Hautaus – 8. elämän keskeisistä kielikuvista:

Koti, asunto, muuttaminen

 

Kotini on linnani

Jumalan edessä mieleni hiljenee, hän antaa minulle avun. Hän on kallio, hän on minun pelastukseni, hän on linnani, minä en horju. Kuinka kauan te jatkatte syyttelyänne, hyökkäätte kaikki kimppuuni? Minä olen kuin kaatuva seinä tai luhistuva muuri. (Ps 62:2-4, myös psalmi 46)

Sanonta “Kotini on linnani” lienee tuttu jokaiselle. Sillä tarkoitetaan sitä, että kodin piirissä ihminen kokee olevansa turvassa. Siellä hän saa levähtää, jos kodin ulkopuolella olisikin rauhatonta, työtä kiireineen. Kenelläkään sivullisella ei myöskään ole oikeutta tulla häiritsemään sitä rauhaa, joka kodin linnassa vallitsee. Tällaista kodin rauhaa me haluamme rakentaa elämässämme. Sellaista onnea, joka tuntuu lujalta ja vakaalta kuin linna. Tällaista kodin onnea te varmasti olette kokeneetkin.

Mutta nyt te olette joutuneet tilanteeseen, joka on murentanut kodin linnan seiniä. Kodin rauhaan on tullut särö, murtuma, joka on muuttanut linnan surukodiksi. Tuo ennen niin luja ja vahva linna tuntuu nyt raunioituneen, kuin mitään sen lujuudesta ei olisi enää jäljellä.

Mikä voi korjata enää kodin entiselleen? Onko mitään sen rauhasta ja onnesta enää tavoitettavissa?

Nyt on sanottava itselleen se vaikea tosiasia, että X ei tule enää takaisin. Hän on poissa luotamme. Sitä on vaikea hyväksyä. Tulevat viikot on vaikea elää.

Mutta surun keskelle haluan tuoda viestin sellaisesta toivosta, joka meillä kristityillä on. Maallisen kodin linnan lisäksi meillä on taivaallisen kodin linna. Siksi psalmissa sanotaan Jumala on linnani. Vaikka maalliset kotimme särkyvät, vaikka me murrumme, meidän turvanamme on Jumala joka ei järky eikä murru. Hän on toivomme ja hän pelastaa meidät.

Ilm 3:20 Minä seison ovella ja kolkutan

1) Vainaja oli toisinaan jättänyt yöksi ovensa lukitsematta ajatellen että, jos hän kuolee niin omaiset saavat hänet helposti haettua pois. 2) Kuolema on meille nuorille ja terveille outo ja pelottava asia. Mutta henkilölle, joka on sairastanut pitkään, se voi olla tervetullut vieras. Täyteen ikään ehtineellä elämä on saavuttanut jo päämääränsä ja henkilö on valmis lähtemään. 3) X ei ollut avannut vain talonsa ovea, vaan myös sydämensä oven. Hän oli tervetullut noutamaan omansa pois.

Joh 14: 1-3 Lapsuuden koti ja taivaan koti

Kun X kuoleman jälkeen sain keskustella hänen elämästä ja vaiheista hänen lastensa kanssa, yksi asia nousi toistuvasti esille. Vaikka sairaus eteni ripeästi, oli X selvää ja kirkasta se, että kotiin oli päästävä.

Koti on ihmiselle varmasti kaikkein tärkein paikka… Aina tosin ei ollut selvää, mistä kodista oli kysymys (dementiaa sairastavan kertomuksissa). Halusiko hän siihen kotiin, jossa viimeksi asui, vai oliko mielessä kenties koti, jossa kasvatettiin perhe ja elettiin puolison kanssa. Useimmiten taisi X mieli palata lapsuuden kotiin.

Mieli kuljetti X lapsuuden maisemiin ja lapsuuden aikaan, sinne missä hänen oma isänsä ja äitinsä pitivät hänestä huolta, missä hän sai kokea runsaasti hyvyyttä, rakkautta ja turvallisuutta. Lapsuuden koti säilyi X mielessä sellaisena kotina, johon hän tuntui kuuluvansa. Sinne liittyy tärkeitä muistoja ja onnellisia ja huolettomia lapsuuden hetkiä. Oikea koti on sellainen, jossa voi kokea isän ja äidin rakkautta.

Jeesus puhui taivaan kodista, jonka hän on meille valmistanut ja jonne hän meidät hakee. Jeesus puhuu siitä nimenomaan kotina…

Me saamme uskoa, että X on haettu taivaan kotiin, josta Jeesus puhui. Ja voisi sanoa jopa, että se on juuri se koti, jonne X on halunnutkin päästä. Se on lapsuuden koti, jossa saa kokea lapsen turvallisuutta ja oman isän ja äidin rakastavaa läsnäoloa. Ovathan he siellä perillä häntä vastaanottamassa. He, jotka edeltä ovat sinne Jeesuksen armon kantamina menneet.

