Hautaus – 28. masennus, itsemurha

Tuhlaajapoika

“Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. … “Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. …Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’

Lukemani evankeliumi on tuttu tarina pojasta, joka eksyy kauas Jumalan luota ja kadottaa otteen elämästään. Mutta elämänsä pimeimmässä umpikujassa löytyy lopulta tie takaisin valoon, kun hän päättää kääntyä ja lähteä isän luo.

Minä en tunne X lainkaan. Mutta kun ajattelen hänen kohtaloaan, tulee mieleen että hän oli tuhlaajapojan tavoin kaukana kadoksissa itseltään, eksynyt sieltä missä hänen olisi ollut hyvä ja turvallista olla. Jokin elämässä oli sellaista, mikä esti häntä näkemästä toivoa ja tulevaisuutta. Elämästä puuttui luottamus siihen, että kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Kun vertaa X kuolemaa tuhlaajapoikakertomukseen, ei voi olla huomaamatta merkittävää eroa. Tarinan onnellinen loppu tuntuu puuttuvan. Missä on se isän anteeksiantava syli, johon X olisi voinut jättäytyä ja pelastua. Tuntuu siltä kuin tuhlaajapoika ei olisi tällä kertaa päässyt kotiin asti. Isän syli oli kyllä avoinna, mutta pojan tie kotiin ei löytynyt. Hän menehtyi sitä ennen kaukana kotoa. X löydettiin liian myöhään.

Evankeliumissa on kuitenkin yksi tärkeä kohta mikä voi lohduttaa teitä. Se kannattaa lukea siksi tarkkaan. Siinä sanotaan näin, “kun poika oli vielä kaukana, isä heltyi ja juoksi häntä vastaan.”

Tarinassa ilmenee, että Jumalan rakkaus koskettaa niitä, jotka eivät sitä rakkautta ole millään ansainneet osakseen. Jumalan rakkaus meitä kohtaan ei riipu siitä, mitä me olemme tehneet ja kuinka kaukana hänestä olemme olleet. Tuhlaajapoika oli kadottanut kaiken ja silti Jumalan rakkaus sulki hänet syliinsä.

Joh 11:21-16

Martta sanoi Jeesukselle: “Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.

Tieto X kuolemasta oli odottamaton ja kuitenkaan se ei ollut täydellinen yllätys. Kolme kertaa aikaisemmin te olette käyneet tällä portilla, tämän mahdollisuuden edessä. Nyt se mitä te olette pelänneet, on toteutunut.

Me emme täysin tiedä mitä on tapahtunut X kuolinpäivänä? Emme tiedä, mitkä asiat ovat johtaneet siihen epätoivon hetkeen, että hän on katsonut kuoleman elämää paremmaksi. Emme myöskään tiedä, mitä hän on tuntenut silloin sisimmässään? Hämärästi vain aavistamme edeltäviin hetkiin liittyneen syvää tuskaa, yksinäisyyttä ja epätoivoa.

Yksi meidän perustavia arvojamme on elämä ja sen suojeleminen, siksi tämän haudan äärellä tuntuu kuin jotakin olisi horjunut ei vain X:n elämässä, vaan samalla niissä rakenteissa, jotka kannattelevat itse elämää. Mutta samalla vaikka sisimmässäni tunnen, että näin ei olisi saanut missään nimessä tapahtua, niin silti tiedän, että tapahtuneesta ei voi syyttää ketään. Ei X lähellä eläneitä ihmisiä. On olemassa tuskin mitään mitä te olisitte voineet tehdä estääksenne tapahtuman.

Mutta tarpeeton on osoittaa syyttävällä sormella X (vainajaa). Meidän olisi helppo omasta näkökulmastamme sanoa hyviä syitä elämän jatkamiselle. Että maailmassa on paljon hyvää, jonka tähden kannattaa elää, mutta syvässä masennuksessa elävälle ihmiselle ei välttämättä nuo hyvät asiat ei ole sellaisia, että jaksaisi niistä iloita. Ulkopuolisen on vaikea ymmärtää sitä kokemusmaailmaa, jossa X sairautensa keskellä eli. Tässä tilanteessa me voimme vain surra ja tuntea sitä kipua, mitä läheisen ihmisen kuolema tuottaa.

