Hautaus – 8. elämän keskeisistä kielikuvista:

 

Elämän kirja

Me olemme yksinäisen arkun edessä hiljentyneet kuoleman tosiasian edessä. Paljon erilaisia ihmiskohtaloita ja tarinoita suljetaan arkkuun. Jotkut tarinoista jäävät elämään, mutta on myös tarinoita, joita ei juuri kukaan enää kuule eikä kenellekään kerrota.

Meillä on edessämme sulkeutuva puutarha, umpeutuva polku ja unohdettu kirja, jolle ei löydy lukijaa.

Meillä on vain joitakin viitteitä siitä, minkälainen puutarha hänen sielunsa on ollut. Vähäisiä katkelmia siihen kertomukseen, joka X:n elämästä muodostui. Näin elämän kehä sulkeutuu. Täysi kierros ihmisen elämää päättyy. Ja elämänkirjan kannet laitetaan kiinni.

Tässäkö kaikki on? Suljemme kirjan kannet ja jatkamme omaa matkaamme hetken aikaa muistellen sitä elämäntarinaa, jonka kuulimme, jonka koimme lähellämme. Kristillisen uskomme mukaan kertomus ei pääty tähän. Ihmisen elämän tarina, kertomus liitetään osaksi suurta Jumalan kertomaa tarinaa. Se on kertomus, joka alkaa luomisesta. Keskeistä tässä tarinassa on kertomus Jeesuksen syntymästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Hän tuli sitomaan meitä takaisin siihen, mikä on ikuista. Hänen tähtensä meidän kertomuksemme ei pääty kuolemaan, ei siihen, että kukaan maan päällä ei enää muista.

Tähän suureen kertomukseen X:n elämä liitettiin vahvoin sitein jo kasteessa. Ja kertomus jatkuu edelleen, vaikka arkun kansi on laitettu kiinni, vaikka kertomuksen viimeinen maanpäällinen luku on kirjoitettu ja luettu. Kertomus jatkuu, mutta sitä kirjoitetaan nyt toiseen kirjaan. Sitä kirjaa ei suljeta, vaan siihen tulee aina lisää merkintöjä, lisää tarinoita, joista me emme vielä tiedä. Ne tarinat eivät ole yksinäisyyden, surun, sairauden tai masennuksen merkintöjä. Sinne kirjautuu ilon, onnen ja riemun tarinoita. Tänään, huomenna ja iankaikkisesti.

Elämänkaari

Jokaisen elämää voi ajatella kertomuksena. Puhumme elämänkaaresta, jonka voi kertoa tarinan muodossa. Siinä on alku meidän syntymässämme. Tarinaan kuuluu kehitys ja kasvun vuodet. Elämäntarinassa on myös vaikeuksia ja vastuksia. Siinä on huippukohtansa ja lopulta elämänkaari laskee päättyäkseen kokonaan. Jokainen on itse tarinansa päähenkilö, mutta tarinassa on myös sivuhenkilöitä.

X:n elämä muodostaa tarinan. Te tunnette sen tarinan paremmin kuin minä, mutta kun se kerrotaan, siihen kuuluu varmasti seuraavia asioita…

Tarinan laskee hiljalleen loppuaan kohti. Ja yhtäkkiä siihen ilmaantuu särö. Vakava sairastuminen osoittaa elämän hyvin haavoittuvaksi. Se ilmaisee samalla sen, että ei ole enää paljon yhteistä aikaa, että on valmistauduttava luopumaan elämästä.

X sai lähteä läheisten saattamana. Tänään X on saatettu viimeiselle matkalleen. Yksi elämäntarina on päättynyt. Onko tässä kaikki? Suljemmeko vain elämänkirjan kannet ja jatkamme omaa matkaamme. Kristillisen uskomme mukaan kertomus ei pääty tähän. Se on liitetty osaksi suurta kertomusta. Se kertomus alkaa maailman luomisesta. Keskeisenä tätä suurta kertomusta on kertomus Jeesuksen syntymästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Hän tuli sitomaan meitä takaisin siihen, mikä on ikuista. Hänen tähtensä meidän kertomuksemme ei pääty kuolemaan, vaan jatkuu iäti taivaassa.

