tehtäviä, joihin piti tarttua, monta tulevaisuuden ovea, jotka piti avata. Mutta eteen tuli Kaitselmuksen lempeä käsi, joka sulki portin ja sulki myös silmän, joka kaukaisuuteen katsoi.
Tämän mahdollisuuden runo myös huomioi. Kuolema saattaa tulla ja tehdä inhimillisesti katsoen tyhjäksi kaikki suunnitelmat. Mutta on olemassa Jumalan suunnitelma, jota kuolemakaan ei voi raunioittaa. Kuolemankin yli sykkii se elämä, joka Jumalalta on lahjaksi saatu. Tämä on mahdollista siksi, että tie Jumalan luokse on jälleen löytynyt. Me emme ole löytäneet sitä tietä itse. Sen tien on raivannut Jumalan luokse Vapahtajamme Jeesus.
Kaarisilta
Ja Jumala sanoi; toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta lapseni tahdon, että kaarisillan teet, Aale Tynni
X näki myös elämän tehtäväkseen tehdä kaarisillan. Mikä on tuo silta? Mihin se johtaa? Mihin siltaa käytetään? Runossa silta on rakennettu niiden sydämestä joita rakastaa se vie yli surujen ja ahdistuksen. Jumalan valon lähteenä se antaa surevalle uuden toivon.
Mutta X:lle muistojen kirjoittaminen oli sillan rakentamista. Hän rakensi siltaa sukupolvien välille. Siltaa rakennettiin ennen kaikkea omasta elämästä: sitä elämän kaarisiltaa. Aineksia siihen saatiin rakkaiden vanhempien opastuksesta… (iloisia lapsuuden kokemuksia). Isän kuolema, sota ja pula-aika toivat toisenlaisia rakennusaineita siltaan. Siltaa rakennettiin monesti myös sellaisista kivistä joita oli raskas siihen kantaa ja laittaa.
Hiljaisina hetkinä X nousi sielunsa silmin kaarisillalle katsomaan kaukaisuuteen. Sillalta katsottiin kauan kahteen suuntaan. Menneisyyteen ja tulevaan. Takana näkyy vaikeuksia, pimeyttä ja sumua. Mutta eteenpäin katsoessa näkyy aina valoa. Tulevaisuudessa on valoa ja toivoa. Ja ilmeisesti vain kaarisillalta katsottuna sen voi astia. Juuri siksi sillalle tullaan. Nuo hetket sillalla olivat hiljentymisen ja rukouksen hetkiä.
Vaikka rakennamme omaa elämän siltaa. Sitä ei silti koskaan rakenneta vain itseä varten. Sillan rakentamisella on jokin tarkoitus. Silta joka meidän elämästämme muodostuu, tekee kanssaihmisillemme Jumalan läheisemmäksi.
X:n silta on valmistunut. Se on silta, jolle voimme välillä nousta surun ja ahdistuksen aikoina. Mutta samalla te rakennatte omaa kaarisiltaanne. Siksi teillekin kuuluu runon sanat: Älä salpaa surua luotasi. Ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet. Jokainen menetys, jokainen surun kyynel. Ne ovat kaarisillan keskeistä rakennusainesta.
Kenelle kellot soiivat
Älä koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle. (John Donne)
Nämä sanat on kirjoittanut 400 vuotta sitten elänyt englantilainen pappi John Donne. Hän kuuli sairasvuoteelleen läheisen kirkon sanomakellojen soinnin. Kellot soittivat kuoleman säveltä rauhallisesti mutta peruuttamattomasti ilmaisten samalla poisnukkuneen iän.
Kellot kertovat kuolemasta ja elämän lyhyydestä. Hetken soituaan, ne äkisti vaikenevat. Viimeinenkin ääni sammuu ja silloin on ikään kuin yksi elämä pyyhkäisty maan päältä pois. Kellot kertovat myös sen, että joskus meidänkin on kuoltava. Siinäkin mielessä kellot soivat minulle. Niillä on sanoma minua varten. Minun on valmistauduttava omaan kuolemaani. En elä maan päällä ikuisesti.
Sanomakellot soivat minulle toisestakin syystä. Ne ovat minun kuolinkelloni nimenomaan siinä mielessä, että jotakin minusta tosiasiallisesti kuolee, kun toinen ihminen on poissa. Mitä läheisemmästä ihmisestä on kysymys, sen paremmin sen tuntee. John Donne sanookin, että yksikään ihminen ei ole saari, vaan me olemme kaikki samaa mannerta. Siksi jos meren aallot murentavat osan rantakalliota, koko manner on silloin pienempi. Koko ihmiskunta elää yhteydessä toisiinsa. Siksi tuntemattomastakin henkilöstä soitetut sanomakellot soivat minulle.
X:stä kellot soittivat 71 vuotta. Soitto ilmaisee, että jotakin peruuttamatonta on tapahtunut…
Niin kuin kellot kertovat meille menneestä, ne viestivät meille myös toivon sanomaa uudesta elämästä rauhan maassa, pääsiäisen riemusta. – Jotakin meistä tänään on jäänyt kirkkomaan multiin, jotakin on tänään meistä päässyt rajan toiselle puolelle. Meillä on sinne rakkauden ja toivon siteen jotka varovaisesti vetävät meitä puoleensa.
Iltarukous
Levolle laske Luojani, armias ole suojani.
Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.
Tämä iltarukous oli myös se rukous, jonka X opetti lapsilleen. Tämän rukouksen turvin pää on kallistettu uneen monet kerrat.
Rukous tulee usein varmaan vain toistettua ajattelematta enempää sen sisältöä. Toisinaan taas jää miettimään miksi lapsille opetetaan iltarukousta, joka puhuu kuolemasta.
a) ensinnäkin rukous ei ole vain lapsia varten. Se on opetettu koko elämän matkaa varten.
b) Pienet lapset pelkäävät pimeää ja siksi myös nukkumaanmenoa. Tuo pelko on toiselta nimeltään sanatonta kuolemanpelkoa. Siksi rukous on mitä erinomainen lapselle keskelle hänen pelkojaan.
c) Kuolema onkin aikaisemmin ollut paljon tavallisempi asia perhepiirissä. Monissa perheissä oli tavallista, että lapset joutuivat todistamaan pienten sisarustensa kuolemaa.
d) Lisäksi siinä käy hyvin ilmi se, että meidän päämäärämme on muualla kuin täällä maan päällä. Päämäärämme on taivaassa Jumalan luona.
