Hautaus – 13. ihmiselämän ainutlaatuisuudesta, ihmetyksestä, arvosta

Perintö

Psalmi 16:5-8

5:Herra, sinä olet minun perintöosani,
sinulta saan ruokani ja juomani,
sinun kädessäsi on minun arpani.
6:Ihana maa on tullut osakseni,
kaunis perintö on minulle annettu.
7:Minä kiitän Herraa, hän neuvoo minua,
yölläkin kuulen sisimmässäni hänen äänensä.
8:Minä pysyn aina lähellä Herraa.
Kun hän on oikealla puolellani,
minä en horju.

Te kannatte elämässänne, arvoissanne, hänen perintöään. Tein yksinkertaisen havainnon. Teillä oli hyvä olla sisarustenne kanssa. Te viihdytte toistenne seurassa. Siinä miten te olitte keskenänne näkyi mielestäni häivähdys teidän äitiänne. Siinä iloisessa keskustelussa olisin hyvin voinut kuvitella hänet mukaan. Äidin perintö elää teissä.

- jotakin olette perineet biologisesti, geeneissä (ulkonäössä ja luonteessa, jollakin teistä on hänen käden taitonsa, jollakulla järjestelykyky, joku on perinyt huumorin, joku hänen luovuutensa, joku taas periksiantamattomuuden tai jotakin muuta.)
- jotakin taas peritte esineinä ja tavaroina, joissa tunnearvo on usein tärkein. Niissä säilyy rakkaat muistot.
- mutta henkinen perintö kulkee myös mukana. ihanteet ja arvot. Mielestäni joku tyttäristä puki tämän asian hyvin tunnustuksen muotoon, kun hän sanoi: äiti on ollut hyvä naisen malli: rohkea ja vahva nainen, ajatteleva ja avoin nainen, helposti lähestyttävä. Hän ei ole elämässä jäänyt sivustakatsojan rooliin, vaan on lujalla otteella pitänyt siitä kiinni ja usein myös ottanut ohjat omiin käsiinsä.

Äiti on jättänyt perinnön teille. Mutta on olemassa myös toinen perintö, joka ei häviä. Lukemani psalmi puhui siitä perinnöstä. Se on perintö, jonka X on saanut omakseen. Ihana maa on tullut osakseni, kaunis maa on minulle annettu.

Tämä perintö on Jumalan antama perintö meille poikansa Jeesuksen tähden. Hän on tehnyt meistä taivaan valtakunnan perillisiä. Sen perinnön ääreen X on päässyt. Se on Jumalan tuntemisen rikkautta. Se on lämpöä Jumalan rakkauden auringossa. Hyvyyden ja kauneuden loistoa. Siellä X on sama äiti ja isoäiti, jonka te olette täälläkin tunteneet. Aika ei käy hänelle pitkäksi. Maata ei siellä tarvitse paikallaan. Sielläkin on puuhaa taivaallisessa puutarhassa. Ainoastaan piha jota hoitaa on vaihtunut.

Perintötaakka

Teidän isänne ja pappanne on saapunut matkansa päähän. Matkalla on ollut pituutta 8x vuotta. Ovi x sielun maailmaan hieman raottui. Tarina on oikeastaan aika surullinen. Matkan alku oli äidin varhaisen kuoleman jälkeen vaikea. Eväät pienen pojan kasvamiseen mieheksi olivat kovin vaillinaiset. Ja osoittautui että voima vastustaa sitä tietä jota x isä kulki ei oikein tahtonut löytyä.

En tiedä onko laulaja Juha Tapio teille tuttu. Hän on viime vuosina tullut tunnetuksi myös valtakunnallisella tasolla. Levyllään: Mitä silmät ei nää hän kertoo laulussa nimeltä ‘Poika’ koskettavan tarinan pojasta, joka pohtii suhdetta isäänsä.