Tähän Suureen kertomukseen X:n elämä liitettiin vahvoin sitein jo kasteessa. Kertomus jatkuu. Mutta sitä kirjoitetaan toiseen kirjaan. Sitä kirjaa ei suljeta, vaan siihen tulee aina lisää merkintöjä. Ne eivät ole surun, sairauden tai murheen merkintöjä. Sinne kirjautuu ilon, onnen ja riemun merkintöjä. Tänään, huomenna ja iankaikkisesti.

Kalenteri

Monelle ihmiselle elämän tapahtumat menemiset ja tulemiset kirjataan kalenteriin tai päiväkirjaan. Tällaisia kalentereja on kertynyt vuosien varrella useita. Jokaisessa on merkintöjä eletyistä päivistä ja sovituista asioista. Vuosien takaisia kalentereita on joskus kiva katsella. Siellä on tapaamisia, asioita joita on täytynyt muistaa. Puhelinnumeroita ja osoitteita. Monia työtehtäviä. Sinne on kirjattu iloisia päiviä, retkiä, matkustamista ja syntymäpäiviä, mutta siellä on myös merkintöjä vaikeista päivistä, surun päivistä, sairaalakäynneistä. Siellä on merkintöjä tapahtumista ja elämän hetkistä, joita ei halua muistella. Sellaisia vaiheita, jotka tuntuvat vuosienkin jälkeen kipeältä.

Elämän merkit ovat piirtyneet mitä erilaisimmilla tavoilla kalenteriin. Luonnollisesti läheskään kaikkia asioita ei kalenteriin ole kirjoitettu. Paljon elämässä tietysti tapahtuu ilman että siitä on kalenterissa mitään merkintää. Tapaamme paljon ihmisiä lähipiirissämme ja työssämme ilman mitään suunnitelmaa. Kotielämän piirissä tapahtuu merkittäviä asioita.

X:n kalenterissa oli vielä merkintöjä eteenpäin. Vielä oli suunnitelmia ja toteutumattomia asioita.

Mutta on sitten vielä toinen kalenteri. Se on Jumalan kalenteri. Joskus siitä puhutaan elämän kirjana. Kun x kastettiin, hänen nimensä piirrettiin elämänkirjaan. Jumalan kalenterissa oli merkintä myös syyskuun 11. päivä: X tulee kotiin, ole vastassa. Meille tuo merkintä tietää surua, Jumalalle se on ilolla odotettu hetki. Joku hänen rakkaistaan tuleen vihdoinkin kotiin.

1 Kor 15:42-44,49 – Siemen Kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana.

Edellä lukemani raamatunkohta kertoo siemenen kylvämisestä. Siinä Paavali rinnastaa ihmisen elämän viljelijän työhön, siihen kun siemen kylvetään maahan josta nousee lopulta kaunis tähkä. X oli pientilan viljelijä. Hän oli nähnyt monena vuonna sen ihmeen kun keväällä kylvetty siemen nousi oraalle ja kantoi sadon. Tähkä taittui ja oli valmis leikattavaksi. Siitä saatiin vilja, joka leivottiin leiväksi joka antoi ravinnon nälkäiselle.

Kun Paavali kirjoittaa, että se mikä kylvetään on vähäpätöinen siemen, hän tarkoittaa sillä elämäämme. Meidän elämämme on tuo pieni ja vähäpätöinen siemen. Maan päällä elämämme on vähäpätöistä ja vajaata. Sitä rasittavat monet heikkoudet ja sairaudet. Mutta vaikka siemen on pieni ja vähäinen, siihen on kuitenkin kätketty sisälle elämän voima, siitä voi kasvaa jotakin suurta, vahvaa ja kaunista. Elämänsä alussa X oli pieni siemen sisarussarjansa keskellä. Vielä ei tiedetty mitä hänestä tulee. Monenlaisia kasvunmahdollisuuksia oli edessäpäin. Äiti tapasi laulaa lapsilleen virttä (582). Virsi on isänmaan virsi, mutta siinä puhutaan myös lapsista. Äiti oli hengen viljelijä. Hän istutti lasten sisimpään uskon siemeniä.