Rukous kuuluu siis jo lapsuuteen mutta yhtä hyvin myös elämän iltaan. Kun elämän ilta on tullut, ihminen pyytää rukouksessa, että Jumala antaisi meille levon. (vrt: levolle laskeudun luojani.) Lepo jonka Jumala antaa on enemmän kuin vain rauhallista unta. Levossa on kysymys myös sielun lepäämisestä Jumalan huomassa. Siihen lepoon koko elämämme tähtää. Heprealaiskirjeessä sanotaan (4:10) “Se joka pääsee levon maahan saa levätä kaikkien töidensä jälkeen niin kuin Jumalakin (lepäsi luomis)työnsä tehtyään…
Kuolinvuoteella tytär rukoili äitinsä puolesta vielä rukouksen, jonka äiti oli lapsilleen opettanut. Rukous on tullut nyt todelliseksi kaikissa muodoissaan. Ja uskomme että rukous myös on kuultu.
Virsi 563: ilta on tullut luojani, armias ole suojani
Seitsemännellä päivällä ei ole iltaa
Jos listaa kirkon merkittävimpiä vaikuttajia Jeesuksen ja Paavalin jälkeen, niin ensimmäisenä tulee varmasti kirkkoisä ja piispa Aurelius Augustinus. Hänen tunnetuin ja rakastetuin teoksensa on kirja nimeltä Tunnustukset. Kirja on rukouksen muotoon puettua oman elämän tarkastelua ja muistelua. Kirjansa alussa hän sanoo kuuluisat sanansa, joita monessa yhteydessä toistetaan:
“Jumala, Sinä olet luonut meidät itsellesi, ja levoton sydämemme, kunnes se Sinussa löytää levon.”
Se, joka pääsee levon maahan, saa levätä kaikkien töidensä jälkeen niin kuin Jumalakin työnsä tehtyään. Pyrkikäämme siis kaikin voimin tuohon lepoon, ettei yksikään lankeaisi seuraamaan noiden niskoittelijoiden esimerkkiä ja sen vuoksi jäisi taipaleelle. Hep 4:10-11
Haluan palata vielä Augustinuksen kirjaan. Kirja päättyy kuvailemaan luomisen viimeistä päivää, jolloin Jumala lepäsi. Jumalan oma lepo luomistyön seitsemäntenä päivänä nousee kuvaksi ikuisesta elämästä. Viimeinen ilta on päättymätön. Se on iankaikkinen lepo ja rauha, johon elämämme tähtää.
“Herra anna meille rauha ja lepo, sapattilepo, loputon lepo. Sillä koko tämä maailma, sen ihmeellinen ja kaunis järjestys, niin sangen hyvä kuin se onkin, kestää vain säädetyt aikansa, määrätyt aamunsa ja iltansa. Sitten se häviää.
Mutta seitsemännellä päivällä ei ole iltaa, ei auringon laskua, koska sinä olet pyhittänyt sen kestämään ikuisesti. Kun sinä seitsemäntenä päivänä erityisesti lepäsit, saakoon se meille sanoa, että myös me kerran päätettyämme työmme, saamme sinussa ikuisen elämän sapattilevon.”
Elonseppelen kantajat – Elämänköynnös
Jok’ainoa saivat he harteilleen / elon seppelen ruusuin ja piikkeineen. / Ote reipas yhdellä, askele tarmon, / avunpyyntöä ei, ei tarvista armon. / Taas toinen vaipuvi kuormastaan, / ei jaksa, se painavi puolehen maan. / Kenen silmiä ruusujen armaus viehtää, käsi kurkottuu ja kaipaus kiehtää – / Kun taaksensa katsovi menneisiin, / ah, sinnekös riemut haudattiin. / Ken unhotti onnen, tuskan ja pelon / ja tylsänä laahaa seppelettä elon. / Vaan kaikki sen saivat harteilleen / sitä kantavat ruusuin ja piikkeineen.
… …
Jok’ainoa saivat he harteilleen / elon seppelen ruusuin ja piikkeineen. / He kulkivat vaipuen mustahan multaan / tai sammuen nousevan päivän kultaan. / Vain lehvät seppelen kuihtuneen / jäi muistomerkiksi haudoilleen. / Vaan kerranpa kivet ne kumahtaen laukee, / maan kätketyt uumenet järähtäin aukee. / Pyhän ristin valoa leimuavaa, / koko taivas hehkuva heijastaa. Ja orihin ääni kutsuvi kaikain / elon seppelen kantajat kaikkein aikain. / Niin tahtomatta tai tahdostaan / ken uhmaten värjyen viipyen kaihtain, / ken riemulla yönsä aamuhun vaihtain. / Valo ristiltä vastaha salamoi: / se vapahtaa, se tuomita voi.
Simberg maalasi Tampereen tuomiokirkon sisätilan ystävänsä Magnus Enckellin kanssa. Kirkon lehteriä kiertää elämänköynnös, jota kantavat kaksitoista poikaa. Jokainen kantaa köynnöstä omalla tavallaan, oman luonteensa mukaisesti.
Köynnös on siis elämä itse ja itse se myös on kannettava. Jollekin pojista se näyttää olevan helppoa ja taakka kevyt. Joku taas on repinyt kätensä verille köynnöksen piikkien kanssa. Joku toinen saa selkä köyryssä kamppailla oman elämänsä puolesta. Joku haaveilija tavoittelee maassa lepäävää ruusunkukkaa vähääkään piittaamatta taakkansa kohtalosta.
Taakka on lopulta yhteinen. Elämän köynnös kulkee kädestä käteen ja yhdistää taakan kantajat. Yksin kukaan ei pärjää.