Laulu lähtee siitä, että lapsi oli perinyt isältään kasvonpiirteet. Näinhän yleensä on. Lapsessa huomataan vanhempien piirteitä. Sylivauvasta asti näitä piirteitä lapsesta etsitään. Kenen nenä, kenen silmät, kenen leuka jne. Luultavasti useimman kohdalla tällaista tarkastelua on tehty.

Mutta tämän lisäksi ajan kuluessa poika huomaa perineensä muutakin kuin vain ulkonäkönsä. Myös temperamentti tai luonteenpiirteet, näyttävät olevan perintötavaraa: huumorintaju, kärsimättömyys, taiteellisuus. Näiden perintöaarteiden joukossa huomaa perineensä myös vanhempiensa ikäviä piirteitä ja heidän ongelmansa, heidän epäonnistuneet tapansa yrittää ratkaista niitä. Menneiden sukupolvien velat periytyvät. Näitä velkoja kristityt kutsuvat toisinaan nimellä syntivelka.

Kertosäkeessä lauletaan koskettavalla tavalla: “Haavat polvesta polveen ne siirtyy. Kuka armahduksen tois, kun työt isien poikien poikiin piirtyy?”

Miten me pärjäämme näiden ikävämpien perintöaarteiden kanssa. Siirrämmekö ne eteenpäin omille jälkeläisillemme. Julma elämänlaki näyttää olevan se, että edellisten sukupolvien velka on maksettava, niiden haavat on parannettava ennen kuin tuo velan perintökierre katkeaa. Se tarkoittaa sitä, että ne haavat ja kivut, mitkä suvussa kulkee on pystyttävä kohtaamaan ja selvittämään.

Mutta onko meistä kohtaamaan kipuja vai toistammeko sokeana ja tiedottomana menneiden sukupolvien virheet. Onko kirouksesta tietä ulos? Vain suuri rakkaus voi sen poistaa – rakkaus, joka sulkee sisälleen kaiken sen pahan, joka minussa on ja joka minussa kulkee sukupolvien perintönä. Sellainen rakkaus löytyy Jumalassa. Rakkaus, joka ei aseta ehtoja, ei esitä vaatimuksia, vaan sulkee syliinsä sen jota muut arvostelevat, sulkee syliinsä sen, joka omasta mielestään on kertakaikkiaan epäonnistunut, kun ei näe enää mitään hyvää itsessään. Se hyväksyy luokseen ihmisen täysin riippumatta siitä, minkälainen hän on tai on ollut – mitä on tehnyt tai missä ollut.

Juuri sellaiseksi Jumalan rakkaus Raamatussa kuvataan, johon voi turvata kaiken muun pettäessä.

Tällaisen Jumalan haltuun uskomme teidän isänne. Rukoilemme hänelle anteeksiantamusta ja hyvää osaa iankaikkisuudessa.

Tilit menneisyyden kanssa on tehtävä selväksi. Tärkeää on hyväksyä se omaksi elämäkseen. tärkeää on myös kytä antamaan anteeksi, jos tuntee, että on kokenut vääryyttä. tärkeää on pyytää anteeksi sitä, mitä itse on tehnyt väärin. Anteeksianatamisen sanoissa on juuri sitä voimaa, joka irrottaa meitä menneisyydestä, joka sitoo meitä väärällä tavalla. Tämä päivä kutsuu vielä sovintoon.

Tänään on vielä tilaisuus sanoa sana joka jäi sanomatta Pyytää anteeksi sanoja joita tuli sanotuksi liikaa. Enkeli välittää tämän viestin perille.