Tai äidin usko oli kuin viestikapula, jonka hän antoi lapsilleen. Kauko sai äidin perinnön ja äidin rukoukset sisimpäänsä kannettavaksi. Ja hiljaisesti ja uskollisesti hän on sitä kantanut. Nyt on lapsia syntynyt sukua jatkamaan. Vanha voi rauhallisin mielin väistyä pois, kun hän tietää, että siihen viestikapulaan on tartuttu. Sitä viedään eteenpäin. Siemeniä on kasvamassa ja varttumassa edelleen.

Mutta Paavalin tarkoituksena ei ole kuvata vertauksessa vain sitä, mitä meistä kasvaa täällä maan päällä. Hänen mukaansa meidän elämämme on siemen, josta voi kasvaa hengellinen, taivaallinen ruumis. Mutta näin voi tapahtua vain jos tuo heikko siemen ensin kätketään maahan. Siemenen on kuoltava, voidakseen nousta kirkkaana ja voimakkaana ylös maasta.

Saviastia 2 Kor 4:6-7

Jumala, joka sanoi: “Tulkoon pimeyteen valo”, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan. Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.

Ihmistä on Raamatun kielikuvissa useastikin verrattu saviastiaan. Jo luomiskertomus kertoo, kuinka Jumala teki ihmisen maan tomusta tai savesta ja puhalsi häneen elämän henkäyksen. Me olemme siksi saviastioita, jotka kätkemme sisällemme jotakin tavattoman arvokasta.

Kun eräs arabialainen runoilija Kabir kuuli ihmistä verrattavan saviastiaan, hän viisaasti lisäsi, että “tässä saviastiassa on rotkoja ja Himalajan vuoria, seitsemän merta ja tuhat miljoonaa aurinkokuntaa, sfäärien musiikkia ja putousten ja jokien alkulähteitä.”

Joka tunsi X:n sielunelämää ja ajatuksia, voi varmaan yhtyä runoilijan ajatukseen. Hänen lähellään tunsi olevansa henkisten rikkauksien lähteillä. Ihmisenä olemisen kauneus, arvokkuus ja pyhyys saivat hänessä sellaisia muotoja, joista läheinen ihminen tuli aina iloiseksi ja kylläiseksi.

Mutta usein on myös niin, että elämän vaikeat koettelemukset ja pettymykset saavat meidät tuntemaan, kuinka saviastiamme on särkynyt ja kaikki sen kauniit putoukset ovat vuotaneet tyhjiin ja ne seitsemän merta ovat valuneet maahan. Jäljellä on vain särkyneet ja tyhjät kuoret.

Jes. 38:12 – Elämän kangas

Jesajan kirjan eteemme piirtämässä kuvassa ihmisen elämää verrataan kankaaseen, jota elämämme vaiheet kutovat. Kaikki eri kokemukset ja tapahtumat ovat muodostamassa kuviota elämämme kankaaseen. Joitakin kuvioita elämän kankaaseen itse suunnittelemme, mutta elämän yllätyksellisyys osoittaa meille, että kutoja lopulta on joku toinen. Taustalla on omia suunnitelmiamme suuremmat suunnitelmat. Suurempi käsi ohjaa kankaan syntymistä.

Jokaisen elämästä muodostuu erilainen kangas. Ja kun Jumala hyväksi näkee, hän päättää työnsä ja leikkaa valmiin kankaan irti loimilangoista. näin meidän elämämme on kuin kangas Jumalan käsissä. Te tiedätte parhaiten, minkälainen kangas X:n elämästä on tullut. kuviot, jotka kankaaseen ovat muodostuneet koostuvat ainakin osittain seuraavista asioista…

Elämän kangas tahriintuu, siihen tulee kuvioita, joita emme ole halunnut, jotka eivät ole meille mieleen. Elämän taistelukentillä haavoittuu jokainen. Ja lopulta kaatuu. Elämä satuttaa. Edes usko Jeesukseen ei estä meitä haavoittumasta. Usko tuo elämään syvää merkitystä ja sisäistä varmuutta ja onnea, mutta se ei poista kipua eikä sairastumista.

Siksi Jeesus Kristus tuli maan päälle, että hän voisi haavoittunutta ihmistä hoitaa ja parantaa. Hän on myös meidän puolustajamme Isän luona.

Tämän puolustajan X elämänmatkalleen sai kun hänet lapsena kastettiin. Silloin elämän kangasta ei ollut paljon vielä valmiina, mutta siihen alullaan olleeseen kankaaseen kirjailtiin ristinkuvio sen merkiksi, että Jeesus Kristus on lunastanut ja kutsunut X:n opetuslapsekseen.

Tarina vanhasta viulusta.

Huutokaupassa oli myytävänä monenlaista tavaraa. Viimeisenä myyntiin tuli vanha pölyinen viulu. Meklari nosti sen nurkasta: Mitähän tästä tarjottaisiin?” Tarjouksia ei kuulunut… Vanha herrasmies käveli salin perältä eteen, otti viulun käteensä, käänteli, väänteli sitä. Hän otti jousen ja soitti viululla muutaman kauniin sävelen… Meklari katsoi hämmästyneenä yleisöön ja kysyi uudelleen: Niin paljonko tästä viulusta tarjotaan. Pian alkoi huutoja kuulumaan ripeässä tahdissa. Viulun hinta nousi nopeasti huimaksi. Alun muutaman kympistä oli hinta kohonnut lähes kymmeneen tuhanteen markkaan. Sen sai aikaan tuo vanhan mestarin kosketus.

Tarinan kauneus on siinä, että unohdetussa, pölyisessä, käyttämättömässä viulussa oli kätköissä kaunis sävel, jonka mestarin kosketus toi esiin.

Jokainen ihminen on kuin viulu. On olemassa kalliita ja laadukkaita viuluja. On olemassa tavallisia viuluja, joilla harjoitellaan, ja soitetaan keskinkertaisesti. On myös olemassa viuluja, jotka on hylätty, unohdettu ja jätetty ullakolle pölyttymään. On viuluja joiden ääni on vaiennut, joista on kieliä katkennut.

Mutta jokainen viulu kätkee sisäänsä kauniin sävelen, äänen joka on sille ominainen. Joskus tarvitaan vain henkilö, joka herättää tuon sävelen meissä aikaan. tänään kun muistelemme X:n elämää, voimme samalla muistella niitä säveliä, jotka meidän kosketuksemme herätti. Yhtä hyvin mieleemme tulee se, minkälainen sävel meidän sydämeemme kätkeytyy, joka haluaisi tulla kuuluviin.

Me tiedämme, että X:n elämä on kätkenyt sisälleen kauniin äänen. Tiedämme myös että se viulu on ollut yksinäinen viulu. Nyt kaikki äänet ovat vaientuneet. Monesti on ollut niin, että kuulijaa ei sydämen sävelille ole ollut. Ja useasti se on ollut X:n oma tahto. Hän on halunnut elää elämänsä yksin.

On olemassa yksi, joka koskettaa meidän sisintämme, joka kuulee sydämemme äänet silloinkin, kun kukaan ihminen ei niitä kuule.

Sydämen kukka

On yksi kukka 
jonka väri ei kerro 
miten se kuihtuu: 
se joka kasvaa täällä 
ihmisen sydämestä
Ono no Komachi

Tämä japanilainen haiku on minulla usein mielessä. Kun katselin X:n arkkua, mieleeni palautui tuo haiku.

Arkulle oli kauniisti laitettu yksi ruusu. Tuo ruusu kuvastaa juuri sitä kukkaa joka kasvaa ihmisen sydämessä. Se on ihmisen sisin ja samalla hänen herkin ja haavoittuvin osansa.

