Hautaus – 6. kirkkovuoden ajankohdista
Jes 42:3 Kynttilän hiljainen sammuminen
Elämme adventin aikaa. Adventtina on tapana polttaa kynttilöitä. Yksi adventtikynttilä palaa jo, sunnuntaina sytytetään toinen. Sen jälkeen odotamme vielä kahden muun kynttilän syttyvän. Myös hautausmaille monet vievät kynttilöitä. Yön ja illan pimeässä kynttilöiden loiste haudoilla onkin hyvin kaunista katseltavaa. Kynttilän liekki haudalla kuvaa jonkinlaista läsnäoloa ja yhteyttä poisnukkuneeseen. Sen valoon ja lämpöön liittyy jotakin kovin inhimillistä. Se on kuin tavoittaisi vielä kosketuksen häneen, jota kaipaa, mutta ei voi enää tavoittaa.
Kynttilän liekkiä katselee hyvin mielellään. Mutta oletko koskaan nähnyt kynttilän liekin sammuvan itsekseen, kun se on palanut loppuun asti. Sen näkeminen on yhtä puhuttelevaa kuin elävän liekin katsominenkin.
Toisinaan ennen sammumistaan kynttilä lepattaa levottomasti viimeiset liekkinsä ja sitten sammuu. Joskus taas se liekki vain pienenee ja vähenee, kunnes hiipuu kokonaan pois.
Paljon sairastaneen kohdalla olen sanonut kynttilänliekistä myös seuraavaa:
Jos x:n elämää ajattelee kynttilän liekkinä, tulee mieleen että hänen kynttilänsä oli kyllä pitkään palanut. Mutta monesti liekki olisi voinut sammua. Lähes koko elämän ajan sairauksien tuomat tuulet yrittivät saada liekkiä sammuksiin. Mutta elämänvoima oli lujassa kiinni. Kuitenkin kun viima koettelee kynttilää, se palaa silloin nopeammin ja valuttaa steariinia – kynttilä menettää muotoaan.
Elämän liekkiä uhkaavat tekijät olivat x:n elämässä aina lähellä. Tulee mieleeni juuri sellainen kynttilä, missä noroina valunut sula steariini on jähmettynyt pilareiksi. Hän oli kuin tuulessa taistellut liekki. Sairaudet, jotka koettelivat x:n kehoa, saivat ruumiin voimat vähenemään. Steariinin lailla ne juoksivat hukkaan. Mutta sairauksien viima ja elämän koettelemukset saivat hänet myös näkemään katoavat hetket korvaamattomina. Tämä päivä voi olla viimeinen. Sanat voivat olla jäähyväiseni.
Kynttilästä löytyy ajatuksia myös kuoleman vertauskuvissa.
Valoa talven ja surun pimeyteen
Alkutalvi on Suomessa hyvin pimeä. Maa nielee mustana ja märkänä kaiken valon. Pimeys kuvastuu myös ihmisten mielissä. Se on epämääräistä ahdistusta, hiljaisuutta ja toivottomuutta.
Ensilumi on siksi hyvin odotettu ja kaivattu asia. Se tuo valoa keskelle pimeää. Se avartaa ihmisten mieliä ja sydämiä ja saa aikaan iloa ja toivoa. Talvi ei ole pelkkää pimeyttä. Lumi heijastaa valoa. Vaikka lumipeite on vielä kovin kevyt ja ohut, se muuttaa silti äkkiä mustan ja jäisen maan kauniiksi ja puhtaaksi.
Adventtina ajatuksemme on suuntautunut tulevaan jouluun. Teidän joulunne tänä vuonna on erilainen sillä rakas omaisenne on poissa. Suru tuo siihen tummia sävyjä. Voisi ajatella, että se ei tällä kertaa olekaan siksi valkea joulu.
Mutta joulu tulee kuitenkin. Se tulee teidänkin luoksenne. Ensimmäinen joulu voi ulottaa säteitään myös teidän suruunne. Enkelien viesti kuuluu: Teille on syntynyt Vapahtaja. Joulussa on myös suuri toivon ja valon sanoma.
Kuoleman odotusta
Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa. Luuk. 2:4-7
Me olemme päässeet adventin odotuksessa lähes täyteen määrään. Kaikki neljä kynttilää palavat. Adventtikynttilät kertovat neljän viikon odotuksesta. Odotuksen täyttymys on aivan edessämme: joulun suuri juhla.
Odotuksen ja täyttymyksen ajatukset ovat olleet teidänkin osanne X elämän viimeisinä aikoina. Siitä asti kun tiedettiin, että hoito ei enää auta eikä häntä yritetä parantaa, vaan ainoastaan lievittää sairaudesta johtuvia kipuja. Viimeistään siitä alkoi sen odottaminen, minkä monet ihmiset haluaisivat tulevan heidän kohdalleen odottamatta.
Kuolema pelottaa. Se työnnetään syrjään. Mutta kun tietää ajan olevan vähissä, odottamisen ajasta tulee tärkeää aikaa. Me emme ehkä yleensä pelkää kipua kuoleman läheisyydessä, vaan tietoisuutta siitä, että kuolemme. Siksi emme haluaisi kohdata sitä vaan väistää. Mutta ajasta voi tulla myös tärkeää aikaa. Sitä että valmistaudumme jättämään oman elämämme Jumalan käsiin tietoisena siitä, että täällä maan päällä se ei enää jatku. Keskustelemme läheistemme kanssa viimeiset asiat ja jätämme jäähyväiset – niin raskasta kuin se onkin. Ne jäähyväiset ehkä jätetään monta kertaa elämän loppusuoralla.