Elämän taulu ja sen signeeraaminen

Kun x lopulta sairaalassa katsoi elämänsä kokonaisuutta kuin taiteilija valmista tauluaan – oli aika signeerata se ja hyväksyä se omaksi elämäksi. Tällaisen tilanteen eteen kuoleman edessä joutuu. Elämänsä hyväksyminen ei aina ole helppoa, jos olisi halunnut sen olevan toisenlainen, jos jotakin tärkeää jäi täyttymättä ja joutuu suremaan elämätöntä elämää. Luulen, että merkittävä asia x hyväksyä eletty elämä kokonaan omakseen liittyi juuri teihin. Te olette olleet hänen suurin kiitoksen aiheensa. Te olette kukkasia hänen taulussaan. Ja siinä taulussa teillä on jokaisella merkittävä paikka. Siksi hän on voinut hyväksyä kiitoksella kaiken omakseen. Siksi hän on voinut kirjoittaa nimensä tauluun ja luovuttaa teoksen sen tilaajalle, Jumalalle. Te olette saaneet tuntea hänen huolenpitoaan ja rakkauttaan monin eri tavoin. Te kiitätte häntä kukkasin, te, jotka olitte kukkasia hänen taulussaan.

Taulu ja talentit

X antoi itsestään eniten varmasti taiteelle. Hän on ottanut maalaamiseen ja taiteeseen liittyvän talentin käyttöönsä. Sitä hän ei ole säästänyt tai piilottanut.

Taide ja luovuus on itsestään antamista ja itsensä antamista. Siinä näkyy omalta osaltaan elämän oikea suunta. Vaikka taiteilijoilla se tosin monesti on rajoittunut vain siihen yhteen asiaan – taideteoksiin. Kun on antanut itsensä siihen niin täysin, ei jää paljon enää itsestään muille annettavaa.

Koska x oli taidemaalari ei kai ole väärin hänen hautauksessaan ajatella ihmisen elämää pingotettuna taulukankaana, johon elämän eri vaiheet tuovat värinsä. Syntyessään tähän maailmaan taulu ei koskaan ole aivan puhdas ja valkoinen. Sillä me synnymme tiettyyn sukuun, tiettyyn aikakauteen. Ne ovat värittäneet elämän kankaaseemme jo pohjavärin. Joskus tuntuu, että kehyksetkin olisi jo ennen lapsen syntymää laitettu rajaamaan elämä tietynlaiseksi. Mutta pian kankaaseen alkaa tulla oman elämämme siveltimenvetoja. Värit ja valot ja muodot. Asiat, kokemukset ja tapahtumat – kaikki piirtyvät elämän kankaalle. Jotakin sinne piirtyy meistä riippumatta ja jotakin taas sellaista, mitä sinne itse suunnittelemme.

Mutta joka tapauksessa jossakin vaiheessa tulemme tilanteeseen, jolloin elämän taulu tulee valmiiksi. Mutta oli tullut aika viimeistellä elämän taulu ja kirjoittaa oma nimi taulun reunaan ja luovuttaa teos taulun tilaajalle Jumalalle… (ks. yllä)

Te omaiset ja ystävät olette osa x:n elämän taulua. Minkälaisena te näette itsenne siinä taulussa? Kun katsomme toisen tekemää taulua, myös sitä taulua, mikä eletystä elämästä muodostuu, silloin on hyvä myös kysyä itseltään: Kuinka paljon siinä on ikään kuin taiteilijan omaa panosta ja kuinka paljon meidän tulkintaanne. Kun te arvioitte omaa suhdettanne X:ään – tilanne on hieman sama kuin kaikessa taiteen katsomisessa. On olemassa itse teos, mutta on olemassa myös katsojan tulkinta. On olemassa Mirjamin elämä tapahtunein tosiasioin, mutta on olemassa myös teidän kokemuksenne ja tulkintanne tapahtumista. Itse tapahtumat ja eletty elämä ovat todellisuutta. Ne eivät ole muutettavissa, ne ovat historiaa. Mutta teidän tulkintanne ja suhtautumisenne tapahtumiin voi muuttua. Siinä on mahdollista tapahtua suuriakin muutoksia. Yksi merkittävin muuttava tekijä liittyy anteeksiantamukseen.