Runon mukaan kukan väri ei kerro miten se kuihtuu. Mitä ajattelet tämän tarkoittavan? Toisaalta kai sitä, että ulospäin ei näy aina se, mitä sisimmässämme tapahtuu. On kipua, kaipausta ja pettymystä, joka kuihduttaa sielua. Monet murheet ja salainen kärsimys näännyttävät sielun ruusua ja saavat sen taipumaan, mutta silti ihminen hymyilee ja kätkee haavoittumisensa muiden katseilta.

Tuota ruusua yrittävät usein myös toiset saada likaiseksi. Haikun mukaan tuo kukka sisimmässä voi myös kuihtua. Silloin kukkanen ei saa oikeaa ravintoa. Kukkasen voi ihminen itsekin liata ja turmella, mutta hän voi sitä myös hoitaa, varjella ja kasvattaa. Hän voi pitää sen puhtaana.

Tänään tuntuu siltä, että yhden ihmisen sisimmässä kasvanut ruusu on katseltavanamme. Me näemme, että se on säilyttänyt puhtautensa.

Puhtaus joka siinä on ei aina suinkaan ole vain omaa viattomuuttamme. Yhden elämän aikana ehtii kyllä saada sisimpäänsä jos jonkinlaista haaveria.

Mutta tuolle kukalle on olemassa virvoittava ja parantava elämän lähde. Se voi peseytyä siinä ja saada puhtautensa takaisin. – se on anteeksiantamuksen lähde Kristuksen sovintoveressä. Siksi tuo ruusu on punainen.

Tuo ruusu on kukka, joka kasvaa sielussamme. Sielun kukkasta kasvatetaan ennen kaikkea Jumalaa varten. Siksi myös kukaan ihminen ei sitä voi nähdä. Se on sielun kukkanen, joka annetaan Jumalalle.

Helminauha – Matt 13:44-46

“Taivasten valtakunta on myös tällainen. Kauppias etsi kauniita helmiä. Kun hän löysi yhden kallisarvoisen helmen, hän myi kaiken minkä omisti ja osti sen. Matt 13:44-46

Olet varmasti nähnyt mitä erilaisimpia helminauhoja. Niitä on kaiken näköisiä, eri värisiä ja eri pituisia. Kaulaan ripustettavien helminauhojen ohella on olemassa myös toisenlainen helminauha. Se muodostuu elämämme päivistä. Jokainen eletty päivä vastaa yhtä helmeä? Kun elämäänsä tarkastelee taaksepäin, voi miettiä, minkälaisia helmiä siihen nauhaan on pujotettu? Onko siinä paljon kirkkaita ja puhtaita ilon ja onnen helmiä? Entä onko surun ja pettymyksen tummia helmiä? Aivan varmasti on kumpiakin helmiä.

Voisiko meidän elämän helminauhassamme olla rukouksen helmiä. Jokainen päivä voi olla myös rukouksen päivä.

Kun rukoushelminauhan kaikki helmet on pujotettu paikoilleen, helminauhan päät sidotaan yhteen. Ja liitoskohtaan solmitaan pieni ristiriipus. Risti liittää helminauhan alun ja lopun toisiinsa.

X:n elämän helminauha on tullut valmiiksi. On tullut aika liittää nauhan päät yhteen. Siunaus viimeiselle matkalle on tuo helminauhan päättäminen. Tälle arkulle piirretään hiekalla risti. Se on kuin tuon rukousnauhan ristiriipus, joka liittää helmet yhteen. Se tekee elämän helminauhasta rukousnauhan, jossa kaikki päivämme tuodaan Kristuksen luokse ja hänen yhteydessään jokainen päivä saa katoamattoman arvon.

(Vk 319, vaan helmen sait sinä kalleimman, se aarre on veri Karitsan)

Olen puhunut kauppiaan hautaan siunaamiseen yhteydessä myös evankeliumin kauppiaasta, joka halusi aaarteen itselleen. Jokainen haluaa itselleen jotakin niin arvokasta, että sitä ei luovuttaisi pois. Tällaiset aarteet eivät kuitenkaan ole yleensä tavaroita tai koruja. Ne ovat enemmänkin henkisiä asioita.

