Elämänkerrallisen aineksen asema siunauspuheessa?

Ilmari Heinosen artikkelista koottuja ajatuksia

 

Perusviesti: Elämää tulkitaan Raamatulla ja Raamattua elämällä. Raamattu on elämän keskellä syntynyt kirja. Niinpä vainajan elämä on siunauspuheeseen positiivinen mahdollisuus tuoda sitä kautta ilmi myös kristinuskon totuuksia. Kristillinen sanoma ei jää teoreettiseksi käsitevyyhdiksi, vaan tulee konkreettiseksi ihmisten elämässä. – Jokaisen ihmisen elämään kätkeytyy viesti: Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Jumalallinen on ollut läsnä inhimillisessä.

 

Elämänvaiheiden ja raamatun suhde voi olla myös vastakohtien suhde: kuolema – elämä, ahdistus – lohdutus, epätoivo – toivo, synti – anteeksiantamus, ansio – armo, aika – iankaikkisuus, katoavuus – katoamattomuus.

 

Yksilöllisessäkin elämässä on jotakin yleispätevää. Kaikki elämä syntyy, kasvaa, kehittyy, muotoutuu, kukkii ja lakastuu luomisjärjestyksen mukaisesti. Tiettyjä lainalaisuuksia on jokaisen elämässä. Samalla kun meillä jokaisella on sama ihmisen osa maan päällä, muodostaa se ainutkertaisen elämän.

 

Siunauspuhe ei suinkaan ole tyhjentävä elämänkerta, mutta siinä  voi tulla esiin tärkeitä elämänvaiheita ja käännekohtia, jotka ovat olleet luonteenomaisia kullekin vainajalle. Elämässä on ollut jokin punainen lanka.

 

-       Lapsuuden tärkeät vuodet leimaavat pitkälti sielumme maiseman. Sieltä haetaan usein selitystä sille, kuka ihminen on.

-       Perhe ja suku on jokaisella tärkeä. Tämä on myös siunaustilaisuudessa edustettuna. Suku on saattamassa omaistaan viimeiselle matkalle. Tärkeää on huomata myös, että kodin, suvun ja perheen käsitteet ovat Raamatun peruskäsitteistöä. Niillä on myös oma uskonnollinen sanoma. Jeesus puhuu taivaallisen Isän luona olevasta kodista.

-       Kansakunnan historian kohtalon vuodet ovat läsnä vielä useimpien hautaan siunattavien elämän vaiheissa. Näistä ajoista on jäljellä monenlaisia arpia joskus avoimia haavoja, jotka eivät ole parantuneet. Sotainvalidit ovat kantaneet sodan jälkiä ruumiissaan koko ikänsä, toiset mielessään ja sisimmissään. Toisille sota on merkinnyt lähtöä kotikonnuilta evakkoon. On jouduttu todella etsimään uudestaan isänmaata, kun sinne minne tuntui kuuluvansa ei saanut enää jäädä.

-       Muutto maalta kaupunkiin, pellolta ja karjan luota tehtaisiin, käsityöstä koneisiin. Tämä on merkinnyt juurettomuutta, vieraantumista, sopeutumisvaikeuksia, mahdollisesti ahdasta asumista.

-       Uusimpana vaikeutena on tullut työttömyys, epävarmuus, neuvottomuus jopa epätoivo ja henkilökohtaisia haaksirikkoja. Elämän perustavat ja eheät muodot ovat rikkoontuneet.

-       Lähes jokaisen elämän loppua lähestyttäessä tulee kysymys terveyden menettämisestä. Elämän rajallisuus paljastaa itsensä monina ruumiillisina vajavuuksina ja sairauksina. Sairaskertomus on oleellinen osa elämänkertaa. Siinä usein tiivistyy jotakin oleellista myös lähisuhteissamme. Kuolemaan johtava sairaus voi olla myös siunauksellista aikaa, jolloin suhde läheisiin saa syvyyttä.

-       Työelämä, kutsumus. Ihminen on Jumalan työtoveri. Raamattu tuntee monia ammatteja: opettaja, oppinut, kasvattaja, esivalta, hallitusmies, maaherra, lähettiläs (apostoli), tuomari, lääkäri, parantaja, kauppias, yrittäjä, rahamaailma ja sen edustajat (rahanvaihtajat), johtaja, esimies (päämies), taloudenhoitaja, palvelija(tar), tullivirkailija, vanginvartija, rakentaja, valaja (savenvalaja), nahkuri, maanviljelijä (maamies), puutarhuri, kalastaja, merimies, sotilas, hengellinen sääty, kansalainen, laulaja, muusikko (soittaja), majatalon pitäjä, viininviljelijä, kuningas, juomanlaskija, paimen, karjan kasvattaja,

-       Harrastukset vievät ajatukset arjen aherruksesta lepoon ja virkistykseen. Meidän päämäärämme on iankaikkinen sapatinlepo (Hepr 4:9)

-       Pitkäaikainen sairaus on toisinaan merkinnyt sitä, että henkilö oli toivonut poispääsyä, vapautusta ruumiillisista vaivoista ja sen luomasta vankeudesta.

-       Traagisissa kohtaloissa on muistettava, että myös Vapahtajamme kärsi väkivaltaisen kuoleman.

-       Siunauspuhe johtaa suoraan siunausaktiin, jossa mainitaan henkilön nimi. Nimi tuo mieleen ihmisen. Nimeen sisältyy koko ihminen ja hänen elämänkaarensa. Jokaisen nimessä on kaksi ainesta yksilöllinen ja kollektiivinen. Etunimi yksilöi meidät, mutta sukunimi liittää meidät laajempaan piiriin.

-       Nimi viittaa samalla kasteeseen ja siihen Jumalaan, joka on meidät lunastanut ja nimeltä kutsunut. Sinä olet minun. Me ihmiset kuulumme Jumalalle. Joskus tulee aika, jolloin Jumala ottaa omansa.

-       Jumala kutsuu yhteyteensä ihmisen tämän omalla nimellä, samalla nimellä, jolla me muutkin olimme hänet oppineet tuntemaan. Jussi on Jumalallekin Jussi.

-       Avattu hauta saarnaa meille myös Kristuksen haudasta, jonne Kristus laskettiin, mutta josta hän nousi. Opetuslapset tulivat huomaamaan, että hauta oli tyhjä. Meillä on toivo ylösnousemuksesta.

-       Kirkkovuoden sanoma tuo monesti lohdutuksen viestin, jos sitä osaa käyttää. Adventti – odotus / joulu – kuoleman pimeään murtautuu valo / hiljainen viikko – pysähtyminen kärsimyksen edessä / Kristus kuolee, haudataan ja nousee kuolleista.

-       Vuodenajat: vanha vuosi vaihtuu uuteen, taakse jätetään entinen ja aloitetaan jotakin uutta / kevät ja uusi luominen / suvi ja iankaikkinen kesä / elonkorjuu, jolloin kypsynyt vilja leikataan / talvella luonto käy levolle odottamaan uutta suvea.

-       Elämä on Jumalan lahja. Kaikki on lahjaa, kaikki on armoa ja kaikki on siksi kiitoksella otettava vastaan. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi.