Hautaus – 24. veteraanit, isänmaanvärit

Kannattelevat kädet – Jes 46:4

Muistopöytä ja kuvassa X oli sota-asussa. Kun sotaan lähtiessä otettiin kuvia miehistä, saattoi monella käydä mielessä, että samainen kuva voi hyvinkin olla heistä viimeinen valokuva. Tuossa kuvassa oli läsnä samanaikaisesti nuoruus ja kuoleman läheisyys.

Keskustelumme liikkui sodan jättämissä merkeissä. Ne merkit olivat syöpyneet syvälle X:n ruumiiseen.

Vuonna 1944 Tolvajärvellä luoti lävisti X:n kyljen. X pelkäsi, että hänet unohdetaan sinne makaamaan. Siksi hän huusi ohimenevälle kaverilleen: “Älä jätä minua tänne!” Tuo avunpyyntö tuli kuulluksi. Kuusi miestä kukin vuorollaan kantoivat X turvaan, sidottavaksi: kaatunutta veljeä ei jätetä sodan keskelle – ei haavoittuneena eikä edes kuolleena, vaan hänet kannetaan turvaan. Silloin X:n henki oli kirjaimellisesti toisten miesten käsissä. Toisten kannateltavana. Ja silti samanaikaisesti voimme sanoa, että X:n elämää kannatteli myös meidän elämäämme suuremmat kädet. Käsi joka ei väsy kantamaan.

Nuo kädet ovat häntä kantaneet halki näiden elinvuosien. Mutta nyt X oli sairautensa (syöpä) myötä joutunut toisenlaiseen taisteluun elämästä ja kuolemasta.

Voin hyvin kuvitella X:n huulille tutuksi käyneen rukouksen: “Älä jätä minua tänne!” X:n elämä oli käynyt heikoksi. Tänään on kuusi miestä jälleen kantamassa X:n. Me voimme kantaa hänet vain hautaan. Mutta kantajien joukossa on Kristus itse. Hän, joka on X:n elämän kaikissa vaiheissa ollut häntä tukemassa ja kantamassa. Hän kantaa X:n perille saakka.

Taistelu – haavoittuminen – taistelun jäljet, Joh 20:19-21

Kun X henkäisi viimeisen kerran, oli yksi elämän taistelu päättynyt. Hiljaisuus oli laskeutunut vuoteen ylle. Yksi taistelu X elämässä oli sota. Tämän taistelun jälkiä, sodan arpia, hän kantoi kehossaan elämänsä loppuun asti.

Elämän taistelukentällä ihminen voi haavoittua monella tavalla. Ruumiillinen vamma on vain yksi taistelussa haavoittumisen muoto. Sellaiset haavoittumisen jäljet näkyvät muillekin. Mutta voimme haavoittua myös sisäisesti. Ne haavat eivät näy silmään, mutta niiden tuskaa voimme toinen toisellemme jakaa.

Syvimmän haavan me olemme saaneet jo syntymälahjana, kuolevaisuuden. Me pidämme sitä ehkä luonnollisena, koska se on väistämätön, koska se on haava, jota emme itse voi parantaa.

X:n taistelu lopullisesti päättyi 2. pääsiäispäivänä. Pääsiäinen merkitse taistelun päättymistä. Kristuksen kamppailu elämän ja kuoleman voimien keskellä oli päättynyt, mutta ei vain pitkäperjantain kuoleman pimeyteen. Tuo kamppailu päättyi pääsiäisenä.

Niin kuin me voimme saada haavoittumisen jälkiä, me voimme saada myös parantumisen jälkiä. Niitä me saamme aina silloin kun meitä rakastetaan. Te saatte ajatella olevanne rakkauden jälkiä isänne elämässä. Sellainen jälki, joka on tuonut lohtua, toivoa ja mielekkyyttä elämään.

Ylösnoussut Jeesus näyttää oppilaille haavansa. Samalla kun ne ovat haavoittumisen jäljet, ne ovat myös parantumisen jäljet. Ne ovat Jumalan rakkauden jäljet. Niissä haavoissa on lääke meidän haavoihimme. Jeesusta haavoitettiin, jotta me parantuisimme. Elämän taistelu ei kohdallamme pääty kuoleman tappioon. Hän julistaa elämän ja kuoleman taistelukentille rauhaa. Tämä rauha ulottuu syvimpäänkin hautaan.