Se ei helppoa. On vaikeaa sanoa hyvästit arkun ääressä, mutta vielä vaikeampaa sanoa jäähyväiset kuolevan vuoteen vierellä katsoen häntä silmiin ja kulkea tuo viimeinen matka hänen mukanaan.
Osana odotusta ja valmistautumista myös seurakunnasta pappi pyydettiin paikalle. Vietimme rukoushetken, joka oli valmistautumista kuolemaan ja elämänsä jättämistä suuren armahtajan käsiin.
Vaikka odottamisessa on surun varjo ollut koko ajan läsnä. Läheistä ei halua menettää, silti myös toivoo, että kivut loppuisivat, että kuolema vapauttaisi kärsimyksistä. X itse haluaisi kipujen päättyvän, oman heikkouden tulevan loppuunsa.
Tämä odottamien on päättynyt. Mutta adventin täyttymys, jossa ollaan herkistytty kuulemaan viestejä lapsen syntymästä tuntuu kovasti toisenlaiselta. Mutta yhteisenä tekijänä siinä on se, että niin kuin Joosef ja Maria tekivät matkaa yhdessä niin myös te X ja Y olette tehneet tämän kuoleman odotuksen matkan yhdessä
Luuk 1:49 Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja
Nämä sanat lausui Jumalan äiti, neitsyt Maria, kun hän sai tietää tulevansa Jeesuksen äidiksi. (Kirkkovuodessa vietetty juuri Marianpäivää sen tapahtuman muistona, kun enkeli vieraili Marian luona) Maria kantoi Jeesusta kohdussaan ja synnytti meille vapahtajan. Mutta Vapahtaja Jeesus voi olla meille vain kuolemansa kautta. Me myös synnymme ja kuolemme ja me olemme niitä, jotka tarvitsemme vapahdusta, vapahdusta synnistä, syyllisyydestä ja kuolemasta. Jeesus tulee meille vapauttajaksi niin, että hän ei synny vain Betlehemin talliin, vaan hän syntyy myös sydämissämme. Se on sitä, että meissä syntyy uskon luottamus Jumalaan, joka tekee suuria tekoja meidän elämässämme. Jumalan suuria tekoja on syntymisemme, Jumalan suuria tekoja on se, että meidän kerran täytyy kuolla. Marian sanat voivat siksi olla myös X:n sanoja. Jumalan suuria tekoja on ollut se, että hän on ohjannut X:n elämää. X suostui Marian lailla Jumalan tekoihin
Jes. 9:1-6 kuoleman varjon maahan loistaa kirkkaus
Joulu on valon juhla keskellä pimeää vuodenaikaamme. Mutta näiden valojen keskelle on ilmaantunut kuoleman surun musta aukko, joka uhkaa niellä kaiken valon. Se on pimeyttä, jonka läpi ei näe, jonka äärellä ei tunnu olevan toivoa. Profeetta Jesaja nimitti tätä surua elämäksi kuoleman varjojen maassa. Tuo varjojen maasto on nyt avautunut teille. Edessä on elämän hämärä taival, surun tie, jossa läheisen kuolema tuo pitkiä tummia varjoja kaikkialle, missä kulkee. Kuoleman varjo näyttäytyy kaikkialla eikä anna rauhaa.
Kuitenkin profeetan sanoissa on mukana toivon ja valon viesti. “Niille jotka asuvat kuoleman varjon maassa loistaa kirkkaus.” Tämä Raamatun profetia luetaan aina joulun jumalanpalveluksessa. Kirkkaus josta siinä puhutaan on sitä kirkkautta, jonka Jeesus tuo tullessaan.
Joulun sanoma lupaa kuoleman varjojen maahan valon. Se on siinä, että Jumala itse tuli ihmisten keskelle. Hänen mukanaan tuli myös lupaus ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä. Kuoleman varjot ovat väliaikaisia. Ne ovat välttämättömiä, jotta ovi ikuiseen valoon voisi avautua.
Luuk 2: 8-14 Sillä seudulla oli paimenia vartioimassa laumaansa.
Evankeliumi, jonka kuulimme on hyvin tuttu. Se on osa jouluevankeliumia. Minulla oli oikeastaan kaksikin syytä ottaa tämä kohta siunauspuheen aiheeksi.
Siinä puhuttiin paimenista, jotka tuon ihmeellisen enkeli-ilmestyksen saivat. X oli nuorena tyttönä paimenessa. Aamulla lehmät vietiin laitumelle ja illalla haettiin pois. Ja jos joku lehmistä oli joutunut kauemmas, niin kaulakellon kilinästä kuului, missä kadonnut tallustelija oli ja niin se saatiin haettua turvaan.
X ei kohdannut paimenessa ollessaan Herran enkeliä, mutta pyhien asioiden äärellä hän paimenessa usein oli. Hänen oli nimittäin opiskeltava katekismus ulkoa, jotta hän olisi päässyt rippikouluun. Silloin hän varmasti oli enkelin seurassa, vaikka ei tämän kirkkautta olisi nähnytkään.
Toinen syy paimenten lisäksi luettuun evankeliumiin on joulun läheisyys. Tuo valon juhla, jota yhtä innokkaana vuosienkin jälkeen odottaa, on yllättäen saanut teidän luonanne tummia sävyjä ympärilleen. Mutta uskon, että enkelin sanat: “Teille on syntynyt Vapahtaja”, voivat tässä uudessa tilanteessa kirkastua sen alkuperäisessä merkityksessä ja niin tuoda mukanaan sellaista lohtua ja sisäistä rauhaa, jota vain joulun lapsi voi saada aikaan.