Nukkuuko tuuli
Nukkuuko tuuli silloinkaan,
kun meri on tyyni ja metsä on hiljaa,
nukkuuko tuuli silloinkaan.
En tiedä runon alkuperäistä kirjoittajaa. X kirjoitti tämän runon miehelleen, kun hän sairaalassa oli jo menettänyt puhekykynsä.
Runo palautti mieleen yhteisiä muistoja siitä, kun oli katseltu ja koettu luonnon läheisyyttä ja meren kauneutta tai kun oli kuunneltu kuusten huminaa ja kuikan ääntä. Runolla ei varmastikaan ole vain muistoja herättävä merkitys. Sanoissa oli jotakin puhuttelevaa myös sitä elämäntilannetta varten, joka juuri koetteli teitä.
Arvoituksellinen ja syvä hiljaisuus oli tullut yllenne. Se ei ollut vielä kuoleman tuomaa tyhjyyttä ja poissaoloa, vaikka se sitä kyllä vahvasti ennakoi. Se oli hiljaisuutta iäisyyden porttien avautuessa.
Nukkuuko tuuli silloinkaan, kun elämän meressä ihminen on saanut ohjata purtensa illan tyvenen viimeiseen rantaan. Nukkuuko tuuli silloinkaan, kun tuttu metsän mies on kätketty maan poveen ja kuuset ovat oksansa laskeneet.
Raamatussa ihmisen luomisesta on sanottu, että Jumala puhalsi ihmisen sieraimiin elämän henkäyksen. Raamatun alkukielessä sanat henki, tuuli ja hengitys ilmaistaan samalla sanalla. Siksi ajattelen, että runossa on ei esitetä vain kuvausta luonnosta, vaan näen siinä erään syvimmistä kysymyksistä, joita ihminen esittää? Jääkö meidän henkemme elämään silloin, kun ruumiistamme kaikki elämän merkit ovat lähteneet? Nukkuuko tuuli tai onko sitä ollenkaan olemassa kun puussa ei lehtikään liikahda? Onko meidän henkeämme missään olemassa, kun sydän ei enää lyö eikä keuhkoihin virtaava ilma nosta rintakehää?
Kukat suuret
Kaikk’ on hiljaa mun ympärilläin, kaikk’ on niin hellää ja hyvää. Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää. – Eino Leino
Yllä olevat sanat lienevät niitä tunnetuimpia muistosanoja, joita omaisillemme adresseissa sanomme. Mieleen runosta piirtyvät sanat: hiljaisuus, hellyys ja syvä rauha. Mitä ne minulle oikein kertovat. Kuka nuo sanat oikeastaan sanoo? Kenelle ne kuuluvat?
Onko ehkä sureva omainen löytänyt surunsa keskellä rauhan. Leski muistokukkien keskellä ei kuitenkaan tunnu olevan se, joka sanat lausuu – ei ainakaan sen kuoleman läheisyydessä, joka on riistänyt häneltä puolison. Hiljaisuus on tullut, mutta se ei tunnu hellältä ja hyvältä. Päinvastoin. Yhtä vähän surun kanssa kamppaileva ihminen kokee syvää rauhaa.
Runo kuvaakin ehkä enemmän sitä olotilaa, jota ajattelemme kuolleen rakkaamme nyt kokevan? Äänet ovat hänen ympärillään hiljentyneet siinä, kun siteet tähän maailmaan ovat katkenneet. Mutta se maailma, mikä aukeaa hänen edessään ei ole pelottavaa. Se tuntuu hyvältä, kauniilta ja rauhalliselta.
Maailma myrskyineen oli toisenlainen paikka. Täällä ihminen kaipaa aina jotakin sellaista, mitä tämä maailma ei voi tarjota. Vasta iankaikkisuuden verhojen takana hän täydellisenä saa ottaa vastaan sen, mitä koko elämänsä on etsinyt ja kaivannut.
Runo kertoo myös kukista. Vasta nyt kirkkaudessa aukeavat sielun suurimmat kukat täyteen loistoonsa. Täällä se on vielä nupullaan. Taivaallinen puutarhuri on tehnyt meissä työtään. Mutta kun Kristus aurinko valaisee ja lämmittää sitä, se aukeaa täyteen loistoonsa.
Kun päivä koittaa niin tähti sammuu
Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.
Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti,
nuku tähti helmassa päivän. – Eino Leino
Ihmisen elämää verrataan tässä tähden loisteeseen. Tähden loiste nähdään vain yöllä. Päivän koittaminen merkitsee tähden sammumista eli kuolemaa.
Jeesuksesta sanotaan, että hän on Kristusaurinko. Jeesusta verrataan aurinkoon, joka poistaa yön pimeyden.
Päivä kun nousee niin sammuvi tähti. Suurempi valo on koittanut X:lle. Hänen tähtensä on sammunut meidän silmillemme. Se johtuu vain siitä, että päivä paistaa kirkkaammin. Meidän oma valomme häipyy sen rinnalla. Siihen valoon saamme astua. – mutta se ei merkitse, että meidän valomme lopulta sammuisi.
Päivä on pulkassa
Mullan rakoseen vaivun ja sitten olkoon unohdettu
elon pitkä, tukala päivätyö, ja merkki pulkkaani
piirretty kunnialla. – Aleksis Kivi
Elämä kokonaisuudessaan on kuvattu tässä palkkatyöksi isännän alaisuudessa. Kun päivän työ on saatu tehtyä, päivä on pulkassa. Päivän päätteeksi työmies vei ns. pulkan isännälle, jolla oli pulkkaan sopiva vastakappale. Kappaleet laitettiin yhteen ja molempien kalikkojen yli vedettiin puukolla lovi. Pulkasta oli helppo tarkistaa työläisen päivien määrä ja maksaa palkka sen mukaan.
Runossa ihminen kuvattu kahtalaisella tavalla. Toisaalta hän toivoo, että elon päivätyön voisi unohtaa. Se ei ole niin merkillinen – pikemminkin raskas, tukala ja pitkä. Se on edellyttänyt kovaa uurastamista ja voimien uupumista. Mutta samalla, vaikka päivän työn haluaisi jo unohtaa menneenä, samalla hän sanoo, että merkki pulkkaan piirrettäisiin kunnialla.
