Hautaus – 21. avioliitosta, puolisosta, rakkaudesta (naimattomuus)
Kunnes kuolema erottaa
Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Olen varma siitä, että ei kuolema eikä elämä … ei mikään voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa. (Room 8:35, 38-39)
Aviopari oli elänyt 50 vuotta yhteistä elämää iloissa ja suruissa. Aina joskus olivat muistelleet, kuinka alttarilla Jumalan kasvojen edessä olivat luvanneet rakastaa ja kunnioittaa toista kaikissa elämän vaiheissa, kunnes kuolema heidät erottaa.
Yhteinen taival on kuljettu nyt loppuun asti. Kuolema on erottanut puolisot toisistaan, mutta myös lapset vanhemmastaan ja sukulaiset omaisestaan.
Keskellä surua tämä ero tuntuu musertavalta ja lohduttomalta. Jumalan rakkaus meitä ihmisiä kohtaan on kuolemaakin voimakkaampi. Ei edes kuolema voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta. Kristus on voittanut kuoleman. Jumalan rakkauden säteet murtautuvat kuoleman pimeyteen ja tuovat iankaikkisen elämän valon jokaiselle joka turvautuu Kristukseen.
Leski siunataan hautaan puolison viereen
Room. 8:35,38-39
Hyvät ystävät. Vuonna 20xx tällä paikalla siunattiin teidän isänne / isoisänne viimeiselle matkalle. X jäi yksinäiseksi monen yhteisen vuoden jälkeen.
Silloin muistotilaisuudessa puhuin rakkaudesta, joka alttarilla tehdyn lupauksen mukaan oli kestänyt hyvinä ja pahoina päivinä aina kuolemaan asti.
Tuo vihkimisessä annettu lupaus oli tärkeä. Mutta siinä lupauksessa ei puhuta mitään siitä tilanteesta, kun tämä lupaus on pidetty loppuun asti. Mitä sitten tapahtuu kun toinen jää yksin ja kuolema erottaa puolisot toisistaan? Mikään ei valmista meitä siihen tilanteeseen.
Kun me viime torstaina muistelimme teidän äitiänne ja keskustelimme hänen elämästään työhuoneessani – minusta oli arvokasta huomata, että kykenitte silti liikuttumaan onnelliseen nauruunkin niiden muistojen äärellä, joita teillä äidistä oli. Jokin menneisyyden muisto tuli aidosti mieleenne ja se nosti ilon. Sitä samaa naurua koitte hetken muistossa kuin, mitä silloin joskus koitte hänen kanssaan. Sitä muisteleminen on. Muistoissa tavoitetaan jotakin siitä todellisuudesta, joka on menneisyydessä koettu. Niitä eletään ajatuksissa yhä uudestaan ja ne antavat voimaa.
Room 14:7-9 Kukaan ei elä itseään varten
X eli naimattomana, ei sitonut itseään puolisoon. Silti täysin vapaa ei ole meistä kukaan. Aina meillä on joitakin siteitä. Suurin vapaus ei ole vapautta rajoituksista. Se saavutetaan vain sitoutumisen kautta – Jumalassa. Vapaus Jumalasta ei ole vapautta. Se on ajelehtimista.
Jos onkin antautunut elämän virran vietäväksi. Vapautta silloin on, että antautuu, mutta se että antautunutta viedään ei ole vapautta. Voidaan myös ajatella, että elämän virta on Jumala. Vapauteen kuuluu, että voi useimmille asioille sanoa halutessaan ei. X sanoi joillekin asioille ei – ehkä se johtui siitä, että hän halusi sanoa elämälleen kokonaisuudessaan kyllä.
Ruusu
Minulle kerrottiin, että aina kun X vei lahjaksi onniteltavalle kukkia, hän lahjoitti punaisia ruusuja. Ruusun hento, pehmeä ja samettinen kosketus ja hieno tuoksu muistuttavat että on olemassa asioita, joiden suhteen on toimittava aivan toisin kuin kilpailun ja itsekkyyden rautaiset lait edellyttävät. Sen lisäksi, että ruusut ovat kauniita, kukkien kuningattaria, niihin liittyy runsaasti symboliikkaa.
