Hautaus – 11. vainajan sanoista, teoista

 

Jes 41:13 Minä tartun käteesi ja sanon: Älä pelkää

Keskustellessani X elämästä, minulle kävi nopeasti ilmi, että henkilö, jonka tänään saatamme hautaan, eli hyvin voimakkaasti. Hän oli kaksin käsin kiinni elämässä. Hän oli ihminen, joka antoi itsensä, voimansa ja taitonsa muiden käyttöön. Hän eli omana itsenään, mutta ei itseään varten. Hänellä oli lämmin sydän ja hyvää tekevät kädet.

Mutta hän myös seurusteli mielellään vakavimmistakin asioista. Kertoi kokemuksiaan ja jakoi elämänviisauttaan. Ei esiintyen muita parempana. Hän tunnusti olevansa ihminen, jolla on vaikeuksia ja vajavuuksia.

Elämänviisaus, jota hän muillekin jakoi, ammensi syvällisistä kokemuksista. Niitä olivat varmaan olleet kokemukset alkaen pienen pojan kokemuksista sodan jaloissa, myös kokemuksen perheen isänä, kamppailu oman pitkäaikaisen sairauden kanssa. Hän ei antanut vastoinkäymisten lannistaa itseään.

Monet viisauksista kiteytyivät sanontaan, joka oli hyvinkin omakohtainen. Vaikeuksien keskellä muistatte hänen sanoneen: “taas olen pudonnut kuoppaan, mutta kyllä minä täältä itseni ylös vielä kampean.” Kun sairaus otti voiton miehestä ja X tunsi aikansa tulleen, hän sanoi, että “nyt ei meinaa enää päästä ylös”. Taistelijankaan voimat eivät riitä loputtomiin. Uutterankin kädet uupuvat, eivätkä jaksa enää tarttua mihinkään, millä saisi itsensä ylös.

Jumala sanoo: minä tartun käteesi… Jos meidän kätemme on voimaton tarttumaan, niin Jumala tarttuu meihin. Jos me emme jaksa enää pitää kiinni, Jumalan ote ei hellitä.

Viimeinen kirje

Vainaja oli jättänyt pojalleen kirjeen, jonka hän sai avata vasta tämän kuoltua. Se on ikään kuin yhteys rajan takaa. Viesti kun kaikki on tapahtunut.

On huojentavaa tietää vaikkakin jälkeenpäin läheisensä ajatuksia lähestyvästä kuolemasta, ajatuksia elämästä ja menneestä, ajatuksia viimeisestä toivomuksesta. Tärkeää on näin saada vielä toteuttaa viimeisiä edesmenneen toivomuksia. Silloin voi osoittaa kiitollisuuttaan vainajaa kohtaan …

Kirja on hiljaisia sanoja. Sanoja vailla ääntä, mutta silti ehkä vaikuttavampia, kuin ääneen lausutut sanat. Kirjoitettuja sanoja voimme lukea monta kertaa. Voimme niitä muistella ja tutkia. Kirjeen sanoja lukiessa me olemme omassa rauhassamme etäällä sanojen lähettäjästä.

X:n kirje tulee kaukaa, vaikka sitä ei ole postitettu kilometrien päästä. Kirje on ollut odottamassa avaajaansa. Kirje on odottanut sitä, että se luetaan, että sen sanat luovat lohtua.

Herramme Kristus ei itse kirjoittanut mitään, mutta hän itse on elävä kirje Jumalan luota. Hän on Jumalan hiljainen Sana, Jumalan rakkauden ja sovituksen sana.

Tämä Jumalan Sana on meille tänään lohdutuksen sana, sillä se puhuu meille iankaikkisesta elämästä.

Ps 102:2-3, 12-13 Joutsenlaulu

X:n kesämökillä, jossa tämä viihtyi erityisen paljon oli viimevuosina tullut merenlahdelle aina juhannuksen aikoihin joutsenpariskunta pesiytymään. X oli toivonut näkevänsä nämä joutsenet ennen kuolemaansa. Tämä toive toteutui. Hän näki joutsenet ja niiden kolme poikasta. Joutsen on kaunis lintu, mutta se nostaa usein kaihon mieleemme. Uskomuksen mukaan joutsen tietää lähestyvän kuolinhetkensä, jonka tullessa se laulaa haikean valituslaulunsa. Tästä tulee sanonta joutsenlaulusta.

Näillä merenlahden joutsenilla se laulu on vielä laulamatta, mutta X:n joutsenlauluna voidaan pitää hänen viimeisiä kuukausiaan mökillä. Se oli laulua ilman sanoja, ilman ääntä. Joutsenlauluun sisältyy jollakin tavalla koko mennyt elämä, ilot, surut ja kaikki merkittävät elämän hetket. Siksi se on haikea ja kaunis laulu.

Kristillisessä symboliikassa joutsenen laulusta tuli kuolemanhätäänsä julki huutavan Vapahtajan vertauskuva. Viimeiseksi sanoiksi Jeesus sanoi: “Isä sinun käsiisi minä annan henkeni.” … Nämä sanat voivat olla myös sanoja, joihin X sydämessään yhtyi.

Viimeiset sanat / teot

Kun joku läheinen ihminen on kuollut, tarkkailemme ja kertailemme usein vainajan viimeisiä vaiheita miettien onko siinä ollut kätkettynä jotakin sellaista, mikä ennakoi tulevaa. Onko kuolema ilmoittanut itsestään. Onko vainaja tullut eläessään lausuneeksi jotakin, johon on sisältynyt kuoleman sanat. Ajattelemme usein olevan niin, että henkilö saattaa tietämättäänkin valmistautua kuolemaan. Ruumis tietää sen, mikä ajatukseen ei ole vielä tullut.