Miksi näin on käynyt? Eikö kaikki elämä olekaan Jumalan kädessä? Voiko siltä kädeltä pudota? Jumalan kämmeneltä ei voi pudota pois. Siinä voi kaatua, mutta ei pudota. Jeesus ei ole milloinkaan ollut poissa. Hän on ollut aika lähellä. Joskus me vain olemme niin pimennossa, ettemme tunne häntä, emme osaa kääntyä hänen puoleensa, emme osaa pyytää apua.

Emme tiedä hyvän Jumalan tarkoituksia X elämän suhteen. Emme tiedä miksi hän sai kannettavakseen sairauden, joka vei pois elämänhalun. Nyt kuitenkin seisomme hänen hautansa äärellä rukoilemassa, että Vapahtajamme, Hyvä Paimenemme, ottaisi vastaan lampaan hänen laumastaan.

Sankaritarinat

Eeli, eeli lama sabaktani! – Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut… “Isä sinun käsiisi minä uskon henkeni”. Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.

Elämässä haluamme kuulla sankaritarinoita. Nyt meillä on edessämme elämäntarina joka särkyi monella tavalla. Siinä ei tunnu olevan sankaruutta ainakaan siinä mielessä mitä yleensä sankaruudella ajattelemme. Hyviä koulutodistuksia, Menestystä elämänuralla, voittoja ja paljon ihailijoita ja kadehtijoita.

Päinvastoin. Näemme siinä särkyneisyyttä, sielun haavoja, yksinäisyyttä, sairautta ja tappioita elämän pelikentällä.

Kun Jeesuksen elämää tarkastelee, sitä ei myöskään voi pitää sankaritarinana. Hän joka teki paljon hyvää toisille, joutui kärsimään paljon petosta, vääryyttä ja väkivaltaa. Häntä vastustettiin ja lopulta annettiin väkivaltaiseen kuolemaan. Vaikuttaa siltä, että Jeesuksen elämässä olisi surullinen loppu, suuri epäonnistuminen.

Jeesus tyynnyttää myrskyn – 4. lopp jälk

…Silloin opetuslapset herättivät hänet ja sanoivat: “Herra, pelasta meidät! Me hukumme.” … Sitten Jeesus nousi ja nuhteli tuulta ja aaltoja, ja tuli aivan tyven… Matt 8:23-27

Lukemani evankeliumi kertoi myrskystä, johon Jeesuksen opetuslapset olivat joutuneet. Myrskyt ovat pelottavia varsinkin kun ollaan liikkeellä veneellä.

Sanotaan, että elämä on meri. Elämän merellä olemme keskellä sen myrskyjä. Sairaudet, riidat ja vastoinkäymiset ovat myrskyjä tässä elämän meressä. Myrsky on käynyt yli X:n purren ja tuo pursi on kaatunut.

Elämän myrskyssä ei tuntunut olevan ulospääsyä ei valkeita pilviä myrskypilvien takana. Aallot kävivät yli laidan ja heiluttivat elämän venettä. Jossakin vaiheessa X on luovuttanut. Hän on irrottanut kätensä ruorista ja jättäytynyt myrskyn ja yön pimeän vietäväksi.

On mielestäni hyvä että emme tänään ajattelisi vain myrskyn kauhistavuutta ja kuoleman pimeyttä. Kristittyinä meillä on lupa kurkottautua valoon, siihen toivoon, jonka X tuntui kadottaneen.

Kun Jeesuksen oppilaat olivat kuoleman hädässä, he huusivat avukseen Herraa. Uskon, että samanlainen rukous on ollut X huulilla ennen kuin kaikki päättyi. Voimme toivoa ja rukoilla että tuo hätähuuto ‘Jeesus pelasta minut!’ on tullut kuulluksi.