Ruusu ja rakkaus kuuluvat yhteen. Ruusu kertoo nimenomaan syvästä rakkaudesta. Kaikki kukat kertovat toki rakkaudesta. Mutta ehkä vain ruusuihin liittyy ajatus rakkaudesta, joka on valmis uhrautumaan. Punaiset ruusut yhdistyvät mielessä vereen. Rakkaus saa laittamaan itsensä alttiiksi toisen puolesta.
Ei vain rakkaus puolisoon edellytä tällaista rakkautta. Myös isänmaanrakkaus näyttäytyy verenpunaisena ruusuna. Uhrausten joukkoon kuuluu itsensä antaminen myös vapauden ja isänmaan puolesta.
Me olemme kirkkovuodessa jättäneet jouluajan taaksemme ja laskeudumme paastoon. Pitkänäperjantaina kirkko on riisuttu kaikesta väriloistostaan. Se on puettu mustiin. Mutta mustan ja harmaan keskeltä voi katse silloin tavoittaa alttarilta viisi punaista ruusua.
Kristillisessä perinteessä ruusu on ollut Kristuksen symboli. Pitkänperjantain ruusut tuovat mieleen Jeesuksen ristin ja hänen viisi haavaansa. Kristuksen viisi haavaa ovat hänen kärsimyksensä viisi ruusua. Kärsimys ja kuolema, haavat ovat muuttuneet kauniiksi kukkasiksi. Ne ovat Jumalan ruusutervehdys meille synnin ja kuoleman varjon maassa eläville ihmisille…
Näin jokainen ruusu, joka laskettiin Niilon haudalle, puhuu myös Jumalan rakkaudesta, joka ylettyy kuoleman rajan yli.
Joh 21:15-19 – “Rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?”
Rakastatko sinä minua. Kysymys rakkaudesta on elämän suuria kysymyksiä. Siinä tarkasteltavana on elämämme syvimmät sitoumukset. Rakkautta ihminen tarvitsee enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Jokaiselle meistä on elintärkeää, että meillä on tukenamme ihmisiä, jotka välittävät meistä ja huolehtivat meistä silloin kun itse olemme siihen liian avuttomia ja heikkoja.
Ihminen kysyy myös Jumalalta saman kysymyksen. “Rakastatko sinä minua? Mitä minä merkitsen sinulle?” Me tiedämme, että Jumalan vastaus rakkauden kysymykseen on myönteinen. “Minä rakastan sinua. Minä haluan pelastaa sinut.” Näin hän meille vastaa. Mutta on oikeutettua, että myös hän voi esittää tämän kysymyksen meille. Kysymys ei varmastikaan päästä meitä helpolla. Mitä me vastaisimme hänelle?
Evankeliumissa Pietari, joka kolmesti oli kieltänyt tuntevansa Jeesuksen, joutuu nyt vastaamaan Herralleen kolmesti yhteen ja samaan kysymykseen. “Rakastatko sinä minua?”
Tuo kysymys sai Pietarin surulliseksi. Hän tunsi toimineensa raukkamaisesti. Hän oli kääntänyt selkänsä ja paennut paikalta, kun oli joutumassa vaikeuksiin, vaikka rakkaus olisikin vaatinut jäämään.
Sitä oikeastaan rakkaus onkin. Että sinä ei hylkää, vaan jää vierelle, vaikka tulisi vaikeuksia.
Tällaista rakkautta X oli luvannut puolisolleen ja Y puolestaan hänelle: Rakastaa myötä ja vastoinkäymisissä kunnes kuolema erottaa. Me tiedämme, että tuo rakkaus kesti kaikki koettelemukset. Mutta kuolema, joka kerran heidät erotti, on uskomme mukaan nyt liittänyt heidät yhteen.
Kyyhkynen – Ps 55
Jos saisin kyyhkysen siivet, lähtisin lentoon, etsisin lepopaikan.
X oli ollut luontorakas ihminen. Hän kulki usein metsällä, mutta kun sairaus teki metsässä kulkemisen mahdottomaksi, oli tyydyttävä siihen luontoon, mikä avautui kodin ikkunasta. Siitä seurattiin pikkulintujen elämää.
X näki kyyhkysiä kujertamassa. Hän pyysi puolisoaan paikalle kuuntelemaan sitä ääntä. Mutta kun hän tuli, kyyhkysiä ei ollut eikä ääntä kuullut. X olisi kovin mielellään toivonut puolison sen kuulleen. Siinä samalla kyyhkyset olisivat kujertaneet myös niitä rakkauden sydänääniä, joita X puolisoaan kohtaan tunsi.
