Päätös olla siunaamatta vainajaa on toistaiseksi vielä harvinainen. Se on siksi myös päätöksenä vaikea ja aiheuttaa omaisissa ylimääräistä harmia ja vihaa. Suomessa ei ole kehittynyt korvaavaa siviilitoimitusta, joka olisi luonteva ja jonka pariin omaiset voisi ohjata.
Tämän ongelman eteen joudutaan jokainen kerta, kun vainaja ei kuulu kirkkoon. Ensimmäinen asia on selvittää, onko henkilö kastettu. Jos ei ole edes kastettu, kristilliseen hautaan siunaamiseen ei ole lähtökohtaisesti mitään perustetta. Tämän jälkeen on kaksi perustavaa suuntautumista.
A) jos ei ole erityistä estettä siunaamiselle, vainaja siunataan
B) jos ei ole erityisiä perusteita siunaamiselle, vainaja jää kirkollista siunausta vaille.
Jälkimmäinen vaihtoehto on kriittisempi perusteiden suhteen. Ensimmäisen vaihtoehdon mukaan siunaus on perusteltu, jos ihminen ei ole julkisesti ollut kirkkokielteinen ja tunnustava ateisti tai jonkin muun uskonnon harjoittaja. Tämän mukaan ihmisiä pidetään Suomessa yleisesti kristillisinä ja kirkon helmaan kuuluvina, vaikka he olisivat kirkosta eronneet. Käsitys on holhoava. Sille on olemassa ehkä joitakin sielunhoidollisia perusteita, kun kohdataan omaisten suru. Ajatuksena esiintyy usein jotakin seuraavanlaista: “ei sillä N.N. ollut mitään siunausta tai kirkkoa vastaan” – mutta ei ilmeisesti mitään sen puolestakaan. Siunausta on perusteltu kirkkoon kuulumattomille myös sillä, että toimitusten kautta on mahdollista saada julistuksen piiriin paljon ihmisiä ja välittää kristillistä sanomaa. Silloin vainajan vakaumus joudutaan ohittamaan tarpeettomana asiana.
Minun mielestäni on oltava erityisiä perusteita kristilliselle hautaan siunaamiselle silloin, kun henkilö ei kuulu kirkkoon.
Jos juuri mitään perusteita ei voida esittää, kirkollinen siunaaminen käy käsittämättömäksi. Pelkkä omaisten suru ei voi olla peruste. Toimitus tehdään vainajalle Kristuksen kirkon jäsenelle, jonka uskotaan Jeesuksen tähden elävän. Hautaan siunaamisessa seurakunta saattaa jäsenensä ei vain nimettömän ja tuntemattoman voiman käsiin, vaan kolmiyhteiseen Jumalan huomaan, autuaitten joukkoon, riemuitsevaan seurakuntaan. Tiedän, että toisenlaistakin näkökantaa on esitetty. Sen mukaan toimituksen kohde ei ole vainaja vaan omaiset ja heidän surunsa kohtaaminen.
Omaiset toivoivat hautajaisia tunnelman ja seremoniallisuuden tähden. Se on ymmärrettävää, mutta ei riittävää kirkolliseen siunaamiseen. Kirkko ei ole yleisuskonnollinen laitos, vaikka se kansalaisista sellaiselta näyttääkin.
Kyseisessä tapauksessa kävi ilmi väestösuorasta, että vainaja oli kastettu lapsena. 29-vuotiaana hän erosi kirkosta. Lapset eivät tienneet tätä. He olivat siinä luulossa, että hän ei ole koskaan kuulunut kirkkoon, että häntä ei ole edes kastettu.
Vahvempi peruste itselleni näyttäytyi siinä, että hänen jälkeläisiään ei kastettu lapsena, vaikka lasten äiti kuuluu kirkkoon! Lapset seuraavat uskontokunnassa tavallisesti äitiä. Kun lapset on jätetty kastamatta, johtopäätökseni oli se, että isän vaikutus näkyy tässä menettelyssä. Ero kirkosta näyttää olleen siksi enemmän vakaumuksellista ja harkittua kuin vain esim. rahan tähden (joka sekin on arvovalinta).
Omaiset jäävät joka tapauksessa tässä tilanteessa hankalaan asemaan. Heidän surunsa ei poistu vaan lisääntyy. Miten toimitaan eteenpäin? Kerroin heille, että nyt heidän on mahdollista rakentaa tilaisuus, joka kunnioittaa enemmän vainajan vakaumusta ja elämää. Kirkollisen siunaamisen puuttuminen ei merkitse sitä, että Jumalasta ei saa puhua haudalla.
Hautaus ja sen yhteydessä järjestettävä toimitus tapahtuu tässä tapauksessa haudalla – kirkko ei luonnollisestikaan voi olla käytössä. Monistin omaisille vapaa-ajattelijoiden sivulta ”pro seremoniat” jotakin materiaalia avuksi ja sanoin, että hautaustoimiston kanssa he voivat sopia jatkosta. Haudalla he voivat laulaa jotakin, lukea runon, lausua jäähyväissanat ja laskea kukkaset.
Omaisista se tuntuu siltä, kuin kirkko kääntäisi heille selkänsä, että kirkko on armoton. Mutta kirkon kannalta tilanne on toinen. Kirkon ovi on auki kaiken aikaa tuhlaajapoikien ja -tyttöjen tulla takaisin. Vastaankin juostaisiin, mutta jos tuhlaajalapsi ei koskaan käänny ja tule askeltakaan takaisinpäin, ei kirkossa voi väkisinkään siunata – se olisi hengellistä pakkovaltaa. Kirkko ei ole siis kääntänyt selkäänsä, vaan kirkosta eronnut on kääntänyt selkänsä kirkkoon päin.