Saamme uskoa, että elämän myrskyn keskellä on samassa veneessä ollut mukana elämän Herra itse. Me voimme toivoa, että hän on ottanut X kädestä kiinni. Hän on tyynnyttänyt sen myrskyn, missä X oli – ja nyt on aivan tyven siellä, missä hän on.

Kuolla masennukseen

Monet, jotka ovat toipuneet syvästä masennuksesta sanovat, että sille kokemukselle ei oikein tahdo löytyä sanoja. Mikään arkikokemuksessamme ei vastaa sitä ahdistusta, merkityksettömyyttä ja pimeää, mitä ihminen masennuksen keskipisteessä kokee. Ote elämästä kirpoaa, on kuin painuisi upoksiin. Elämän laineet kävivät ylivoimaisiksi.

Tarkoitukseni ei ole siirtää teidän kannettavaksenne sitä ahdistusta, jota x koki. Ainoastaan tehdä hieman ymmärrettävämmäksi sitä elämäntilannetta, jossa hän oli, jotta olisimme armahtavaisempia häntä ja hänen läheisiään kohtaan.

Mielestäni kaikkein luonnollisinta on sanoa, että x on kuollut sairauden seurauksena. Masennus on sairaus niin kuin syöpäkin ja molemmat voivat johtaa kuolemaan. Jossakin vaiheessa sairaus vie voiton. Elimistö ei jaksa kamppailla, vaan antaa periksi.

Kun te mietitte missä x nyt on – haluan vakuuttaa teille, että meillä on ihmisen hätää ja kärsimystä ymmärtävä Jumala. Ei ole niin synkkää pimeä, missä emme voisi Luojaamme ja Vapahtajaamme kohdata, missä hän ei olisi meidän kanssamme.

Tänään te jätätte jäähyväiset. Tallettakaa muistoihin se mikä oli parasta ja kauneinta. Muistakaa hänet parhaina hetkinään ilon ja elämänuskon hetkinä – muistakaa herkkyys ja haavoittuvuus – ja muistakaa rakkaus, jolla hän teitä rakasti.

Siipien varjossa (virsi 245)

“Isä sinun käsiisi minä uskon henkeni” (Lk 23:44-46)

Lauloimme virren 245. Ehdotin tätä virttä laulettavaksi kolmesta syystä.

Ensinnäkin se kertoo ahdistuksesta ja tuskasta, mikä on jokaisen ihmisen osa. Kenenkään elämä ei ole virheetön. Ihmisen osaan kuuluu kipu, menetykset ja tappiot. X sai niitä osakseen enemmän kuin jaksoi kantaa.

Toinen syy tämän virren valintaan on sen sanoittajassa. Virren runon on kirjoittanut Jochen Klepper (22.3.1903-11.12.1942) saksan luterilainen. Hän oli uskon ihminen. Klepper piti vuosina 1932-1942 päiväkirjaa. Se on julkaistu nimellä “Sinun siipiesi suojassa”. Päiväkirja tulkitsee kirjoittajansa uskoa Jumalan huolenpitoon, mutta samalla se on kuvaus elämästä pimenevän varjon alla. Klepperin perheen päättyy kirjoittajan ja hänen perheensä (vaimonsa ja tyttärensä) vapaaehtoiseen kuolemaan. (Klepperin kohtalosta mm. Juhani Rekola, Jokainen enkeli on pelottava)

Juutalaisvastainen silmukka kiristyi heidän ympärillään vähän kerrallaan. Lopulta heille oli selvää, että pakopaikkaa ei ole. Niinpä he mieluummin astuivat vapaaehtoiseen kuolemaan kuin siihen vaihtoehtoon, että heidät olisi viety keskitysleiriin ja erotettu toisistaan.

Kun virttä laulaa ajatellen heidän kohtaloaan, tiedostaa sen, että pimeimmänkin ahdistuksen aikana hän säilytti uskonsa Jumalan johdatukseen. Jumalan antama siipien suoja on todellista. Vaikka siivet ovat tuoneet myös elämään varjon, niin suurempi asia on suojassa, jotka siivet suovat.