1 Piet 1:6-9 Iloitsette, vaikka kärsitte. Häntä rakastatte, vaikka ette näe

Mistä koostuu hyvä elämä. Tätä kyselemme kuoleman äärellä. Elämän reunaehtojen edessä paljastuu, että elämä on meitä suurempi eikä ole meidän hallittavissamme. Aavistamme, että rajallisen elämän takana on syvempi todellisuus. Jumala. Luottamus Jumalan hallintaan voi koettelemuksissa kasvaa.

X tuli elämänsä viimeiselle rajalle, joka johtaa tuntemattomaan. Hän sai lahjoittaa oman elämänsä haavoittuvana ja särkyvänä Jumalalle siinä luottamuksessa, että Jumala ottaa sen vastaan Kristuksen tähden. Meillä ei ole tähän mitään näkyviä, konkreettisia takeita, ainoastaan usko Jumalaan ja hänen lupauksiinsa, että hän ei kuolemassakaan meitä hylkää.

Joh 14:18-19 “En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään.”

Henkilöä odotettiin samana päivänä sairaalasta kotiin. Vain vähän aikaa ja hänen piti päästä pois. Iloinen odotus vaihtui surun kyyneliin. Vielä vähän aikaa sitten ja hän oli läsnä ja ajatukset suunnattuina tulevaisuuteen. Mutta yhteinen tulevaisuus sulki ovensa.

Kun monien yhteisten vuosien jälkeen puoliso on poissa, niin silti tottumuksesta käsi etsii rakkaan kättä, mutta ei löydä. Katse etsii vieressä nukkujaa, mutta vuode on yksinäinen. Vierellä on tyhjä paikka.

Läheisemme tekevät sisimpäämme syvän jäljen. Heidän läsnäolonsa on läsnäoloa myös ajatuksissamme, sydämessämme ja sielussamme. Kun hän on poissa jäljelle jää tyhjä tila eikä sitä tilaa voi korvata mikään muu.

Se kokemus kertoo ihmisen elämän arvokkuudesta ja ihmisen salaisuudesta. Mutta enne kaikkea salaisuus liittyy Jeesuksen sanoihin ja lupauksiin: Minä en jätä teitä orvoiksi. Jeesus lupaa meille iankaikkisen elämän. Vastoin kaikkea kokemaamme me saamme uskoa, että Jumalan luona meitä odottaa uusi ja puhdas elämä. Vain vähän aikaa ja me olemme erossa rakkaistamme.

Ps 139:13-18 Sinä olet luonut minut sisintäni myöden. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, kaikki..

Syvin olemuksemme on iankaikkisesti ollut Jumalan luona. Ennen kuin meitä oli, hän tunsi meidät ja rakasti meitä. Hän ei luonut meitä katoamaan tyhjyyteen.

Mietimme mitä tarkoitusta elämämme voisi toteuttaa, kun se omissa silmissämme ei näytä merkittävältä. Se on täynnä vaikeuksia, koettelemuksia ja heikkoutta. syvimmät tarkoitukset eivät toteudu välttämättä vain onnistumisessa ja voittamisessa. Ehkä juuri niissä vastoinkäymisissä. Heikkoina ja sairaina elämämme ei ole vähämerkityksisempää. toiset ihmiset pitävät meitä ehkä vähäpätöisinä. Ihmisarvoa ei kysytä toisilta ihmisiltä. Sen antaa meille Jumala. Kun vanhana ajattelee elämäänsä, nousee mieleen kauniita muistoja. Moni asia taas on vaikuttanut häviöltä. Me saamme astua Jumalan eteen hävinneinäkin, heikoille joutuneina.

Joh 14:1-3 Elämää kohti suuntautunut oleminen

Eräs oppinut mies (Heidegger) on sanonut, että ihmisen elämä on kuolemaa kohti suuntautunutta olemista. Ajatuksessa ei varmaankaan ole meille mitään uutta. Kaikki elämä päättyy joskus maan päällä. Kukaan ei elä ikuisesti. Siinä mielessä sanonta on todenmukainen. Elämämme on suuntautunut tuolle viimeiselle rajalle. Se on hetki jolloin jätämme tämän elämämme. Annamme sen pois, kun viimeisetkin voimamme raukeavat.