Teillä oli varmasti elämässänne päiviä, jotka eivät muistuttaneet kyyhkysten kujertamiselta. Niistä vastoinkäymisistä avioliittoon astuessanne lupasitte yhdessä selvitä.
Lukemassani psalmissa kyyhkynen ei kuitenkaan ollut rakkauttaan kujertava kyyhkynen. Kuva viestitti jostakin muusta. Siinä ihminen oli ahdistusten keskellä ja toivoisi, että voisi kyyhkysen tavoin lentää johonkin pakopaikkaan. Kuoleman surun kohdattua, moni voisi ilmaista toivomuksensa samoin sanoin. Olisinpa kyyhkynen, niin lentäisin kauas pois, pakopaikkaan pois murheiden keskeltä.
Silloin kun X näki kyyhkyset, sinulta Y ne jäivät näkemättä ja kuulematta. Mutta sanoit, että X:n kuoleman jälkeen kyyhkyset palasivat ja ne kujersivat jälleen. X ei ollut niitä kuulemassa.
Mutta haluaisin ajatella niin, että ne kyyhkyset kertoivat sinulle viestin rajan takaa. Jospa nuo kyyhkyset tulivat kertomaan, että siivet ovat kantaneet X lepopaikkaan.
Kyyhkysten kujerruksella on sinulle Y tästä lähtien erityinen merkitys. Aina kun kuulen kyyhkysen kujertavan, se on viesti siitä, että sinua ollaan odottamassa.
Kuolema erottaa ja yhdistää
Aviopuolison kuoltua
Yksi kuolema
jakaa meidät kahtia,
toinen yhdistää;
kunpa vanhuuden tullen
lähtisimme yhdessä.
Arto Lappi – Oravan portaat
Ymmärrän niin, että Arto Lappi on sanottanut tässä runossaan (tanka) niitä tuntoja, joita vanhuuteen ehtinyt ihminen miettii. Runoilija ei tarvitse paljon sanoja. Ehkäpä hän on kokenut jotakin tästä itse. Minusta tällaiset sanat voi vakuuttavasti sanoa vain hän, joka on jo paljon elämässään nähnyt ja kokenut. Vasta silloin sanat saavat syvyyttä, kun niissä on opitun ja eletyn makua.
Yksi kuolema jakaa meidät kahtia, hän sanoo. Tämä merkitsee sitä, että heidän on ensin täytynyt avioliiton sitein tehdä yhdeksi. X ilmeisesti mielellään kertoi siitä onnestaan, kuinka hän Y:n löysi. Voin kuvitella, että heidän rakkautensa ja heidän välinen suhteensa on ollut yhtä hyvin hoidettua kuin heidän pihansa ja puutarhansa.
Kun aviopuolisot kerran vihittiin, silloin kuultiin sanat että kaksi on tullut yhdeksi. Aviopuolisot ovat yhtä elimellistä kokonaisuutta. Siksi voidaan runon tavoin sanoa yksi kuolema jakaa meidät kahtia. Kun toinen jää leskeksi, vaille kumppaniaan, hän kokee sen juuri näin. Kuolema jakaa kahtia. Hänestä on otettu pala itseä pois. Tämä oli myös X:n kokemus. Puolison kuolema oli jotakin sellaista minkä ylitse hän ei tuntunut pääsevän. Vaan yölläkin puoliunessa etsi Y:tä ulkoa. He olivat niin jo kasvaneet kiinni toisiinsa. Ei varmaan ole väärin sanoa, että sodassa haavoittumisesta X selvisi, mutta tämä haavoittuminen oli liikaa. Tästä haavoittumisesta hän ei enää selvinnyt.
Mutta runo jatkuu yllättävällä tavalla. Silloin kun lesken aika on kuolla, se kuolema ei ole enää kahtia jakava kuolema, vaan nyt se yhdistää. Kristillinen ylösnousemususko antaa meille tällaisen toivon. Kristityllä on edessään riemullisen jälleennäkemisen aika.
Salainen toive kuitenkin lienee se, että kummankaan ei tarvitsisi kokea luopumisen tuskaa, halkaistuna elämistä, vaan voisi astua iäisyyteen yhdessä ja siksi myös kokonaisena.