Paimenet saivat kuulla ilosanoman vastasyntyneestä kuninkaasta. Paimenten ammattikunta on saanut myös sen arvon, että Jeesus vertasi itseään hyvään paimeneen. Ja me olemme ne lampaat tai lehmät jotka ovat eksyneet omille teilleen. Mutta Jeesus tuntee omansa. Hän on sitonut kaulaamme pienen kellon, jotta hän meidät helposti löytää kun hän tulee meitä noutamaan. X:n kello on soinut viimeisen soittonsa. Paimen on tullut hänet hakemaan. Ja hänet on nyt viety taivaan vihreille niityille, iankaikkisen elämän vetten ääreen, siellä hän saa levätä.
Joulun läheisyys
Näin joulun alla olemme herkistyneet kuuntelemaan sanomaa joulun lapsen syntymästä. Se on sanoma täynnä herkkyyttä ja kauneutta, kuinka köyhälle pariskunnalle kesken matkan vaivojen syntyy lapsi tallin suojissa. Tuota syntymän ihmettä tulevat paimenet todistamaan ja enkelit laulavat rauhasta maan päällä.
Sanoma sykähdyttää meitä jokaisena jouluna. Siinä tuntuu olevan jotakin sellaista herkkyyttä ja viattomuutta, joka itseltä on toisinaan kadoksissa.
Tieto kuolemasta ei kuulu mitenkään tähän joulun tunnelmaan tai herkkyyteen. Ikään kuin sillä ei olisi lupa tulla häiritsemään jouluun valmistautumista. Kuitenkin se on tänään läsnä. Se ei kysy lupaa, vaan särkee haaveilumme. Yksi on keskuudestamme poissa. Olemme tänään saattaneet hänet haudan lepoon.
X oli elänyt jo vanhaksi. Silti siitä ajasta neljännesvuosisata, 25 vuotta hän kamppaili sairauden kanssa. Se teki hänen elämänsä lopulta hyvin hankalaksi ja ahtaaksi. Se rajoitti liikkumista ja elämästä nauttimista. Mieli ei silti X:llä ollut koskaan rajoittunut tai ahdas. Hän oli valoisa luonteeltaan. Mutta kun itsenäisyyspäivänä häntä vietiin sairaalaan, hän tiesi elämän matkansa tulleen päätökseen ja oli valmis jättämään maanpäällisen taistelun sairautensa kanssa.
“Äidin on nyt aika lähteä” hän oli sanonut pojalleen. Lääkäri olisi luvannut vielä lisäaikaa, mutta X tiesi ja Jumala tiesi, että lähdön aika oli tullut.
Nyt teillä on edessänne toisenlainen joulu. Voisi ajatella, että se ei tällä kertaa olekaan valkea joulu. Mutta joulu tulee kuitenkin. Se tulee teidänkin luoksenne. Joulun sanoma ei ole vain tunnelmointia ja joulun tuoksuja. Se on elämän ja kuoleman armottomien tosiasioiden keskelle tullut toivon ja valon sanoma Jeesuksen syntymästä.
Ps 121, virsi 383, uudenvuodenaatto Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun? / Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan. / Herra varjelee kaikki sinun askeleesi, sinun lähtösi ja tulosi nyt ja aina. (uudenvuodenaatton psalmi)
Vuoden vaihtuessa kirkkokansan ajatukset kohdistetaan ajan kulumiseen. Elämä ei riipu ainoastaan maailmassa vallitsevista laeista ja valtiaista… Mutta myös tänään kuoleman läheisyydessä, sanoma aikamme rajallisuudesta puhuttelee meitä. X elämä on päättynyt.
Psalmissa ihminen lähtee pitkälle ja vaivalloiselle matkalle. Hän katsoo edessä olevaa tietä, joka johtaa ylös vuorille ja pelkää, mitä kaikkea matkalla voi tapahtua. Hän pelkää matkan tuomia rasituksia, mutta vielä enemmän hän pelkää sitä, että rosvolauma saartaan hänet, että hänen kimppuunsa hyökätään. Hän on yksi ja siksi hän rukoilee Jumalalta apua.
Jos vuoden vaihtuessa ihminen katsoo taaksepäin ja eteenpäin, samoin ihminen katsoo elämänsä viimeisellä rajalla kahteen suuntaan ja hän samoin kuin psalmin laulaja tuntee epätietoisuutta ja pelkoa. Kuoleman rajalla me katsomme taaksepäin menneeseen ja eteenpäin tuntemattomaan tulevaan. Meitä pelottaa menneisyydessä se, minkä näemme ja tulevaisuudessa se, mitä me emme näe. Menneisyydessä meitä pelottaa kaikki se, mistä tunnemme syyllisyyttä, se, minkä emme haluaisi paljastuvan. Tulevaisuus edessämme on kuin suunnaton vuori. Pelkäämme kuinka meidän käy. Mitä minulle tapahtuu. Väijyykö menneisyyden haamut tällä viimeisellä matkalla? Taaksepäin ei voi mennä, paikalleen ei voi jäädä. On astuttava eteenpäin.
Psalmi tuo tähän epätietoisuuteen lohduttavan sanoman. Hän joka on luonut taivaan ja maan, hän ohjaa tapahtumien kulkua, hän varjelee meitä. Hän varjelee kaikki askeleemme. Myös viimeisen askeleemme.
Herra varjelee sinun lähtösi ja tulosi nyt ja aina. X on lähtenyt tästä elämästä. Mutta kuolema ei ole vain lähtemistä. Se on uskomme mukaan myös saapumista. Se on saapumista perille. Tällä viimeisele matkalle me lähetämme X:n Jumalan siunaus ja varjelus mukanaan.