Päiväkirja päättyy sanoihin: illalla käymme yhdessä kuoleman. Yllämme on viimeisinä hetkinä ympärillämme taistelevan, siunaavan Kristuksen kuva. Tämän näyn alla elämämme päättyy.

Toivon, että teidän surussa ja ahdistuksessanne tuo siunaus tulisi todelliseksi. Me emme useinkaan näe Jumalan tarkoituksia elämämme teillä. Kuljemme uskon varassa.

Viimeinen syy virren valintaan on säkeistöjen lopussa. Virret päätyvät Jeesuksen sanoihin ennen kuolemaan: Isä sinun käsiisi minä uskon henkeni.

 

Kukka ei ehtinyt aueta täyteen kukoistukseen

Ihminen naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta. Kuin kukka hän avautuu ja kuihtuu, on kohta poissa, kuin varjo. Ihmisen elämä on laskettu tarkoin, lasketut ovat sen kuukaudet ja päivät. Sinä olet pannut hänelle rajan, jota hän ei ylitä. Job 14:1-2, 5

Luin teille Jobin kirjasta ihmisen elämän katoavuutta kuvaavan tekstin. Ikuisuudesta katsottuna ihmisen sanottiin elävän vain lyhyen hetken ja senkin ajan hän elää levottomana. Siksi häntä verrattiin siinä kukkaan, joka avautuu ja kuihtuu.

 

X eli vain hetken aikaa – nn vuotta. Viimeiset vuodet olivat ymmärtääkseni levotonta kahdessakin mielessä – hänellä oli univaikeuksia. Ei saanut unen kautta tarpeellista lepoa mutta elämä oli levotonta, rauhatonta usein muutenkin: siinä oli masennusta, ahdistusta ja pelkoja. En tiedä tarkkaan mitä hän on kokenut – te olette eläneet häntä lähellä. Surua lisää juuri se, että hänen kukkansa ei ehtinyt edes täysin vielä aueta, kuihtumisesta puhumattakaan.

 

x oli jo hyvän aikaa kamppaillut sen puolesta, että saisi elämässään jotakin valmiiksi. Mutta niin kuin usein aiemmin masennus ja sen liittolaiset saivat hänen elämästään yliotteen.

 

Nyt olemme tilanteessa, jossa elämän ja kuoleman raja on ylitetty. Raamatun todistuksen mukaan tuo raja on Jumalan asettama: Sinä olet asettanut hänelle rajan, jota hän ei ylitä. Sillä tarkoitetaan sitä, että ihminen ei saa lisää elinpäiviä, rajaa ei voi ylittää tai siirtää eteenpäin. Mutta kun Jumalan aika on tullut ja hän korjaa omansa tästä maailmasta pois. Rajaa ei ylitetä myöskään toiseen suuntaan. Raja on inhimillisesti katsottuna lopullinen. Vain Jumalalla itsellään on valta elämän ja kuoleman rajaa muuttaa.

On mahdollista että ihminen ennenaikaisesti ja oman päätöksensä johdosta kiirehtii kuolemaan. X elämässä oli merkkejä siihen suuntaan, että hän tarkoituksellisesti olisi tehnyt itselleen jotakin sellaista, mistä ei enää herää. Elämässä voi tulla eteen sellainen synkkä ahdistuksen hetki, jolloin toivoo kuolevansa. Raamatussakin on siitä esimerkkejä. Paljon kärsinyt Job masennuksensa keskellä toivoi kuolemaa.

 

Mutta sitten taas oli toisenlaisia merkkejä X:n elämässä, jotka osoittivat elämänhalua ja uskoa tulevaisuuteen. Hänellä oli vielä unelmia toiveita, paljon asioita hoidettavana ja kesken. Siksi uskon hänen enemmänkin tulleen sille rajalle, jonka Jumala oli asettanut. Oli hänen aikansa.

 

Joka tapauksessa teidän elämässänne on alkanut surun aika. Eräs tärkeimpiä surun matkan vaiheita on saattaa edesmennyt läheinen arvokkaasti viimeiselle matkalleen ja jättää jäähyväiset kukkasin ja lempein sanoin.