Ajatuksessa on vain vaara ajatella, että kaikki päättyy kuolemaan, että koko olemassaolomme sammuu. Kristittyinä olemme ajatelleet ja uskoneet toisin. Kuolema on astumista uuteen taivaalliseen ja ikuiseen elämään. Me ikään kuin riisumme katoavan ja maallisen ruumiimme ja pukeudumme uuteen ja katoamattomaan.

Olisikin oikeampaa siksi sanoa, että tämä maanpäällinen vaelluksemme on elämää kohti suuntautunutta olemista. Se on suuntautunut kohti sitä hetkeä, jolloin voi lopullisesti astua siihen elämään, joka on täydellistä eikä tunne rajoituksia. Elämämme ei siksi ole suuntautunut vain kuolemaan, vaan kuoleman kautta päättymättömään elämään. Se on muuttamista uuteen kotiin, siihen taivaalliseen asuntoon, jonka Jeesus on meille valmistanut.

Jeesus puhuu elämästä, joka meitä kuoleman jälkeen odottaa juuri kotina. Se ei ole meille vierasta, outoa tai epämiellyttävää, vaan kodikasta, lämmintä ja turvallista, sellaista johon mielellämme haluamme muuttaa.

Kannan vettä, hakkaan puita

Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Joh. 14:1-6

x:n talossa ei tuttu käsi lisää puita enää hellan valkeaan. Tuvan pöydän ääreen ei istuta enää kuuman kupposen ääreen. Pesän valkea on sammunut ja liesi on jäähtynyt.

x eli arkipäiväistä elämäänsä tavalla, joka muille on tuttua ehkä vain kesämökillään. Puilla lämmittäminen ja vesijohdon puuttuminen. Monet suomalaiset hakevat kesämökeiltään luonnonläheisyyttä, yksinkertaisuutta, palaamista elämän perusasioiden pariin

Jokainen meistä voi hetken viivähtää eläytyvän ajatuksen kautta siinä, miten x eli. Jokainen tietää, miltä tuntuu elävän liekin aikaansaama lämpö. Tuoksu ja tulen hulmuaminen ja palavan puun rätinä ja kaikki ne pienet toimet, mitä tarvitaan tämän lämmön ylläpitämiseen. Kuinka paljon rikkaampi ja syvempi tulee arkipäivästä. Kun sellaiseen tupaan astuu, missä liekki hiljakseen hulmuaa ja puut kuumuudessa napsahtelevat – kiire katoaa, aika hidastuu ja elämän lämmin syli tuntuu paljon läheisemmältä kuin sähköliesien maailmassa.

Voi tuntua siltä, että romantisoin x:n maailmaa ja arkea, mutta ei hän varmaankaan jättäytynyt ulkopuolelle osasta mukavuuksia jääräpäisyyden takia. Ei se ollut vanhan ihmisen muutosvastarintaa. Hän tiesi, että elämä olisi käynyt sisällöltään tyhjemmäksi, jos siitä puuttuvat tällaiset perustoiminnot: pilkon puita, haen vettä, laitan tulen pesään. Ne ovat kouriintuntuvia asioita, jotka myös muistuttavat meidän elävän, sillä ne ovat juuri niitä elämää ylläpitäviä toimintoja. Ne ovat kiinni elämän sydämenlyönneissä. Näiden toimien lakatessa itse elämän virta pysähtyy.

Kaikesta mitä teemme jää myös sieluumme piirtoja. Tekomme muovaavat meitä. Minkälainen piirto jää sisimpäämme siitä, että olemme kääntäneet hellan päälle tai siitä, että olemme hakanneet puita, kantaneet ne tupaan lämpeämään, asetelleet ne pesään ja viritelleet valkean sinne?