 

Lotta svärd -risti

Joka juo minun antamaani vettä, ei koskaan ole janoissaan Joh 4:7-15

X nautti elämästä ja oli elämäniloinen ja osallistuva ihminen. Vaikeita ja raskaita aikoja on silti liittynyt hänen elämäänsä.. vilkaisu ohjelmalehtisen kanteen ilmaisee asian riittävästi. Siinä on tuo Lotta.Svärd -merkki muistuttamassa palveluksesta sodan raskaina vuosina. Merkissä on kuvattu keskelle kulmikas hakaristi. Hakaristi vie ajatukset välittömästi sotaan, sen kovuuteen ja koneellisuuteen. Mutta sen ristin alla kasvaa kukkasia. Kukkaset ovat elämän, kauneuden ja rakkauden merkkejä. Ajattelen niin, että sodan aikana nuo kukkaset ovat tuolla ristin alla ja sen varjossa. Mutta heti kun sota taukoaa ja on ohi, kukkaset nousevat ylös ja peittävät koko maan, niin, että ristiä, sodan merkkiä ei juuri enää näe.

Sellaisena lottana ja kukkasena ajattelen X:ää. Kun sota jäi taakse alkoi uuden rakentaminen. Se tarvitsee uskoa huomiseen ja iloa, että kestää kaiken vaivannäön.

Jes 46:5 – veljeä ei jätetä Minä nostan, minä kannan minä pelastan

Olemme hiljaisuudessa katselleet tätä arkkua, jossa X lepää ikiunta. Arkkua koristavat Suomen lipun sinivalkoiset värit, jotka lipun tavoin myös muodostavat ristin oikealle ja vasemmalle puolelle arkun kantta. On varmaan sanomattakin selvää, miksi isänmaan tunnukset seuraavat X:ää hänen viime matkallaan.

Ensimmäinen syy on mielestäni siinä, että X oli jo miehen mittainen, kun Suomi itsenäistyi. Hän on nähnyt suomalaista elämää hyvin pitkältä ajalta ja ollut sitä omalta osaltaan myös rakentamassa. Mutta ennen kaikkea siniset ristit kertovat meille uhrauksesta ja uskollisuudesta sodan vaikeina aikoina. Ne kertovat isänmaallisuudesta, suomalaisuudesta siloin kun vapaus on ollut uhattuna.

X oli hyvin läheltä nähnyt, mitä tuo uhraus merkitsi. Hän näki mitä sota saa miehissä aikaan, kun hän kantoi haavoittuneita pois taistelukentiltä. Liian moni näistä miehistä käärittiin sinivalkoisiin väreihin ja laskettiin maan multiin.

Sotapalvelustehtävässä, jota X teki konkretisoitui syvälle suomalaiseen tajuntaan lause: veljeä ei jätetä. Hänet haettiin pois sodan kauhujen keskeltä, turvaan sidottavaksi ja huollettavaksi.

Tänään tälle arkulle näiden sinisten ristien väliin tehdään kolmas risti. Se tehdään hiekalla. Tuo hiekkaristi kertoo myös uhrauksesta. Se kertoo meille toisesta isänmaasta. Se kertoo meille Kristuksesta, joka on tullut hakemaan meitä haavoittuneita turvaan. Hän ei jätä meitä vaikeimpinakaan hetkinä, vaan on vierellä, nostaa, kantaa ja pelastaa. Hän sitoo haavamme ja kantaa suojaan.

Kranaatin sirpale kehossa

hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.” Ilm 21:3-4

X haavoittui sodassa kantoi kehossaan 20 vuotta sirpaletta. Sodan kauheus oli siis koteloitunut sirpaleena hänen sisäänsä. Ajan myötä ja vähitellen keho yritti poistaa tuon vieraan esineen sisältään – sirpale tuli ihon pintaan.

Kun ajattelen tuota tapahtumaa, kysyn itsekseni, voisiko tässä olla eräänlainen vertauskuva sodan toisenlaiselle piirteelle.

Koteloituiko sodan kauheudet myös mielen sisälle. X ei nimittäin puhunut paljoakaan sodasta. Siinä mielessä voisi kuvitella, että puhumattomat vaikeat kokemukset jäävät vaivaamaan ja aiheuttamaan ahdistuksia, pelkoja ja huonosti nukuttuja öitä. Mutta ilmeisesti hiljaisesti, ajan kanssa ja huomaamatta sodan ikävät muistot poistuivat kranaatin sirpaleen lailla. Jollakin tavalla X pääsi asioiden yli, sillä mikään hänen elämässään ei ainakaan viitannut siihen, että menneisyys olisi vainonnut häntä.