Luuk 2:25-31 – Vuoden vaihtuminen Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,
Pian me olemme jälleen sillä rajalla, jolla katselemme mennyttä vuotta ja kurottaudumme ajatuksinemme tulevaan vuoteen. Kukin tekee mielessään tiliä siitä mitä on saanut aikaan, mikä on ollut kestävää.
Evankeliumin vanha hurskas mies Simeon oli myös rajalla. Hän oli elämän ja kuoleman rajalla, mutta hän oli myös toisenlaisen rajan todistaja. Hän oli uuden ja vanhan aikakauden rajalla pitäessään Jeesus-lasta sylissään. Kokonainen vanha maailmanaika päättyi ja alkoi aivan uusi aikakausi Jeesuksen syntymässä. Sitä uutta aikakautta olemme eläneet pian 20?? vuotta. Simeon oli koko ikänsä odottanut tuota hetkeä. Pyhä Henki oli luvannut hänelle että hän ei kuole ennen kuin sen itse on todistamassa tuon aikakauden vaihtumista. Hän tiesi pian kuolevansa, mutta hänellä oli rauha sisimmässään. Edessä oleva astuminen kuoleman virtaan ei pelottanut häntä. Sillä hän tiesi Jumalan lupaaman pelastuksen ajan koittaneen kaikille kansoille. Juuri sitä pelastajaa hän piti sylissään.
Myös X on ollut mieli kirkkaana ja rauhallisena tällä viimeisellä rajalla. Hän on katsonut elämäänsä taaksepäin ja hän on katsonut sitä myös eteenpäin. Mielen rauha hänelle tuli juuri samasta asiasta kuin hurskaalle Simeonillekin. Hän voi rauhassa lähteä elämästä, sillä hän tietää Vapahtajan syntyneen…
Voin ikään kuin kuulla Simeonin sanat X huulilta: Nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä. Elämäni on tullut päätökseen. Kanna Vapahtaja minut maailmaan, jonka meille olet valmistanut.
Kun me käymme tekemään tiliä menneestä vuodesta ja menneestä elämästämme, me voimme etsiä myös samanlaista rauhaa Jumalan luota. Meidän elämäämme voi kuulua tappioita ja menetyksiä, kuoleman surua. Mutta menetysten joukkoon älköön kuuluko se, että menettäisimme uskomme Jumalaan…
Jeesus tyynnyttää myrskyn – 4. lopp jälk
…Silloin opetuslapset herättivät hänet ja sanoivat: “Herra, pelasta meidät! Me hukumme.” … Sitten Jeesus nousi ja nuhteli tuulta ja aaltoja, ja tuli aivan tyven… Matt 8:23-27
Lukemani evankeliumi kertoi myrskystä, johon Jeesuksen opetuslapset olivat joutuneet. Myrskyt ovat pelottavia varsinkin kun ollaan liikkeellä veneellä.
Sanotaan, että elämä on meri. Elämän merellä olemme keskellä sen myrskyjä. Sairaudet, riidat ja vastoinkäymiset ovat myrskyjä tässä elämän meressä. Myrsky on käynyt yli X:n purren ja tuo pursi on kaatunut.
Elämän myrskyssä ei tuntunut olevan ulospääsyä ei valkeita pilviä myrskypilvien takana. Aallot kävivät yli laidan ja heiluttivat elämän venettä. Jossakin vaiheessa Keijo on luovuttanut. Hän on irrottanut kätensä ruorista ja jättäytynyt myrskyn ja yön pimeän vietäväksi.
On mielestäni hyvä että emme tänään ajattelisi vain myrskyn kauhistavuutta ja kuoleman pimeyttä. Kristittyinä meillä on lupa kurkottautua valoon, siihen toivoon, jonka X tuntui kadottaneen.
Kun Jeesuksen oppilaat olivat kuoleman hädässä, he huusivat avukseen Herraa. Uskon, että samanlainen rukous on ollut X huulilla ennen kuin kaikki päättyi. Voimme toivoa ja rukoilla että tuo hätähuuto ‘Jeesus pelasta minut!’ on tullut kuulluksi.
Saamme uskoa, että elämän myrskyn keskellä on samassa veneessä ollut mukana elämän Herra itse. Me voimme toivoa, että hän on ottanut X kädestä kiinni. Hän on tyynnyttänyt sen myrskyn, missä X oli – ja nyt on aivan tyven siellä, missä hän on.
Kylväjä lähti kylvämään (sexagesima)
Jeesus esitti vertauksen: “Mies lähti kylvämään siementä. Kun hän kylvi, osa siemenestä putosi … keskelle ohdakkeita, ja kun oras kasvoi, kasvoivat ohdakkeetkin ja tukahduttivat sen. Mutta osa putosi hyvään maahan, kasvoi ja tuotti satakertaisen sadon.”
Jeesus esittää vertauksen kylväjästä, joka lähti kylvämään. Kylvössä siemeniä lensi monenlaiseen maaperään ja kylvön jälkeen kylväjä jäi odottamaan satoa. Jeesus selittää tätä vertausta niin, että me ihmiset olemme maaperä, missä kasvua koitetaan saada aikaan.
Kun ajattelemme X:n elämää voimme sanoa kylvöä tapahtuneen. Ja näytti siltä, että kylväminen myös tuottaa hyvää satoa. X oli mukana hyvissä harrastuksissa. Mutta ajan mittaan kävi niin, että tuo oraalle tulleet siemenet tukahtuivat. Yksi jos toinenkin kaunis alku ja mahdollisuus kuihtui pois.
Läheiset koittivat raivata ohdakkeita ympäriltä pois jotta kasvu ei olisi tyrehtynyt, jotta valo olisi riittänyt pitämään elossa sen, mikä oli kerran kauniina alkanut kasvamaan. Mutta kukaan ihminen ei voi elää toisen puolesta.