Kun elää lähellä elämän rauhallista rytmiä, silloin kasvaa paremmin myös kiinni siihen, mikä on ajatonta ja iäistä. Silloin kuulee paremmin myös niitä ääniä, joilla Vapahtajamme Jeesus kutsuu seuraansa.

Sielun ikkuna

Käydessäni vainajan pojan luona sopimassa hautaukseen liittyvistä asioista keskustelimme x elämästä. Tuo keskustelu oli kuin pieni ikkuna hänen persoonaansa – kuin olisi katsonut ikkunasta kotiin sisälle. Ikkunasta ei näy kaikkea, mitä persoona sisimpäänsä kätkee – eihän yhdestä ikkunasta näe koko taloakaan. Mutta jotakin näkyy, ja näkemänsä perusteella voi päätellä vähän sitä minkälaista muissa sielun huoneissa on.

…

Mutta siitä ikkunasta, josta katsoin x persoonaan sisälle – siitä ei näy kaikki. Minkälainen oli hänen sielunsa sisin, uskon, toivon ja rakkauden keskus? Sitä en tiedä. Te tiedätte paremmin. Mutta kukaan meistä ei tiedä sitä täydellisesti. On joitakin asioita, jotka ovat vain Luojallamme ja armahtajallamme Jeesuksella tiedossa. Hän tuntee x elämän kokonaan.

Jos kirjoittaisit oman elämänkertasi

Mitä asioita ajattelet, että sinusta sanotaan, kun olemme tässä tilanteessa. Mitä sinun elämänhistoriassasi on mainittavaa. Mikä luonnehtii sinua, missä näkyy juuri sinun persoonallisuutesi ja tapasi elää ja ajatella.

Jos kirjoittaisit oman elämänkertasi, mitä pitäisit siinä tärkeänä mainita. Lapsuudesta jokin kokemus, ammatti, työ, sotakokemukset. Vaikka et kirjoittaisikaan elämäntarinaasi paperille toisinaan on hyvä pysähtyä katsomaan elämäänsä taaksepäin. Mikä elämässä on ollut tärkeää? Onko syytä laittaa elämänarvoja uusiksi? Oletko historiasi kanssa sovinnossa.

Meillä on taipumus kai ajatella niin, että meidän pitää tehdä elämässä jotakin sellaista, millä oikeutamme oman olemassaolomme. Että olemme hyödyksi emmekä vie vain tilaa muilta. Näinhän ei oikeastaan pitäisi ajatella, mutta niin me taidamme usein asioita järjestykseen laittaa.

- Minulla on kotona kirja, jossa tavalliset suomalaismiehet kirjoittavat elämäntarinansa (Eläköön mies). Eräs mies seuratessaan vaimonsa kamppailua elämästä ja kuolemasta tämän sairasvuoteen ääressä tiesi, että tärkeät asiat eivät liittyneet menestykseen työelämässä – hän sanoi, että oleellista oli ollut se rakastiko vai ei.

Tiedätte X elämän tarinan paremmin kuin minä. Yhdeksäänkymmeneen vuoteen mahtuu yhtä ja toista. Siihen kuului…

Mutta luulen, että X kuului niihin miehiin, jotka olivat oivaltaneet saman asian kuin elämänkertaansa kirjoittava suomalainen mies – tärkeät asiat eivät liity menestykseen työelämässä, ei sotilasarvoon tai muuhunkaan ulkoiseen tekijään.

Meidän arvomme ei viimekädessä tule siitä, että me hyväksymme elämämme kun olemme siinä tarpeeksi hyvin onnistuneet. Ei kukaan onnistu elämässään niin hyvin, ettei kaipaa sovitusta. Jokaisen elämänveden vuotaa.

Me saamme luottaa kaikkein suurimpaan arvoon ja armoon, minkä Jumala meille lahjoittaa Poikansa Jeesuksen kautta.