Mitä aarteita sinulla on, joista et haluaisi luopua? X on varmaan ollut sellainen aarre, jota et olisi halunnut menettää…

Kauppias etsi kalliita helmiä. Hän ei ollut vain helmien keräilijä. Hän oli ennen kaikkea etsijä. Ei hän etsinyt mitä tahansa helmiä. Helmet olivat sielun aarteita, elämänviisauksia. Hän etsi jotakin sellaista, johon voisi sydämensä pohjasta kiinnittyä. Jotakin sellaista, mikä olisi totta aivan perimmäistä syvyyttä myöten. Kerran hän löysi helmen, joka oli erilainen kuin kaikki muut. Silloin hän tiesi etsintänsä päättyneen.

Jeesuksen vertauksen mukaan tuo aarre on taivasten valtakunta. Se on kallein asia, minkä ihminen voi omistaa. Kun erkanemme tästä maailmasta, se on ainoa aarre, jonka me voimme viedä mukanamme: rauha Jumalan kanssa. Se perustuu siihen, että on saanut Jeesuksen tähden anteeksi kaikki syntinsä. Se tuo rauhan ja siinä on tuon helmen salaisuus.

Löysikö X tämän helmen, sen tuoman rauhan ja sopusoinnun?

Elämä on kuin taulu jonka signeeraamme

Kun x lopulta sairaalassa katsoi elämänsä kokonaisuutta kuin taiteilija valmista tauluaan – oli aika signeerata se ja hyväksyä se omaksi elämäksi. Tällaisen tilanteen eteen kuoleman edessä joutuu. Elämänsä hyväksyminen ei aina ole helppoa, jos olisi halunnut sen olevan toisenlainen, jos jotakin tärkeää jäi täyttymättä ja joutuu suremaan elämätöntä elämää.

Luulen, että merkittävä asia x hyväksyä eletty elämä kokonaan omakseen liittyi juuri teihin. Te olette olleet hänen suurin kiitoksen aiheensa. Te olette kukkasia hänen taulussaan. Ja siinä taulussa teillä on jokaisella merkittävä paikka. Siksi hän on voinut hyväksyä kiitoksella kaiken omakseen. Siksi hän on voinut kirjoittaa nimensä tauluun ja luovuttaa teoksen sen tilaajalle, Jumalalle. Te olette saaneet tuntea hänen huolenpitoaan ja rakkauttaan monin eri tavoin. Te kiitätte häntä kukkasin, te, jotka olitte kukkasia hänen taulussaan.

Taulu ja talentit

X antoi itsestään eniten varmasti taiteelle. Hän on ottanut maalaamiseen ja taiteeseen liittyvän talentin käyttöönsä. Sitä hän ei ole säästänyt tai piilottanut.

Taide ja luovuus on itsestään antamista ja itsensä antamista. Siinä näkyy omalta osaltaan elämän oikea suunta. Vaikka taiteilijoilla se tosin monesti on rajoittunut vain siihen yhteen asiaan – taideteoksiin. Kun on antanut itsensä siihen niin täysin, ei jää paljon enää itsestään muille annettavaa.

Koska x oli taidemaalari ei kai ole väärin hänen hautauksessaan ajatella ihmisen elämää pingotettuna taulukankaana, johon elämän eri vaiheet tuovat värinsä. Syntyessään tähän maailmaan taulu ei koskaan ole aivan puhdas ja valkoinen. Sillä me synnymme tiettyyn sukuun, tiettyyn aikakauteen. Ne ovat värittäneet elämän kankaaseemme jo pohjavärin. Joskus tuntuu, että kehyksetkin olisi jo ennen lapsen syntymää laitettu rajaamaan elämä tietynlaiseksi. Mutta pian kankaaseen alkaa tulla oman elämämme siveltimenvetoja. Värit ja valot ja muodot. Asiat, kokemukset ja tapahtumat – kaikki piirtyvät elämän kankaalle. Jotakin sinne piirtyy meistä riippumatta ja jotakin taas sellaista, mitä sinne itse suunnittelemme.