Meille tuottaa surua X:n kuolema. Meille tuottaa surua myös se, että hän teki elämässään monia valintoja, jotka olisimme toivoneet olevan toisenlaisia. Olisimme halunneet hänelle enemmän onnea, enemmän voimaa tehdä kestäviä päätöksiä.
Sato, joka X:n elämän jälkeen jäi, ei varmaankaan ole se satakertai-nen, joka kasvoi hyvästä maasta. Siksi luomme katseemme jälleen kylväjään, Jeesukseen. Hän on heikkojen ystävä, voimattomien tuki. Hänelle riittää kun sielussamme kasvaa edes yksi kukka, joka on taivaallisen puutarhurin istuttama. Se on usko – joka on valmis ottamaan vastaan pelastuksen ja anteeksiantamuksen.
Invocavit – 1. paastonajan sunnuntai – hän huutaa
Se joka asuu Korkeimman suojassa ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa, sanoo näin: “Sinä Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan.” Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta ja pahan sanan vallasta. Hän levittää siipesi yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla… Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet. Herra sanoo: Minä pelastan hänet, koska hän turvaa minuun. Kun hän huutaa minua, minä vastaan. Minä olen hänen tukenaan ahdingossa, pelastan hänet ja nostan taas kunniaan. Ps 91:1-4, 11-12, 14-15
Luin Raamatusta ensimmäisen paastonajan sunnuntain psalmiteksin. Kyseistä pyhää on vanhastaan on nimitetty latinankielisellä nimellä ‘invocavit’. Se tarkoittaa suomeksi ‘hän huutaa’. Sanat tulevat lukemastani psalmista. “Kun hän huutaa minua, minä vastaan. Minä olen hänen tukenaan ahdingossa.”
Tieto X:n kuolemasta on ollut sellainen isku, että jokaisen sielu on huutanut. Se on huutoa, joka meistä nousee tällaisen järkytyksen keskellä. Se on huutoa, jolle ei ole sanoja. Se on huutoa vaikka emme käyttäisi ääntäkään. Se on tuskaa ja avuttomuutta, kun hetkessä kaikki muuttuu pimeäksi.
Samalla kun siinä on huutanut ulos omaa tuskaansa uskon, että siinä huudossa on ollut osoite. Ehkä emme sitä aina edes tiedostakaan. Sielu huutaa Jumalalle vihastuneena siitä, mitä hän on tehnyt. Uskon myös, että tuo osoite on oikea. Kun Jumala saattaa meidän elämämme tällaisen sekasorron keskelle, meillä on lupa huutaa tuskaamme Jumalalle. Meillä on lupa osoittaa hänelle mieltämme, siitä huolimatta että tiedämme, ettei mikään tuo X enää takaisin.
Me huudamme hänelle syytöksen, mutta samalla rukoilemme, että hän auttaisi meitä. Meidän surumme pimeyden keskelle hän tuo taivaan enkelien suojeluksen. “Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet.”
Matt 28:5-7 Hän ei ole täällä
Elämme kirkossa paaston aikaa. Itsetutkistelun ja katumuksen aikaa. Paastossa ihminen vapaaehtoisesti luopuu jostakin keskittyäkseen siihen, mikä elämässä on tärkeää…
Elämän vääjäämättömät lait ovat tulleet teitä lähelle. Ne ovat koskettaneet ja vieneet rakkaan omaisenne pois luotanne.
“Ei hän ole täällä!” nämä sanat ovat viime päivinä varmaan useasti olleet mielessänne, kun olette yllättäen joutuneet sen tosiasian eteen, että teille rakas omainen on kuollut.
Ei hän ole täällä. Minne vain kääntyykin, niin joutuu huomaamaan tuon asian. X on poissa. Vielä vähän aikaa sitten hän oli läsnä. Mutta yhteinen taival ei voinut jatkua. X tuli matkansa päähän ja nyt hän on poissa.
Sopeutuminen uuteen tilanteeseen ei ole helppoa… käsi etsii rakkaan kättä, ei sitä löydä. Katse etsii vierellä nukkujaa, mutta vuode on yksinäinen… lapsille käynti kotona on outoa. Kaikki mikä oli tuttua ja turvallista, on muuttunut. Yksi paikka on tyhjä ja siihen ei löydy istujaa.
X on poissa. Hän ei ole täällä. Evankeliumissa Jeesuksen äiti ja opetuslapset joutuivat luopumaan rakkaasta Mestaristaan.. hiljaisesti he toimittivat Jeesuksen ruumiin kalliohautaan. Sapatin jälkeen naisten oli tarkoitus hoitaa Jeesuksen ruumis lopullisesti haudan lepoon. Mutta kun naiset tulivat haudalle, Jeesusta ei ollut siellä. Siellä oli enkeli, joka sanoi “Hän ei ole täällä. Hän on noussut kuolleista.” Nuo sanat ‘hän ei ole täällä’, saavat nyt uuden merkityksen: Hän elää. Hän on noussut kuolleista. Kuoleman pimeys ja valta on murrettu. Kristus on tehnyt kuoleman lopullisuudesta portin katoamattomaan elämään. Kuolemalla ei siksi ole viimeistä sanaa. Sen sanoo Kristus: Hän on täällä. Hän on turvassa. Hän on minun luonani.
Pääsiäisen enkelivartio
Evankeliumista luimme, että Jeesuksen hautaa vartioivat enkelit. Lapsenomaisella uskolla näemme, että Jumalan lasten hautoja vartioivat niin ikään enkelit yötä päivää. Kun sinä lähdet haudalta, sinne jäävät enkelit. Meidän ei siksi tarvitse ajatella, että vainaja makaa yksin ja että hauta on kova ja kylmä.