Kun työntekijä piirrättää merkin pulkkaan kunnialla, hän tietää, että ei ole laistanut tehtävissään. Hän on tehnyt työnsä kaikkensa antaen. Siinä mielessä omatunto on hyvä. Kun elämän raskas päivätyö on päättynyt ja pulkkaan viimeinen merkki kunnialla piirretty, ihminen voi kai silloin sanoa eläneensä täydesti. Mitään ei jäänyt selvittämättä, mikään ei jäänyt tuntoa vaivaamaan.
Mutta kuka piirtää merkin elämän pulkkaan? Tuo isäntä vertauksessa on Kristus. Hän on se, joka pulkkaan merkin piirtää.
Maa, vesi, tuli, ilma
Vesi, tuuli on ihminen. Sielunsa aallon on kaltainen.
Se tähtien on kuvastin, koti myrskyn kuin meri, mi äärittä aukee.
Tulta on ihminen myös. Säen kaipuun ja haaveilun,
ihanimpansa luo hän, ja luomansa jälleen tuhkaksi raukee.
- Arvid Mörne
Alkuaineet maa, vesi, tuli, ilma. Ihminen on luotu samoista aineksista kuin muutkin luomakunnassa. Saman asian totetaa hautauksen siunaussanat: ‘maasta sinä olet tullut’, mutta runo lausuu sen monipuolisemmin. Ihminen on kaikkia alkuaineita.
Mutta vaikka hän on osa rajallista ja aineellista luomakuntaa, on hän Jumalan kuvaksi luotuna, sielultaan myös jotakin enemmän. Nuo alkuaineet viittaavat olomuotojensa kautta myös johonkin äärettömään. Vesi meren rannattomuuteen, mi äärittä aukee ja ilma nostaa ajatukset tähtien avaruuden äärettömyyteen. Samalla sielu tulena sisältää katoamattoman kaipausta. Kun sielun tuli on loppuun palanut, niin se, mikä on maata, tuhkaksi raukeaa.
Jumala on luonut ihmisessä kaikkein ihaninta, mitä hän milloinkaan on tehnyt. Ja silti se tuhkaksi raukeaa, siitä tulee maata jälleen.
Runon voi lukea traagisena ilmauksena ihmisen elämästä. Ihminen on luomakunnan kaunein olento. Hän on luotu maasta, mutta hän ikävöi taivasta. Hän on äärellinen ja katoavainen luotu olento, mutta kaipaa ääretöntä ja katoamatonta ja ikuista. Kaunis kaipaus kuitenkin lopulta raukeaa omaan mahdottomuuteensa. Se mikä on maasta tulee tuhkaksi jälleen.
Mutta kristitty ei jää epätoivoon. Hän uskoo Jumalaan, joka sanoo: Ei yksikään joka elää ja uskoo minuun ikinä kuole.
Lapsi sisällämme ei ymmärrä kuolemaa
… Sen järjellä me ymmärrämme,
kun toinen lähtee, toinen jää.
Vain pieni lapsi sisällämme
ei sitä tahdo käsittää.
Hän lähti. / Ovenkahvaan ja kynnyspuulle / jäi kaipaus kukkimaan./ Se kuiskaa kysyvän suulle: / Ei erhettä milloinkaan tee, / elämän antaja meille, / vaikka tänään tuntuukin niin. / Sydän kuitenkin Jumalan teille, / jää itkien kiitoksiin. (Hilja Aaltonen)
Minä olen kuin siipehen ammuttu lintu, Kasmir Leino
Mä olen kuin siipehen ammuttu lintu
mi toisen jälkehen pyrkiä koittaa
vaik’ kuoleman enteet jo suonissa tuntuu
ja raukea velttous jo kohta sen voittaa
Mä matkani suunnan ja valkaman tiedän
ja sinne mun toivoni vain halajaapi
mut kohtalon nuoli mun siipeeni sattui
se lentoni vauhtia vaimentaapi
Siks olen kuin siipehen ammuttu lintu
ja toisien rinnalla riehua koitan
vaan heikko jos onkin jo siipien lyönti
niin toivon mä sentään: mä kohtalon voitan
Muuttolintu
Niin kuin muuttolintusen tie
kotoa kauas matka vie.
Jää turvaksi Herrani, rakkaiden luo,
haltuhus kaikkeni uskoa saan.
Käy kanssani, mulle sä siunaus suo,
auttaos määräni saavuttamaan!
Niin kuin muuttolintusen tie
taivasta kohti kulku vie
Kuin unelma kiitävi elämä pois
kirkkausrauntahan kodista maan
Suo että mun sieluni valmisna ois
auttaos onneni saavuttamaan
Hyvät ystävät. X on poissa. Ja kaikkein syvin osa häntä itseään on uskomme mukaan Jumalan luona turvassa. Hänen sielunsa on jättänyt maallisen majansa ja muuttolinnun tavoin kulkenut horisontin taakse, sinne missä taivas ja maa yhtyvät.
Tänä syksynä luontoa seuraavat ihmiset ovat nähneet jo lintujen kokoontuvan yhteen suuremmiksi parviksi ja muuttavan pois lämpimiin maihin. Lintujen muodostama aura taivaalla on kaunis näky.
Yksi kaunein muuttajista on joutsen. Joutsen on aina sykähdyttävä näky, iso, puhtaan valkoinen lintu. Sillä on hyvin hienot ja ylväät piirteet. Mutta joutsenta ajatellessa tulee mieli usein haikeaksi, hieman surumieliseksi. Joutsenen näkeminen nostaa kaihon mieleemme. Siinä linnussa aistimme levollisuutta, puhtautta ja sielun rauhaa.
Teemasta: Joutsenlaulu
Kun ajattelen X:ää, mikä oli hänen joutsenlaulunsa.