Mutta joka tapauksessa jossakin vaiheessa tulemme tilanteeseen, jolloin elämän taulu tulee valmiiksi. Mutta oli tullut aika viimeistellä elämän taulu ja kirjoittaa oma nimi taulun reunaan ja luovuttaa teos taulun tilaajalle Jumalalle…

Te omaiset ja ystävät olette osa x:n elämän taulua. Minkälaisena te näette itsenne siinä taulussa? Kun katsomme toisen tekemää taulua, myös sitä taulua, mikä eletystä elämästä muodostuu, silloin on hyvä myös kysyä itseltään: Kuinka paljon siinä on ikään kuin taiteilijan omaa panosta ja kuinka paljon meidän tulkintaanne. Kun te arvioitte omaa suhdettanne X:ään – tilanne on hieman sama kuin kaikessa taiteen katsomisessa. On olemassa itse teos, mutta on olemassa myös katsojan tulkinta. On olemassa Mirjamin elämä tapahtunein tosiasioin, mutta on olemassa myös teidän kokemuksenne ja tulkintanne tapahtumista. Itse tapahtumat ja eletty elämä ovat todellisuutta. Ne eivät ole muutettavissa, ne ovat historiaa. Mutta teidän tulkintanne ja suhtautumisenne tapahtumiin voi muuttua. Siinä on mahdollista tapahtua suuriakin muutoksia. Yksi merkittävin muuttava tekijä liittyy anteeksiantamukseen…

Elämä kuin mosaiikki tai shakkipeli
Luukl 5:4-11 Pietarin kalansaalis

Minä en tuntenut x. Käsitykseni hänestä ja hänen elämästään koostuu pienistä sirpaleista, joita minulle kerrottiin. Niistäkin mosaiikki- palasista mieleen muodostuu kuva. Mosaiikista muodostuu kuva ihmisestä, joka on täynnä elinvoimaa, mutta samalla kuin haavoittunut. Hän on täynnä hyvää tahtoa ja innostusta, mutta vailla kaukonäköisyyttä ja kestävyyttä joiden avulla ideoista tulee todellisuutta. Hän on kuin evankeliumin Pietari, joka oli paljon tehnyt työtä, mutta jäänyt vailla saalista.

Tässä mosaiikissani hän juoksee elämän kentällä ensimmäisen kierroksen lujaa, mutta sitten vauhti hiipuu ja mieli tekee jo vaihtaa toiseen lajiin. Hän elää voimakkaasti tässä hetkessä, siksi hän ei näe tai osaa katsoa peliä elämän shakkilaudalla yhtä siirtoa edemmäs ja niin hän huomaa kadottavansa välillä sotilaan, välillä lähetin, viereltänsä molemmat tornit. Lopulta häntä uhkaa musta hevonen. Se ei siis aja vain nurkkaan, vaan käy suoraan päälle ja kun pakotiet on suljettu, peli päättyy kuninkaan kaatuessa.

Jotakin elämässä hän hävisi jotakin taas voitti. Hän oli saanut saaliikseen jotakin sellaista, mikä teki hänet Jumalan edessä samanaikaisesti hyvin pieneksi, mutta myös äärettömän onnelliseksi. Hän oli saanut Pietarin kalansaaliin – tarkoitan tällä saaliilla sitä suurinta aarretta, minkä ihminen maanpäällä voi saada. Pietarin tavoin hän sai syntinsä anteeksi. Sen rinnalla kaikki muu on roskaa.

Elämän pelilaudalla jokainen on oman elämänsä kuningas ja yrittää siirtää joukkojaan parhaan taitonsa mukaan. Tiedämme että jokaisen shakkilauta tyhjenee nappuloista ennen pitkää. Ja silti viimein kuninkaamme kaatuessa meillä voi olla luottamus siihen, että kaikki ei kaadukaan sen mukana. On olemassa toinen kuningas, joka on puolellamme.

Kuva, joka mieleeni on piirtynyt voi hyvinkin olla väärä. Ehkä mosaiikin palat olisi pitänyt tulkita toisin. Kuinka hyvin meistä kukaan tuntee läheisiään. Me emme näe koskaan ihmisen sisintä niin kuin Jumala sen näkee. Meillä jokaisella on vain mosaiikin palasia. Ihminen on itselleenkin arvoitus. Vain Jumala tuntee ihmisen täysin.