Pääsiäisajan hautauksen alkusanat – muutos
Me elämme kirkossa pääsiäisen aikaa. Pääsiäisen jälkeen, kun Jeesus ilmestyy oppilailleen, tunnelma evankeliumissa on muuttunut painostavasta kärsimyksen ja kuoleman piinaavasta hiljaisuudesta johonkin aivan uuteen ja seesteiseen. On kuin Jeesus olisi jälleen asettanut myrskyn. On kuin jotakin suurta olisi saatettu päätökseen. Evankeliumin tunnelma on kuin taivaallinen lepo, joka Jumalalla oli luomistyön jälkeen.
Uudesta luomisesta on kristikunnassa puhuttukin. Jokin uusi maailmanjärjestys on astunut voimaan. Enää Jumalaa ei lähestytä verisin uhrein temppeleissä eikä inhimillisin ponnistuksin. Me olemme oppineet rakkauden tien. Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan, hänen Poikansa Jeesuksen kautta. Ja siitä tuo Raamatun kohta meille myös kertoi: Jumalan rakkaudesta, joka ilmestyi maailmaan auttaakseen meidät kuolemasta elämään.
Rakkaus lienee myös se sana, jolla voimme parhaiten kuvata sitä suhdetta, mikä X:ää ja Y:llä oli.
Muistaminen – ajatuksia pääsiäissaarnasta 2007
“Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista. Muistakaa, mitä hän sanoi teille ollessaan vielä Galileassa: ‘Näin täytyy käydä: Ihmisen Poika annetaan syntisten ihmisten käsiin ja ristiinnaulitaan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.’” Silloin he muistivat, mitä Jeesus oli puhunut. Luuk. 24: 1-12
Me elämme kirkossa pääsiäisen aikaa. Pääsiäisenä seurakunta ajatuksissaan tekee matkan Jeesuksen haudalle. Hieman samanlaisissa tunnelmissa lukemani evankeliumi alkaa kuin se, miksi me täällä olemme. Pitkäperjantaina Jeesuksen äiti näki poikansa kuolevan. Sapatin jälkeisenä sunnuntaina hänen tarkoituksenaan oli suorittaa loppuun hautaukseen kuuluvat toimitukset ystäviensä kanssa. Haudalle kävelevä kulkue oli alakuloinen. Jeesuksen kuoleman kautta monen ihmisen elämän perusasiat menivät aivan uusiksi. Mutta keskelle kuolemansurun pimeyttä, Jeesuksen haudalle alkaa välkehtiä outoa valoa. Sitä samaa valoa toivon voivani tuoda teidän suruunne. Se valo täytti ensin tyhjän haudan, sitten vähitellen surevien sydämen.
Evankeliumissa jonka luin hautaaminen ja muistaminen liittyvät yhteen. Haluan nostaa tuosta evankeliumista esille hautaamista koskevan sanan.Mneestheete – muistelkaa; mneema – hauta. Kun suomen kielessä haudataan ja kätketään multiin, uuden testamentin alkukielessä tehdään muistopaikka, valmistetaan muisto. Kreikankielessä sanan hautaamista tarkoittavan sanan kirjaimellinen merkitys liittyy muistelemiseen.
Tänään X siunataan viimeiselle matkalle. Hänen tuhkansa tullaan sijoittamaan Harjavallan hautausmaan muistolehtoon. Mutta me emme vain hautaa, peitä tai kätke – me valmistamme muistoa. Hautausmaa voi toimia muistelemisen paikkana. Mutta kun X:n toivomus oli päästä muistolehtoon, johon erillistä hautakiveä, muistokiveä ei tule, siinä voi olla viesti muistaa häntä ei vain jossakin tietyssä paikassa, vaan ennen kaikkea sydämessään. Valmistamme muiston ennen kaikkea sydämeemme.
Kun naiset menivät Jeesuksen haudalle. He menivät muistopaikalle. Siellä he kohtasivat tyhjällä haudalla enkelin. Tuo enkeli esitti hämmästelynsä naisille. Miksi te tänne tulette? Te tulette muistopaikalle, mutta te ette kuitenkaan muista. Muistatteko mitä näistä asioista on puhuttu? Kun enkeli muistutti, lopulta naisetkin muistivat: kolmantena päivänä Jeesus nousee kuolleista. Haudalle tuodut tuoksuvoiteet olivat tarpeettomia.
Kun te muistelette X, on hyvä muistaa hänet Jeesuksen lunastamana. Ei hän ole täällä. Hän on nyt Jumalan luona. Pääsiäisen iloinen viesti on siinä, että Jeesus on tehnyt haudoistamme portin taivasten valtakuntaan ja katoamattomaan elämään. Kun me luulemme haudan lopullisesti peittävän rakkaamme, niin rajan toisella puolella on kivi on vieritetty pois. Ja uskomme mukaan teidän omaisenne Anna on saanut astua uuteen kotiinsa
1 pääsiäisen jälkeinen sunnuntai
kastettu
(pääsiäisen jälkeinen lauantai ennen 1. pää sunn) Vainajalla ei ole omaisia eikä ystäviä
Pääsiäisen jälkeisen lauantain teksti: kaste ja lähetyskäsky Matt 28: Minulle on annettu kaikki valta …
Hyvät ystävät. X:n arkku on edessämme. Se muistuttaa meille selvin sanoin, että katoavaisuus on osa meidän elämäämme. Sen tuuli puhaltaa ylitsemme. Mutta se ei ole lämmin tuuli, joka hyväilee kasvojamme. Se on kylmä ja pistävä tuuli, joka käy luihin ja ytimiin asti.