Te kerroitte minulle, että elämänsä viimeisinä viikkoina hän menetti kokonaan puhekykynsä. X oli silloin kovin levoton. Hän yritti sanoa jotakin, hänellä oli paljonkin asiaa, mutta ei kyennyt enää ilmaisemaan itseään ymmärrettävästi. Jokin kuitenkin vaivasi häntä. Mitä hän olisi halunnut sanoa? Mikä mieltä vaivasi? Oliko se jotakin sellaista, mitä hän olisi halunnut sanoa ennen kuin kuolee. Mikä oli hänen joutsenlaulunsa? Sanominen jäi kesken – tai kyllä hän omalla tavallaan varamaan kaikki sanoi, mutta ymmärsi sen toivottomuuden, kun kukaan ei sitä puhetta enää ymmärtänyt. Nuo sanat jäivät arvoitukseksi.
Jäikö joutsenlaulu sittenkin laulamatta? Ajattelen niin, että Helvin joutsenlaulu on sellainen, jonka vain Jumala kuuli. Se ei ollut enää ihmiskorville tarkoitettua puhetta. Mutta kaikki jotka olivat häntä lähellä ymmärsivät varmaan tässä tilanteessa kuuluvan yhden elämän viimeiset kaihon sävlet, ennen kuin sielun muuttolintu lähtee matkaan.
Oi katsohan lintua oksalla puun (Matt 6:25-27)
Lauloimme tutun laulun: Oi katsohan lintua oksalla puun. X:stä voi varmuudella sanoa, että hän on tuota kehoitusta noudattanut. Hänen yksi mieluisa harrastuksensa liittyi valokuvaamiseen ja erityisesti lintuja hän tarkkaili ja kuvasi. Laulun aihe nousee Matteuksen evankeliumin vuorisaarnasta, jossa Jeesus pyytää meitä katsomaan lintuja
Matt 6:25-27
“… Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! …
Raamatussa on toki muitakin kohtia, joissa lintu on pääosissa. Mutta vain Jeesus on pyytänyt meitä katsomaan taivaan lintuja. Tosin luulen, että X näki linnuissa jotakin paljon enemmän kuin tavalliset katselijat.
Muinoin lintuja metsästettiin. Nyt laukaus ei merkitse kuolemaa, vaan kuvan tallentumista. En voi sanoa ymmärtäväni lintuharrastajien elämää tai iloa, mutta luulen, että yksi asia lintujen tarkkailussa on päästä lähelle seuraamaan luonnon elämää, saada siihen kosketus – siihen elämään, joka pelästettynä lentäisi pois ulottuviltamme.
Ja silti – kyllä lintuja mielellään katsoo. Linnuissa on jotakin tavattoman herkkää ja kaunista. Niiden pieniä luita peittää untuvapeite. Mutta ennen kaikkea linnuilla on siivet, joilla ne voivat nousta ilmaan, irti maasta ylös korkeuksiin. Linnut toteuttavat vaivatta sitä, mistä ihmisetkin ovat haaveilleet: lentämisestä ja vapaudestas
Lintu on vanhastaan ollut sielun vertauskuva. Sielun lintu kuvataan usein hautakiviin. Sellaisia näimme monta käydessämme haudalla. Lintu on myös toiveiden, kaipauksen ja koti-ikävän vertauskuva. Varsinkin syksyisin, kun muuttolinnut lähtevät kohti etelää. Hilja Haahti tutussa runossaan tavoittaa monta näistä mielikuvista.
Niin kuin muuttolintusen tie, taivasta kohti matka vie. Kuin unelma kiitävi elämä pois, kirkkausrantahan kodista maan. Hilja Haahti
Vuorisaarnan evankeliumissa kuva saa toisenlaista syvyyttä. Sielun lintu saa olla turvallisesti Jumalan huomassa. Me emme ole yksin. Taivaallinen Isä tuntee meidät ja pitää meistä huolen.
Surun pyyhit silmistäni
1. Uneen harso piirteet luo ja hämärtää. Olet siinä hetken, lämpö hämyyn jää. Sua tahdon turhaan tuntein koskettaa, jää yö, tumma tyhjyys, lämpö katoaa.
Sä surun pyyhit silmistäni pois. Kuin totta olla kaunis uni vois. Mä kesken kiireen hellän hymyn nään, vain siksi vielä uskon elämään.
2. Tule vielä kerran, aamu sarasta. Anna mulle voimaa kestää tulevaa. Jätä vielä päivään lämpö tämän yön, että jaksan jälleen kestää arjen työn.
3. Sanat tunnen, vaikken niitä kuulekaan. Sanot mulle varmaan: usko tulevaan, sillä kaikki säilyy aina ennallaan. On vain aika harhaa, vielä tavataan.
Kun luin tarkemmin Kirkalle tehdyn menestyskappaleen sanat, ymmärsin, että laulu on tehty kuolemansuruun. Tämä on jäänyt huomaamatta ehkä siksi, koska sanaa kuolema ei mainita kertaakaan laulussa. Olen toki kuullut laulun laulettuna useastikin. Tavallista kuitenkin on, että lauluissa vain kertosäe jää mieleen ja melkein kaikki muu häviää.
Ensimmäinen ja toinen säkeistö sekä kertosäkeistö ei ehkä vielä avaudu lukijalle koko syvyydessään. Mutta viimeinen säkeistö paljastaa, minkälaiseen tilanteeseen laulu on tehty.
On vain aika harhaa, vielä tavataan. Rakkaansa menettänyt ihminen kuulee ajatuksissaan läheisensä rohkaisun sanat: vielä tavataan. Tämän tekstin avautumisen myötä tarkistin laulun aikaisemmatkin säkeistöt
Laulussa surun tuskaa kärsivä ihminen on unessa saanut viettää hetken aikaa rakkaansa kanssa. Kun hän unen ja valveen rajamailla koittaa koskettaa häntä siinä vuoteellaan, hän herää tuskalliseen surun tietoisuuteen. Sen seurauksena hän ei enää oikein tahdo saada uudelleen nukahdettua, vaikka toivoisi pääsevänsä aamuyön tunteina vielä hetken unen kultamaahan. Joka tapauksessa hän toivoo saavansa tästä yöllisestä kohtaamisesta voimaa kestää päivän tapahtumat. Suru kun on kuluttanut hänen voimansa aivan loppuun.