Mutta koti se on ennen kaikkea siksi, että meillä on siellä Taivaan Isä. Siellä me saamme kokea Taivaan Isän rakkautta meitä kohtaan. Hänen rakkautensa meitä kohtaan näkyy siinä, että hän ei anna meidän joutua hukkaan, vaan kantaa meidät sinne, minne me syvimmältämme kuulumme.

Kolme kalliota (hiekalle ja kalliolle rakentaminen)

Kun vuonna 1947 X ja Y vihittiin, siitä alkoi pitkäaikainen avioliitto. Alttarilla Jumalan edessä luvattiin rakastaa toista hyvinä ja pahoina päivinä kunnes kuolema erottaa.

Tänään me olemme tulleet huomaamaan, että tuo lupaus rakkaudesta ja uskollisuudesta on kestänyt tänne asti.

En tiedä mitä pappi on silloin puhunut 53 vuotta sitten, mutta tavallista on verrata avioliittoa talon rakentamiseen. Siinä on oltava hyvä perustus, jotta se kestää huonojen säidenkin aikana. Sen päälle on hyvä rakentaa kaikki muu. Avioliiton perustus on rakkaus, joka ilmenee molemminpuolisena luottamuksena ja uskollisuutena, sitoutumisena kokemaan kaikki eteen tulevat asiat yhdessä. Mutta kuten tiedetään, koti ei ole milloinkaan täysin valmis. Aina riittää kunnostettavaa ja huollettavaa rakennuksessa. Joskus pintaremonttia, joskus perusteellisempaa korjausta. X:n rakennus oli hyvin rakennettu ja sitä on myös huollettu. Se kesti kaikki koettelemukset ja kestäisi edelleen, mutta nyt kuolema on päässyt erottamaan puolisot toisistaan, Isän lapsistaan.

X ei varsinaiselta ammatiltaan ollut rakennusmies, mutta monet muistot hänestä varmaan liittyvät siihen, että hän oli rakentamassa omaa taloansa ja auttamassa myös lastensa talojen rakentamisessa. Hän suunnitteli työnsä huolellisesti, jotta ei olisi käynyt niin kuin sille miehelle, joka rakensi hiekalle. “Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.”

Jeesus puhui tuossa evankeliumin kohdassa myös rakentamisesta, kallioperustalle rakentamisesta. Mutta hän ei puhunut niinkään omakotitalon rakentamisesta eikä avioliitosta rakennuksena. Hän puhui sielun talosta. Siinäkin on mahdollista rakentaa huonosti. Koko elämämme perustus voi olla huono. Silloin kestävää jälkeä ei tule mistään.

Mutta mikä voi olla se sielun kallioperustus, joka ei anna periksi missään vaiheessa, vaan kestää kaikki myrskyt. Näin joulun alla voi sanoa, että se on kallioluola, eläinten suoja, jossa Jeesus syntyi. Se on myös Golgatan kallio, johon pystytettiin Jeesuksen risti. Ja lopuksi se on kalliohauta, jonne Jeesuksen ruumis laskettiin. Nämä kolme kalliota muodostavat perustan, joka ei horju.

Kun meidän elämämme perustus on Jumalan pelastusteoissa, sen vahvempaa perustusta emme voi saada. Tällaiselle perustukselle rakennettu talo säilyy.

Kodin valot ovat sammuneet

Kauan sitten eräs isä oli poikansa kanssa myöhään talvi-iltana kävelemässä kotia kohti. Heidän kotinsa oli vielä kaukana, mutta he näkivät kuinka sen ikkunoista valot loistivat kauniisti. Matka oli pitkä ja sen aikana poika näki kuinka huoneista vähitellen lamppuja sammutettiin. Lamppu toisensa jälkeen sammui muiden käydessä nukkumaan. Aina tuli vain pimeämpää ja pimeämpää. Lopulta pihan viimeinenkin lamppu sammutettiin. Silloin poika otti isäänsä kädestä, katsoi tähtiin ja sanoi: “Kuule isä, nyt meillä on vain taivaan valot jäljellä.”

Silloin kun maanpäällisen kotimme valot sammuvat, silloin taivaalliset valot kirkastuvat. Jumalan lupaukset taivaallisesta kodista tulevat eläviksi ja kestäviksi. X:n elämän valon sammuessa, olemme joutuneet surun pimeyteen. Saamme kuitenkin nostaa katseemme tähtien korkeuteen. Ne muistuttakoon meitä siitä, että Jumalan kodissa valo on aina palanut ja sinne on nyt syttynyt yksi lamppu lisää. X:n koti ei ole enää luonamme. Se on Jumalan luona. Siellä palaa lämmintä kodin valoa yksi lamppu tästä talosta. Eikä sitä valoa ei koskaan sammuteta.