Kuolema on peruuttamaton, ja sen voima on meitä väkevämpi. Mutta Jumalan valta ulottuu kuolemankin yli. Häneen saamme turvautua kuoleman kylmyyttä vastaan. Hän antaa meille kestävän suojan.
Armossaan ja hyvyydessään Jumala on antanut meille käyttöömme elinajan. Aika kerran päättyy. Minkälainen tuo aika X kohdalla on ollut, sitä en tiedä. Tiedän siitä oikeastaan vain nimen ja elämäniän 75 vuotta, ja sen että hänet on kerran kastettu.
Kaste ilmaisee silti ihmisestä hyvin paljon. X:n elämä annettiin silloin Jumalan ja Vapahtajan huomaan. Ja tänään suljemme tämän meille tuntemattoman elämän rukouksin Jumalan armon suojaan.
Pääsiäinen oli vanhan kirkon kastepäivä. Silloin kastetut saivat valkoisen vaatteen, jota he pitivät yllään viikon ajan. Huominen sunnuntai on valkoisten vaatteiden sunnuntai, jolloin kastepuku riisuttiin. Jouko puettiin kerran kasteessa valkoiseen vaatteeseen. Se on vertauskuva, joka tarkoitaa Kristuspukua sitä puhtautta ja viattomuutta, jonka Kristus meille lahjoittaa. Se on valkoinen vaate meidän matkallamme. Vertauskuvan tästä uudesta todellisuudesta kastetut riisuivat viikon kuluttua, sillä he tiesivät sen todellisuuden olevan voimassa ilman vertauskuvaakin. Valkoista Kristus-vaatetta he kantoivat yllään silti kaiken aikaa.
Tänään tiedostamme sen, että X on astunut Herransa eteen. Puku riisutaan. ja siellä hän saa pukeutua uuteen taivaalliseen asuun. Minkälainen se on, jää meillä salaisuudeksi. Rukoilemme vain, että Joukolle se toisi rauhan ja autuuden.
Joh 14:27-29 – Minä jätän teille rauhan, Helluntai
Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. Kuulittehan mitä sanoin: minä menen pois, mutta tule taas teidän luoksenne. Jos rakastaisitte minua, te iloitsisitte siitä, että minä menen Isän luo, sillä Isä on minua suurempi.
Vietämme huomenna kirkossa Helluntain, Pyhän Hengen vuodattamisen juhlaa. Raamatun kohta jonka luin on katkelma Helluntain evankeliumista. Siinä Jeesus puhuu oppilailleen omasta kuolemastaan. Hän valmisti heitä jo etukäteen, jotta he paremmin selviytyisivät, kun tuo kaikki tapahtui. Mutta myös siksi, jotta he eivät jäisi epätoivoon ja murheeseen.
Jeesus tiesi, että kuolema ei merkitse kaiken loppumista, se on vain portti tai tie taivaallisen Isän luokse. Juuri siksi Jeesus tuli luoksemme, jotta hän tekisi meillekin tuon tien Jumalan luokse tasaiseksi.
Oppilailleen hän sanoi: “Minä jätän teille rauhan.” Näitä sanoja meidän on hyvä muistella myös tänään, kun käymme hautaamaan omaistanne.
Room 11:33-36 Kolminaisuuden päivä. Jumalan Salaisuus
Joka kevät joutuu hämmästymään aina uudelleen valon määrää, vihreyttä ja sitä elämän voimaa, joka saa kasvit nousemaan ylös maasta. Siementä on kylvetty pelloille ja se on noussut jo oraalle. Kristitylle mielelle tämä kaikki kertoo Jumalan luomisvoimasta. Hänen suuruudestaan ja hyvyydestään.
Vaikka tuo kaikki tapahtuu silmiemme edessä joka vuosi, silti elämän ihme jää meille salaisuudeksi.
Kun kevät on kauneimmillaan teille on tullut suruviesti, joka kertoi kuolemasta.
Suruviesti kääntää katseemme myös Jumalan puoleen. Tulemme äkkiä tietoiseksi toisenlaisesta viljelysmaasta, jossa Kaikkivaltias Jumala itse korjaa satoa. Siinä kylvämisen ja korjaamisen ajat ovat toisenlaiset kuin tavallisilla pelloilla.
Siksi me kauniina kevätpäivänä voimme laulaa virren jonka sävelissä puhalsivat syksyn tuulet (249). X:n kohdalla on varmasti oikein sanoa, että kuolema on korjannut kypsää viljaa. Leikkaaja on saanut täyden ja hyvän tähkän.
Ihmisen elämää on usein verrattu viljan tähkään monella tavalla. Elämän alku on pieni valoa kohti kurottautuva oras. Mutta siitä se nousee, kunnes kasvaa täyteen mittaan, sitten vilja vaalenee, tähkä taittuu. Kuoleman viikate lopulta leikkaa kypsän viljan poikki. Kielikuvaan kuolemasta korjuuhetkenä ja ihmisestä kypsänä tähkänä liittyy vielä muutakin. Kaikki ei ole sanottu tässä.
Kuolemaa seuraa hautaaminen. Laskemme rakkaan omaisenne maan poveen Jumalan siunaus mukanaan. Uskomme mukaan ihminen on tässä siemenen kaltainen. Niin kuin siemen kätketään maahan, se kerran nousee sieltä. Samoin Jumalan käskystä nousee jokainen ihminen maan mullasta.
Silloin Mooses sanoi: “Anna siis minun nähdä kunniasi.” … Herra sanoi vielä: “Sinä et voi nähdä minun kasvojani, sillä yksikään ihminen, joka näkee minut, ei jää eloon.” … saat nähdä minut takaapäin, mutta minun kasvojani ei kukaan saa nähdä.”