Salaisesti hänen rakkaansa läsnäolo ajan verhon toiselta puolen pyyhkii surun kyyneleet. Häivähdys hänen hymyään kiireen keskellä tuo tarvittavan kipinän.
Laulu on kaunis. Siinä on näkyvissä myös jonkinlainen ajatus ikuisuudesta.
Kun keskustelin kanssanne X:n elämästä, mainitsitte tämän laulun hänelle erittäin tärkeäksi. Kysyin silloin, mitä suruja hänellä on ollut, kun laulu on surua täynnä. Sanoitte kaksi asiaa.
Hän suri omaa rikkinäistä lapsuuttaan, että hän ei ollut saanut sitä rakkautta elämänsä lujaksi pohjaksi, jota lapsi vanhemmiltaan tarvitsee. Tämä suru oli hänelle yksi suuri kyynelten lähde. Tällainen suru on luonnollista. Me kannamme läpi elämämme sitä pientä tyttöä tai poikaa sisimmässämme, sellaisena kuin me itse pienenä olimme. Jos se ei saanut sitä turvaa ja rakkautta, mitä pieni lapsi tarvitsee, se itkee hyvinkin meissä läpi elämän lapsuuden itkua.
Toinen suru oli äidin menetys. Äiti otettiin häneltäkin liian aikaisin pois – niin kuin teiltäkin.
Teidän elämäänne on tullut uusi itkun ja surun kyynelten aihe. Sitä en tiedä, kuka teistä X lailla tuntee sisäisen lapsensa kyyneleitä ja suree lapsuuttaan. Mutta kuoleman suru on kuitenkin nyt todellista.
Toivon, että muistatte äidin molemmat surun aiheet. Mutta toivon että muistatte myös sen, että hän etsi lohdutusta muualtakin kuin Kirkan lauluista. Ilmestyskirjan kohta kertoo Jumalasta, joka tuntee surumme ja haluaa pyyhkiä kyyneleemme.
Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: “Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.” Valtaistuimella istuva lausui: “Uudeksi minä teen kaiken.” Hän sanoi: “Kirjoita nämä sanat muistiin. Ne ovat luotettavat ja todet.” Ilm 21:1-5.
Me olemme jättäneet teidän äitinne kaikkein suurimman rakkauden syleilyyn. Jumalan haltuun, joka ei vain kuivaa kyyneleitä vaan myös poistaa surun aiheen ja tekee särkyneestä ehjän.
Hetki lyö
Hetki lyö, viime hetki lyö, kukaan aikaa lahjomaan ei käydä voi milloinkaan. Hetki lyö, meille hetki lyö, en vaan päivää seuraavaa mä tiedä, milloin kohdataan.
Kellon seisahtuvan tahdon, hiljentyvän lyöntien. Kauas lähteä mä saan, tunti kuluu viimeinen. Tahdon ennenkuin on myöhäistä, mä kuulla sen: kun taas saavun, luotas löydän kaiken entisen.
Nään jo sen, hetken viimeisen, enää aikaa sulla on vain kyyneliin katkeriin. Hetki lyö, riittänyt ei yö, Mukaan tulla et sä voi, nyt lausun sulle “Näkemiin”.
Kellon seisahtuvan tahdon, hiljentyvän lyöntien. Luotas lähteä mä saan, tunti kuluu viimeinen. _Vaan nyt tiedän, että sulle kuulun ainiaan. Muistan kyynelsilmät, jotka jäivät katsomaan.
Hetki lyö, viime hetki lyö, kukaan aikaa lahjomaan ei käydä voi milloinkaan. Hetki lyö, meille hetki lyö, en vaan päivää seuraavaa mä tiedä, milloin kohdataan.
Sanoitte, että äidillänne oli musiikin suhteen joitakin suosikkeja. Yksi niistä oli Kirka. Suomalaiset kuuntelevat mielellään melankolisia, surullisia lauluja. Myös Kirka lauloi sellaisia. Teidän äidillenne tärkeä kappale oli Kirkalta Hetki lyö.
Usein lauluja tulee kuunneltua huolimattomasti. Niitä saattaa rallatella ja lauleskella ilman, että on oikein pysähtynyt miettimään sanoja. Kun on saanut lääkäriltä ennusteen elämän päättymisestä puolen vuoden kuluttua – ja käy sitä matkaa mielen hiljaisuudessa, silloin varmasti kuuntelee näitä laulun sanoja toisella tavalla.
X huomasi varmasti, että hänen oma elämä sanottuu yllättävän rajulla tavalla tässä laulussa. Laulu kertaa elämän ankaria tosiasioita tunnetulla tavalla. Laulua voi toki tulkita toisellakin tavalla: erosta ja matkustamisesta kauas pois. Mutta kun ajattelee sitä kuoleman erona. sanoissa on toisenlaista voimaa.
Silloin laulu kertoo elämän päättymisestä. Siitä että mikä tahansa hetki voi olla viimeinen. Elämän näkymätön kello tikittää, sen numerot juoksevat vinhaa vauhtia. Se on kello, joka mittaa jäljellä olevaa aikaa – aika vähenee, kunnes osoittaa lopulta nollaa.
Ihminen puolestaan haluaisi elämän kellon käyvän hitaammin tai jopa pysähtyvän. Hän haluaa tarrautua katoaviin hetkiin – jotta voisi vielä elää ja nauttia yhteisestä ajasta.
Mutta aika on lahjomaton. Ero on väistämätön. X tiesi sen itse. Syövän kanssa kamppaileminen kolme kertaa oli valmistanut häntä viimeiseen hetkeen.
Ensimmäinen kerta löi maahan rajusti ja pelot nousivat pintaan. Vielä hän selvisi säikähdyksellä. Leikkaus oli säästävä leikkaus, joten elämäkin jatkui normaalina.
Kun syöpä uusiutui toisen kerran X oli silloin henkisesti valmiimpi koko prosessiin. Asiat eivät tulleet uutena tai yllättävinä.