Eivät sodan arvet eikä sirpaleet saaneet hänestä yliotetta. Siirtolaisen asettuminen uuteen eliympäristöön oli sekin varmasti vaikeaa. Mutta elämä jatkui. Vaikka varmasti mieleen nuo vuodet jäivät.

Merkittävämpi sodan muisto olikin ehkä avioituminen sodan aikana

En ole nähnyt vihkikuvaa, mutta voin kuvitella sielunsilmin vanhan mustavalkoisen kuvan, joka mahdollisesti on väritetty jälkeenpäin. Vihkipari on siinä toisiaan lähellä ja X sotilaspuku päällään.

Siinä on jotakin kaunista. Keskellä epävarmoja aikoja rakkaus syntyy ja kasvaa luottamukseksi, joka katsoo toivoa täynnä eteenpäin ja sitoutuu toiseen ihmiseen. Rakkauden voimat osoittautuvat suuremmaksi kuin kaikki tuhoavat pommit ja sirpaleet.

Minua on aina puhutellut Tommy Tabermannin tähän liittyvä ajatus. Hän sanoo näin: “Vaikka sotateollisuus kuinka ponnistelisi, niin syliä parempaa pommisuojaa se ei kykene koskaan valmistamaan.”

Rakkaan ihmisen läheisyys ja syli voittaa kaikki pelot, murheet ja esteet. Se on suoja, joka estää haavoittumasta, se on suoja jossa ihminen sisäisesti paranee.

Tällaisen pommisuojan X löysi sodan keskellä puolisonsa luota.

Sota loppui, arvet jäivät ja elämä jatkui. Mutta lopulta elämän liekki alkoi hiipumaan ja x joutui sairaalaan, kunnes siellä nukkui pois.

Mutta haluan uskoa, että hänen viimeinen unensa on ollut nukkua Jumalan syliin. Se tarjoaa meille suojan viimeistä vihollistamme kuolemaa vastaan.

Kuolema on vain pieni sirpale tai siru meissä. Se saa meidät hetkeksi nukahtamaan, mutta se otetaan pois ja hävitetään lopullisesti niin kuin lukemassani Ilmestyskirjassa sanotaan: hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut

Kolme lippua

Sinä päivänä minä luon rauhan: Villieläimet, taivaan linnut, maan matelijat eivät enää tuota vaaraa. Minä särjen jousen ja miekan, niin ettei sotia enää käydä. Minä annan kansani asua turvassa. Minä kihlaan sinut, otan omakseni ainiaaksi, minä liitän sinut itseeni vanhurskauden ja oikeuden sitein, rakkaudella ja hyvyydellä. Minä liitän sinut itseeni uskollisuuden sitein, ja sinä tulet tuntemaan Herran. Hoos 2:18-20

Huomenna vietetään pyhäpäivää, jonka kirkollisena aiheena on: Kahden valtakunnan kansalaisena. Ajatus on siinä hyvin yksinkertainen. On olemassa isänmaa, jossa elämme ja työskentelemme, jonka hyvinvointia rakennamme. Mutta on olemassa myös Jumalan taivas, joka on varsinainen kotimme, jonne me teemme matkaa täältä maan päältä. Me kuulumme kristittyinä molempien valtakuntien vaikutuspiiriin. Tosin tämä maanpäällinen valtakunta kestää vain aikansa, mutta taivaallinen kestää ikuisesti.

Tässä vierellä on kolme lippua. Ne kertovat hyvin vahvaa kieltä siitä, että X on antanut paljon itsestään tämän maanpäällisen valtakunnan puolesta.

Keskimmäisenä on Suomen lippu. Suomen lippua ei turhaan oteta esille hautauksessa. Se on maallisen isänmaan näkyvä kiitos kansalaiselleen siitä, että isänmaan värit on vaaran hetkellä säilytetty puhtaana. Sen puolesta on taisteltu, haavoituttu ja menetetty ihmishenkiä. Mutta itsenäisyys on säilytetty.

Kun katson lippua tiedostan samalla sen, että sininen risti keskellä on siinä kaikkein tärkein ja oleellisin – ilman sitä lippu olisi valkoinen ja merkitsisi antautumista. Risti ei ole antautumista ihmisten edessä. Se on antautumista ja polvistumista kaikkivaltiaan Jumalan edessä. Näin lippu nostaa mieleen myös sen toisen isänmaan – jonka kuninkaalta rukoilemme varjelusta elämäämme ja rauhaa rajoillemme.