2 Moos 33:18-23
12. sun helluntaista Daavidin ja Goljatin kohtaaminen
12. sun helluntaista Publikaanin rukous
Tuomiosunnuntai
Minä näin suuren valkean valtaistuimen ja sen, joka sillä istuu. Hänen kasvojensa edestä pakenivat maa ja taivas, eikä niistä jäänyt jälkeäkään. Näin myös kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä. Kirjat avattiin, avattiin myös elämän kirja, ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan. Ilm 20:11-13
Luin teille hetki sitten Raamatun Ilmestyskirjasta lyhyen kohdan. Ilmestyskirja kuvasi majesteettisen näkymän maailmanhistorian päätöksestä. Huomenna kirkossa vietetään ns. tuomiosunnuntaita. Se muistuttaa meitä siitä, että ei vain ihmisen elämä pääty vaan koko maailma kerran tulee päätökseensä ja koittaa tilinteon aika. Meidän on astuttava Jumalan eteen vastaamaan kaikesta siitä, mitä me olemme tehneet tai jättäneet tekemättä. Silloin katsotaan minkälaisia jälkiä on piirtynyt elämän kirjaan. Kaikesta on piirtynyt jälkiä sieluumme, joka on se elämänkirja, mikä kulkee mukanamme – minkälaisista jäljistä se koostuu.
Siellä näkyy varmasti kaikki hyvyyden, rakkauden, auttamisen, lempeyden, veljellisyyden jäljet. Siellä näkyy kipujen, kärsimysten ja pettymysten jäljet. Ilot ja surut. Kaikki jäljet ovat piirtyneet sinne.
Kun me arvioimme ystäviämme ja läheisiämme, joudumme tunnustamaan, että emme tiedä heistä sittenkään kovin paljon. Paljon jää hämärän peittoon. Mutta kun ihminen rehellisesti arvioi itseään, hän näkee jo tarkemmin. Hän toki muistaa kaikkea sitä hyvää ja tavallista elämää, jossa on saanut olla mukana. Mutta yleensä hän tulee myös tietoiseksi niistä piirteistään ja motiiveistaan, jotka eivät kestä päivänvaloa. Mutta Jumala tietää kaiken senkin. Kaikki jäljet ovat piirtyneet sieluumme, eikä niitä voi enää muuksi muuttaa.
Miten me kestämme Jumalan tutkivaa katsetta. Raamatun todistuksen mukaan ei yksikään ihminen ole puhdas, enkeleissäänkin Jumala löytää vajavuuksia.
Juuri siksi Jumala lähetti luoksemme Pelastajan Jeesuksen, jotta me hänen avullaan saisimme takaisin kadotetun puhtauden, jotta me saisimme syntimme anteeksi.
Siksi X kerran lapsena kastettiin ja puettiin valkoiseen vaatteeseen, että Jeesuksen uhri on täysi hinta hänenkin synneistä ja rikkomuksista. Siksi tänään me siunaamme hänen koko elämänsä viimeisellä ristinmerkillä, joka hiekalla tehdään arkun kanteen. Ja me rukoilemme, että kaikkivaltias Jumala ottaisi hänet luokseen autuaitten joukkoon Jeesuksen ristinuhrin tähden.
Enkelit hautauksessa – Mikkelinpäivä.
Kun hautausmailla kävelee huomaa siellä yhä enenevässä määrin koriste-esineitä, joita on laitettu hautakiven viereen. Tällaisia ovat ennen kaikkea pienet keraamiset enkelit. Yksi syy enkelin asettamisella haudalle lienee se, että omaisten suruun tuo lohdutusta ajatella läheistään nyt enkelien seurassa.
Millä tavoin enkelit, kuolema, hautaaminen ja suru liittyvät toisiinsa. Kansanomainen käsitys = ihmiselle kasvavaa taivaassa siivet selkään – hänestä tulee enkeli. Tällainen käsitys, ei kuitenkaan ole kristillisen uskon mukainen. Ihmisestä ei tule enkeliä, ei tässä elämässä eikä tulevassa.
En ole varma huomasiko teistä kukaan, mutta enkeli mainittiin hautauksessa yhdessä rukouksessa: toimituksen alussa psalmin jälkeen rukous 4. …sinun pyhät enkelisi kantakoot hänet autuaitten joukkoon. Tällä käsityksellä on myös raamatullinen perusta. Jeesus kertoi evankeliumissa esimerkin köyhästä Lasaruksesta, jonka enkelit kantoivat Aabrahamin helmaan, kun hän oli kuollut. Siksi mekin voimme rukoilla enkeleitä saattamaan läheisiämme siihen maahan, jossa ei ole enää kärsimyksiä.
Ehkä merkittävin asia enkeleiden liittymisestä hautaukseen on se, että Jeesuksen tyhjällä haudalla oli enkeleitä…
Kun te käytte X haudalla, te voitte silloin muistaa, että hänet haudattiin päivää ennen enkelien sunnuntaita. Ei hän ole muuttunut enkeliksi. Hän on sama X edelleen, mutta hän on enkeleiden seurassa. Enkelistä muistatte, että enkeli vartioi Kristuksen hautaa ja hänen viestinsä oli se, että Kristus, joka kuoli ja haudattiin nousi eloon. Hän avasi meille tien Jumalan luokse ikuiseen elämään. Valon polku johtaa sinne. Se polku kulkee myös hautojen läpi.
Enkeliteema Tilanteeseen muokaten myös uudenvuoden aaton puhe on ollut hautauspuheen runkona: Enkelin lentosuudelma
Nuorena kuollut nainen oli kerännyt kotiinsa enkeleitä. Myös samanlainen enkeli oli hänen kokoelmassaan kuin se, mistä tässä puhutaan.