Kun syöpä uusiutui ja edessä oli kolmas kerta, X asenne oli erilainen. Hän valmistui pahimpaan ja aavisti kuolemansa. Hän valmistui itse henkisesti ja valmisti teitä lapsia tulevaisuutta varten. Hän puhui kuolemastaan ja hautajaistoiveistaan.
Vaikka sairaus uusiutui useamman kerran, syöpäsairaus ei kuitenkaan ole se asia, mistä haluatte äitinne muistaa. Hänen persoonallisuutensa, hänen huumorinsa, hänen avuliaisuutensa ovat niitä muistettavia asioita. Te lapset annoitte äidille kauniin tunnustuksen: hän oli teidän rakas ja huolehtiva äitinne, mutta hän oli myös teidän paras ystävänne, jolle te voitte kaiken kertoa.
Laulu puhuu viimeisistä hetkestä. Siinä on joitakin toivon ajatuksia eron tuoman surun varalle. Mutta pappina minä haluaisin tuoda teille toivon Jumalan sanasta.
Sielläkin puhutaan eron ja kuoleman hetkestä. Se muutti kertaheitolla maailman. Samalla kun se hetki oli kuoleman hetki se oli kirkastumisen hetki. Joh 17:1-5
1 Tämän puhuttuaan Jeesus nosti katseensa kohti taivasta ja sanoi: “Isä, hetki on tullut. Kirkasta Poikasi, että Poika kirkastaisi sinut. 2 Sinä olet uskonut kaikki ihmiset hänen valtaansa, jotta hän antaisi ikuisen elämän kaikille, jotka olet hänelle uskonut. 3 Ja ikuinen elämä on sitä, että he tuntevat sinut, ainoan todellisen Jumalan, ja hänet, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen. 4 Minä olen kirkastanut sinut täällä maan päällä saattamalla päätökseen työn, jonka annoit tehdäkseni. 5 Isä, kirkasta sinä nyt minut, ota minut luoksesi ja anna minulle se kirkkaus, joka minulla oli sinun luonasi jo ennen maailman syntyä.
Äidit nuo toivossa väkevät
Äidit vain
nuo toivossa väkevät
Jumalan näkevät.
Heille on annettu voima ja valta
kohota unessa pilvien alta
ja katsella korkeammalta.
Lauri Viita
Ruusu Luojan luoma
Kahdeksankymmentä vuotta aurinko nousi X elämän aikana. Nyt tämä aurinko, mikä keväällä tuntuu meistä erityisen kauniilta on laskenut X elämässä lopullisesti. Me kuitenkin uskomme, että on toinen aurinko, mikä ensimmäisenä pääsiäisenä nousi kuoleman yöstä valaisemaan kaikkia, jotka uskon silmin sitä katsovat. Se on Kristus-aurinko, ylösnousemuksen valo, joka ympäröi teidän omaistanne.
Kun kävin keskiviikkona X kodissa, huoneiston emäntä ei itse ollut enää paikalla. Siellä oli hiljaista. Mutta muistot huokailivat joka puolella, ne olivat kiinnittyneinä seiniin, esineisiin, valokuviin, kankaisiin, viherkasveihin ja kukkasiin.
Aika pian tein huoneessa havainnon. Olohuoneen pöydällä oli Laila Hietamiehen tai nykyisin Hirvisaaren uusin kirja Vuoksen helmi. Sitä oli luettu hyvän matkaa ja päästy sisälle kirjan maailmaan. Joka tapauksessa kirjan lukeminen oli jäänyt kesken. Kirjanmerkki oli paikallaan ja kirja lepäsi olohuoneen pöydällä odottamassa lukijaansa. Se näky puhutteli minua. Jotakin ei tullut elämässä valmiiksi, kuolema katkaisi sen. Kirjan lukeminen keskeytyi, samalla tulee vaikutelma, että myös elämäkirjan jäi keskeneräiseksi, vaikka ikää olikin jo paljon. Se ei ikään kuin tullut täydellisesti päätökseen vaan sitä kirjoitettiin vasta ensimmäiset luvut.
Otin tuon kirjan käteeni ja katselin sitä. Se oli paksu kirja niin kuin historialliset romaanit yleensä ovat. Kirjan nimiösivun jälkeen löytyy pieni sitaatti toisen kirjailijan teoksesta. Sitaatti oli kuin johdatus kirjaan, se oli otsikko, johon kaikki sanottu liittyy.
Ei ole sinun asiasi sanoa Gaffur,
että ruusu on Luojan luoma,
vaikka sen tuoksu on epäilemättä taivaallinen.
Aikanaan kuolevat sekä ruusu että runoilija.
Kuka silloin näin päättelee.
Paul Scott – Hiljaisuuden tornit
Jäin pohtimaan tätä kirjan johdantolausetta. Siinä Gaffur oli kirjoittanut runon, jossa puhui ruususta Luojan luomana. Kriitikko moitti runoilijaa suurista sanoista. Molemmat olivat yksimielisiä ruusun tuoksusta. Mutta se ei antanut lupaa runoilijan päätelmälle. Hän sanoi liian paljon, että ruusu on Luojan luoma. Ruusu kuihtuu ja runoilija kuolee. Mitä silloin jää jäljelle kun ei ole enää ruusun kauneutta, ei sen taivaallista tuoksua eikä sitä, joka ruusua ylistää? Kuka puhuu enää Luojasta kysyy kirjan kriitikko?
Kriitikko oli mielestäni ymmärtänyt ruusun sanoman täysin väärin. Eikö kuihtunut ruusu puhuisi Jumalasta? Kun ruusun tuoksu on haihtunut ja kukkanen kuihtunut, eikö se enää olisikaan Luojan luoma? Sellaiseen päätelmään ei tarvitse vajota. Kuihtunutkin ruusu kertoo elämän antajasta, joka kerran kutsuu elämän pois, Luojasta, joka on luonut kukkasen kuihtumaan.
Toisaalta jos ajattelemme X:ää, niin voisi kai sanoa, että eihän se kuihtunut ruusu kaipaa muuta kuin rakastavan hoitajan puhetta, niin se virkoaa. X ainakin puheli kukilleen ja sai ne elpymään ja kukoistamaan.