Siniristilipun vieressä olevat liput selittävät samalla miksi Suomen lippu on keskellä. X on sotaveteraani. Hän ei toki ollut aseen kanssa taistelemassa rintamalla, mutta lottana hän on ollut sotatoimialueella ja huolehtinut siitä, että miehet saivat ruokaa. Lottien tehtävä oli vapauttaa miehiä sotilaiksi muista tehtävistä. Talvi ja jatkosodan aikana he pystyivät vapauttamaan 100 000 miestä muihin tehtäviin. Siinä työssä hän joutui kohtaamaan sodan raadollisuuden kahden sodan aikana. Siitä muistoksi hän on saanut veteraanien tammenlehvätunnuksen.

Hänen miehensä oli veteraani joka haavoittui sodassa ja invalidisoitui. Sodan jälkeen, kun he tapasivat toisensa ja avioituivat. X ei pelännyt ottaa miehekseen sodan rikkomaa miestä.

Tänä päivänä sotainvalidien näkeminen ei ole ehkä yhtä hätkähdyttävää ja tavallista, mitä se oli silloin pian sodan jälkeen nähdä nuoria miehiä rikkirevityin jäsenin koittaen selviytyä elämässä eteenpäin. He olivat menettäneet sodassa nuoruutensa ja haavoittumisen seurauksena jokin jäsenistään ja samalla ison osan tulevaisuudestaan.

Ehkä juuri lottana hän kykeni hyvin ymmärtämään sitä minkälaisesta tilanteesta hänen miehensä on tullut takaisin.

Sotainvalidien veljesliitton tunnuksena on katkennut miekka seppelen ympäröimänä. Jokainen suomalainen varmasti yhdistää katkenneen miekan sotainvalideihin. Tunnus on niin yleinen että sitä ei tule kuvana sen enempää ajatelleeksi.

Mutta miksi tunnuksessa miekka on katkennut? Miksi aseen, miekan särkyminen yhdistetään haavoittumiseen? Miehethän sodassa haavoittuivat ja särkyivät – eikä välttämättä aseet.

Miekka toisaalta on vanhanaikainen sota-ase. Mutta se on myös vallan ja voiman vertauskuva. Sodassa aseen hajottua sotilaasta tulee kuin rampa. Hän ei voi enää puolustautua, vaan on käytännössä aseeton, suojaton ja voimaton. Miekan särkyminen merkitsee myös sisäistä särkymistä. Haavoittunut on menettänyt voimansa. Jos on pysyvästi invalidisoitunut, särkyminen koskee silloin koko loppuelämää. Tunnuksessa särkynyt ase, katkennut miekka, on laitettu samalla merkitsemään särkynyttä miestä.

Särkyneen miehen puolisoksi X tuli. Särkyneiden miesten puolesta X halusi toimia myös miehensä kuoleman jälkeen. Siinä hän on tehnyt arvokasta työtä. Särkymisen hän myös itse koki sairauksien myötä. Hänestä tuli tuon katkenneen miekan kaltainen.

Mutta me olemme siis kahden valtakunnan kansalaisia. Emme ole vain suomen kansalaisia vaan myös taivaan kansalaisia.

Eräässä mielessä katkennut miekka ja seppele kelpaisi myös taivaan valtakunnan tunnukseksi. Haavoittumisen kautta, kunnia ja vapaus on säilytetty. Uusi testamentti tuntee parantajan, joka itse on haavoittunut roomalaisten sotilaiden käsissä. Hän on Jeesus Kristus. Haavoittunut parantaja. Hänen voimansa särjettiin, miekkansa taitettiin – mutta hänen kunniaansa ei viety. Ja vielä voimakkaampana hän nousi pääsiäisenä haudasta. Hän oli voittanut Jumalan vastustajan, joka meidänkin elämässämme vaikuttaa synnin ja kuoleman voimana.

Lukemani raamatunkohta kertoi lopullisesta rauhasta, jonka Jumala kerran saa aikaan. Jouset ja miekat särjetään eikä sotia käydä enää lainkaan.

Se on ihana kuva kaikille niille, joiden muistoissa sodan kauheudet ovat piinanneet.

Vankien vaihtaminen ja 
Mielikuvituksen kamera

Jos mielikuvituksellani olisi kamera, esittäisin teille kaksi kuvaa.

Toisessa kuvassa nuori sotavanki on asetettu istumaan seinän edustalle ja hän on siinä syvissä ja pelonsekaisissa mietteissään.

Toinen kuva on hauskempi. Siinä x on jälleen istumassa. Hän on kotona ruokatunnilla likaiset haalarit päällään ja joka puolelle hänen ympärilleen ja alleen on puoliso laittanut sanomalehtiä.