Vain sovintoon suostuen mosaiikin kaikki palat saavat olla tallessa ja paikallaan. Kuva säilyy ehyenä ja muisto rakkaana.

Mosaiikista olen puhunut myös ilman shakkilautaa ja liittänyt siihen seuraavia ajatuksia.

Jumala sanoi: “Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.” 27 Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. 1 Moos 1:26-27

…

Ajatuksella mosaiikista on toinenkin ulottuvuus, mikä lukemassani Raamatun kohdassa kävi ilmi.

Jumala on luonut ihmisen, ja ihminen heijastaa luojaansa. Ihminen on Jumalan kuva. Mutta tuo kuva on särkynyt. Synti on särkenyt sen. Tässä me olemme jokainen ihminen samanlaisia. Jumalan kuvina me olemme kaikki särkyneitä. Mutta jokainen pala sisältää edelleen jotakin alkuperästään. särkyneinäkin olemme Jumalan kuvia.

Jumalan kuvaa ei niinkään ole ulkomuotomme, vaan se, että meillä on kyky rakstaa ja kantaa vastuuta. Ehkäpä niissä parhaissa muistoissa, joita teillä X:stä on – niissä sirpaleissa ja tarinoissa, ehkäpä niissä on tuo kuva kirkkaimmin aistittavissa.

Mutta särkyneitä kuvia parhaimmillaankin olemme. Tie ehjäksi käy kun Jumala saa korjata ja uudistaa meidät. Hänen Poikansa Jeesuksen kuolema ja ylösnouseminen kuolleista on se portti, jonka kautta meidän sirpaleemme saavat uuden muodon. Usko, turvautuminen ja luottaminen Jeesukseen on juuri suostumista tähän Jumalan työhön meissä. Lopulta Särkyneet palaset annetaan kokonaan Jumalan käsiin kuollessamme.

Me elämme kuitenkin vielä sirpaleiden maailmassa. Me itse olemme sirpaleita Jumalan kädessä. Lisäksi meillä on muistojen sirpaleita läheisistämme. Teillä on tallella muistojen palasia.

Muistojen kuvaa ei päästä enää vertaamaan niiden alkuperään. Reijo on poissa. Teillä on vain nuo palaset tallella. Teistä itsestänne riippuu, mitä te niillä paloilla teette.

Jumalan kuvan sirpaleet annetaan Jumalalle. Entä muistojen sirpaleet, mitä niille tapahtuu?

Jumalan rakkauskirje

Ihmisen elämä on kuin kirje… ks. Jumalan rakkauskirje (postinkantaja)

Elämän passiin tulee merkintöjä

X matkusti ammattinsa puolesta paljon ulkomailla. Näillä maailman matkoillaan hän tarvitsi passin. Jokaisella matkalla passiin lyötiin leima. Merimiehen passissa oli monta leimaa. Mieleeni jäi elävästi toimituskeskustelusta yksityiskohta. Kun kylmän sodan aikana mentiin Amerikkaan piti passista pyyhkiä tai pestä venäjän leimoja pois, jotta se ei olisi näyttänyt epäilyttävältä. Sellaisella passilla olisi tullut vaikeuksia.

Kuoleman edellä käynyt sairaus (myrsky) sai ajattelemaan omaa elämän passiaan. Sellainen meillä on kaikilla mukana ja siihen piirtyy merkintöjä elämän matkallamme. Onko sinne tullut merkintöjä, joita haluaisi pyyhkiä pois. Pitäisikö olla kokonaan toisenlainen passi. Pääseekö passilla sisään siihen valtakuntaan, jossa kaikki on puhdasta? – Kelpaako tällainen elämänmatka Jumalalle? Elämän matka on saattanut viedä meidät kauas taivaallisen Isän kotoa ja elämän passiin on tullut merkintöjä joita ei kunnialla muista. Mutta kun tie on takaisin kotiin löytynyt, kodin ovi aukeaa eikä menneitä muistella. Jumalan anteeksiantava rakkaus ottaa lapsensa vastaan.