Myös me ihmiset olemme Luojan luomia kukkasia – ja kukkasten lailla me kerran kukoistamme kauniina, mutta tulee myös kuihtumisen aika, terälehdet putoavat ja elinvoimamme täysin riisutaan. Luoja itse on meidän hoitajamme ja hänkin puhelee meille. Hän ottaa kuihtuneen kukan ja siirtää sen toisen auringon, Kristus-auringon paisteeseen, jossa se jälleen virkoaa.
Laila Hirvisaaren kirja jäi loppuun lukematta. Kirjan alkulausetta mukaillen voi sanoa, että Ruusu ja runoilija ovat kuolleet. Mutta kaikki ei ole loppunut siihen.
Kristittyinä uskomme, että elämä jatkuu Jumalan luona. Vain elämän alkuluvut kirjoitetaan täällä maan päällä. Herran armo pysyy ajasta aikaan. Se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.
Maan korvessa kulkevi
… Sinun turvanasi on Herra, sinun kotisi on Korkeimman suojassa. Hän antaa
enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat
sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen. Psalmi 91
Kuulimme juuri yhden hyvin tunnetun ja rakastetun laulun: ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”. Luulen, että useimmilla suomalaisilla tulee laulusta mieleen taulu Suojelusenkelistä. Se on kuin tehty tähän lauluun. Se on kuva yksinäisestä lapsesta, joka on ylittämässä huteraa, rikkinäistä siltaa ja on todellisessa hengenvaarassa. Hän ei ole vain vaarassa kompastua kiviin ja loukata jalkansa tai kurata vaatteensa, vaan vaarassa pudota rotkoon. Mutta enkeli on valppaana hänen vierellään ja katsoja aavistaa, että pelkojensa keskellä lapsi sittenkin on turvassa, siitä huollimatta, että isää tai äitiä ei ole siinä paikalla.
Vaikka laulussa puhutaan lapsosesta ja hänen enkelistään, laulu ei ole vain lastenlaulu. Lapset tuskin ymmärtävät laulussa esiintyviä kielikuvia. Laulu on kuvaus ihmislapsen tai yhtä hyvin Jumalan lapsen koko elämän pituisesta matkasta.
Laulun mukaan matka, kulkee vaarojen ja vaikeuksien keskellä: pimeässä korvessa, synkässä metsässä, kivisellä ja liukkaalla polulla – ehkäpä sillä rikkinäisellä sillallakin. Mutta tuo matka on kotimatkaa. Koti on vielä kaukana. Koti, josta siinä puhutaan, on luonnollisesti maallisen elämän matkan päässä oleva taivaan koti. Laulussa on siis kuvattu jokaisen ihmisen elämän puitteet – vaikeana matkana pimeästä valoon ja lopulliseen kotiin.
Kun tapasin teidät ensimmäisen kerran, olimme B:n luona ja siellä rukoilimme pienen z:n puolesta. Z oli päässyt elämässään polun alkuun. Rukoilimme suojelusenkelin läsnäoloa ja varjelusta hänen elämäänsä. Rukoushetken jälkeen kahvittelimme. Y:llä oli kiire jo kotiin. Sairas mies odotti siellä eikä Y halunnut antaa hänen odottaa siellä yksin. Kukaan ei kuitenkaan osannut aavistaa, että samana iltana X:n elämän polku oli muutamaa askelta vailla kuljettu loppuun. Hän oli päässyt perille ja oli aika sulkea ovi perässä.
Minkälainen oli X:n elämän matka? Minkälaiset olivat matkan rasitukset ja minkälaisin varustein tuo matka tehtiin.
Kaksi yksityiskohtaa nostan esiin. Ensimmäinen yksityiskohta liittyy siihen, kun X lähti viimeisen kerran kotoaan. B:lle hän sanoi: ”Tuliko ovi lukkoon?” Sanonta oli hänelle luontainen, sillä hän huolehti aina ovista. X oli pelännyt jo pitkän aikaa, että hän joutuu pois kotoaan – kun pelätty lähtö viimein tuli, hän toisaalta ei olisi halunnut lähteä, mutta tiesi, että ei ole vaihtoehtoja, ja että lähtö on viimeinen eikä hän enää palaa. Ovi sulkeutuu hänen takanaan kotiin viimeisen kerran. Ovi on vahva vertauskuva asioille: kun ovi suljetaan, jotakin jää lopullisesti taakse. Kun ovi taas avautuu, meillä on edessämme uusia mahdollisuuksia. Kun maanpäällisen kodin ovi sulkeutui X:n takana ja samalla erotti puolisot toisistaan ja teidät muut isästä ja pappasta, niin samalla avautui myös toinen ovi, jonne elämän polku hänet johti, jonne taivaan enkeli johdatti. Sitä uutta hän katselee nyt. Mutta aikanaa ja Jumalan armosta ovi avataan meillekin.
Vielä toinen asia jäi vertauskuvallisena vahvasti mieleeni: X:llä oli verenkierto ollut heikko. Hän paleli usein jaloistaan, siksi hänellä tavallisesti oli villasukat jalassa. Hän halusi pitää jalkansa lämpiminä. Elämän loppua kohti tultaessa hänen jalkansa tulivat araksi. X oli riisunut kenkänsä ja sukkansa pois. Hän oli paljain varpain, mikä tuntui monesta oudolta. Pappina näen tällaisissa muutoksissa samalla vertauskuvallisia asioita.
Kun Mooses kohtasi Jumalan palavassa pensaassa, hän kuuli äänen, joka sanoi hänelle: “riisu kengät jalastasi sillä paikka jolla seisot on pyhä.”
Kun X:n elämän matka oli tullut päätökseen, oli aika riisua kengät tarpeettomana. Hän oli saapunut pyhälle paikalle, pyhälle rajalle. Se erottaa teidät hänestä. Se muistuttaa että meidän vaelluksemme on vielä kesken. Matka on nyt kulkua surun seurassa. Mutta päämäärä on kirkkaus ja rakkaiden jälleennäkeminen. Pääsy taistelevasta seurakunnasta riemuitsevaan.