Osaatte varmasti hyvin sijoittaa nämä kuvat hänen elämäänsä.

Ensimmäinen kuva vie meidät sota-aikaan. Siellä taistelu oli vihollisen ylivoimaa ja venäläiset valtasivat nopeasti aseman. Siinä melskeessä X jäi vangiksi. Heidät riisuttiin aseista. He eivät menettäneet henkeään, mutta menettivät vapautensa.

Heidät marssitettiin ulos ja asetettiin istumaan riviin seinän edustalle. Silloin x ajatteli, että heidät ammutaan siihen paikkaan. Mutta heitä lähdettiinkin kuljettamaan vankileiristä toiseen.

Sodassa vangiksi jääminen tiesi jatkuvaa epävarmuutta omasta kohtalosta. Kaukana kotoa vihollisen vangitsema nuorukainen koki olonsa varmasti turvattomaksi. Kansainvälisiä lakeja oli toki olemassa, mutta todellisessa tilanteessa ne eivät aina paljon painaneet. Kuka saisi tietää mitään, jos miehet olisi teloitettu. Kuka olisi joutunut siitä vastuuseen.

Onneksi sota pian päättyi ja alkoi neuvottelu vankien vaihdosta. X vapautui puolen vuoden vankeuden jälkeen. Vaihtamiseen tarvitaan aina jotakin vaihdettavaa. Jos vankeja olisi ollut vain toisella puolella, heidät olisi tarvinnut lunastaa. Ilmaista ei ole mikään. Vangeista oli tullut ikään kuin vastapuolen ‘omaisuutta’. Sille oli hinta. Nyt kummallakin osapuolella oli mitä vaihtaa.

Suomalaiset sotavangit kuljetettiin vankien vaihdon jälkeen Hankoon sotasairaalaan, jossa heitä pidettiin karanteenissa. Miehet olivat usein sairaita ja huonossa kunnossa. Aliravitsemus ja muutenkin huonot olot olivat tehneet tehtävänsä myös X.

Toinen kuva on sodan jälkeen, kun asutaan jo Harjavallassa. X on löytänyt puolison ja käy vuorotöissä.

Kuva jonka teille jo esitin oli ruokatunnin aikana ennen kuin tehtaalla oli oma ruokala toiminnassa. Koska koti oli tehtaan vieressä, sinne ehti hyvin syömään ruokatunnilla. Niinpä x tuli kiireisesti haalarit päällä kotiin ja puoliso sijoitteli sanomalehtiä hänen alleen, koittaen varjella tehtaan pölyjen ja lian leviämistä kaikkialle huoneistoon.

Mutta ensimmäiseen kuvaan verrattuna tulee mieleen, että jos vapautensa voi menettää sodassa, sen voi menettää myös avioitumalla. Mutta avioituessa se on aina vapaaehtoista, siinähän on kysymys sitoutumisesta. Silloin ihminen ei ole enää vapaa, vaan hänellä on velvollisuuksia puolisoaan ja perhettään kohtaan. Se on tavoittelemisen arvoinen asia. Se on vapauden käyttämistä hyvällä ja oikealla tavalla.

Viholliselle vapautta ei luovuteta, mutta rakastetulle se mielihyvin annetaan. Niin on käynyt jollekin toisellekin täällä. Kultaiset siteet yhdistävät.

Meitä ihmisiä koskee laajassa mittakaavassa myös kahdenlaiset siteet. Raamatun alkuluvut kertovat siteistä, joissa koko ihmissuku on vangittu kuoleman ja kadotuksen pimeyteen synnin kahlein.

Mutta on olemassa myös toisenlaiset siteet. Jumala on sitoutunut ihmisiin rakkauden sitein. Jumalan rakkaus on voimakkaampi. Uusi testamentti kertoo vapauttajasta. Tuo vapautuksen tarina kerrotaan monin sanoin ja monin tavoin. Hän on katkaissut synnin ja kuoleman siteet. Hän on ostanut meidät vapaaksi. Järjestettiin suuri vanginvaihto, jossa Jumalan Poika antoi lunnaiksi oman elämänsä meidän puolestamme, meidän vapauttamiseksemme. Siksi sanomme Jeesuksesta, että hän on lunastajamme ja vapahtajamme.

Kultaiset rakkauden siteet yhdistävät meidät Jumalaan. Siksi saamme jo täällä maan päällä yhtyä siihen vapautettujen virteen, jossa kiitämme pelastajaamme.