Kaikki elämämme tapahtumat ovat samalla vuoropuhelua Jumalan kanssa.

Kai sää tuut

Kun ihminen on riisuttu terveydestään ja tietää enää odottaa vain väistämätöntä, silloin oleelliset ja tärkeät asiat terävöityvät. Ne ilmaistaan sairasvuoteelta yksinkertaisin lausein. “Kai sää taas huomenna tuut.” Näin X ilmaisi aran pyynnön lähimpänsä läsnäolosta ja rakkaudesta silloin, kun sitä kaikkein eniten tarvitsi.

Rakkaamme varmasti tulee. Hän valvoo vuoteen vieressä ja rukoilee. Hän pitää kädestä kiinni ja katsoo syvälle silmiin. Niissä hetkissä kertautuu mielessä monet yhteiset vuodet, yhteiset kokemukset, ilot, surut, taistelut, voitot ja tappiot.

Mutta kerran tulee hän, joka kutsuu meidät tästä elämästä luokseen siihen taivaan kotiin, jonka hän meille on valmistanut. Silloin me voimme vain luovuttaa läheisemme hänelle, joka on luvannut parantaa kaikki haavamme ja pyyhkiä silmistämme jokaisen kyyneleen.

Eläkeläisen soppakauha

Vie pois minun luotani virsiesi pauhu! En halua kuulla sinun harppujesi helinää. Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro. Aamos 5:23

Kun kävin juttelemassa X:n elämästä, minulle näytettiin X:n tekemä “eläkeläisen soppakauha”. Eläkeläisen soppakauha oli erikoinen kauha. Sen varressa oli nivelet. Lisäksi siihen oli pujotettu loppuun kaluttu luu ja kiinnitetty vielä langalla köyhän viimeinen penni. Sopan ammentamiseen tuo kauha oli tietenkin täysin soveltumaton. Siinä ei pysynyt mikään, kun hyvin toimivat nivelet antoivat heti periksi. Tämä taidonnäyte taitaa kuvata erinomaisella tavalla tekijäänsä: sen kahta piirrettä. X oli ensinnäkin taitava käsityömies. Jos jonkin asian voisi tehdä ilman koneita, niin hän ymmärtääkseni myös mieluummin teki työn lihasvoimin ja yksinkertaisilla työvälineillä, vaikka siihen olisi saattanut mennä aikaa monta tuntia enemmän kuin koneellisesti suoritettuna.

Eläkeläisen soppakauha ei ollut vain koriste-esine. Se oli hätähuuto kansakunnan päättäjille. Köyhän viimeinen soppaluu on kaluttu tyhjäksi. Mutta kauha, jonka yhteiskunta antoi köyhän käteen, on käyttökelvoton. Sillä ei voi ammentaa oikeutta itselleen.

Näin tuo soppakauha ilmaisee X toisen piirteen. Hän ajoi heikompien asiaa. Asettui niiden puolelle, joita ei huomioida. X eli etäällä kirkkoyhteisöstä, mutta hänessä eli käytännön kristillisyys. Se on sitä laupiaan samarialaisen kristillisyyttä, joka ei kulje loukatun ohi. Siksi halusin ottaa muistopuheen pohjaksi tuon profeetta Aamoksen lauseen. Se oli syntynyt tilanteessa, jossa ulkonaista hurskautta oli kyllä runsaasti tarjolla ja säännöllisesti toimitettua jumalanpalvelusta, mutta jotakin oleellista puuttui: Laupeus, hyvyys ja oikeus. Hurskaus ja uskonnollisuus oli vain sanoissa, mutta käytännön elämässä siitä ei näkynyt mitään. Jeesus samanlaisessa tilanteessa opettaa meitä tutuilla sanoilla: Laupeutta minä tahdon en uhrimenoja.

Pyyheliina ovenkahvassa

Hän lähti. / Ovenkahvaan ja kynnyspuulle / jäi kaipaus kukkimaan./ Se kuiskaa kysyvän suulle: / Ei erhettä milloinkaan tee, / elämän antaja meille, / vaikka tänään tuntuukin niin. / Sydän kuitenkin Jumalan teille, / jää itkien kiitoksiin. (Hilja Aaltonen)

Itse kuolemasta runo puhuu hyvin niukasti. Kahden sanan mittainen virke “Hän lähti” kertoo lyhyydestään huolimatta silti oleellisen. Meille rakas henkilö, joka oli hetki sitten luonamme, ei ole täällä enää. Hän on poissa. Minulle mieleen tästä lähdöstä tulee sellainen kuva, jossa ihminen astuu “elämä” nimisestä hämärästä huoneesta kirkkaaseen päivän valoon.

Hilja Aaltosen runossa minua puhutteli ennen kaikkea runon alku, jossa ovenkahvaan ja kynnyspuuhun jäi kaipaus kukkimaan.

Käydessäni X:n kotona, minulle kerrottiin eräs esimerkki sanattomasta viestinnästä puolisoiden välillä. Kun X oli verstaallaan askartelemassa, niin Y saattoi laittaa ovenkahvaan pyyheliinan merkiksi siitä, että mies voi tulla sisälle kysymään, mitä asiaa vaimolla on. Tällainen hieno ja hiljainen keino lähettää viesti on syntynyt pitkän yhteisen elämän ohessa.

“Ovenkahvaan ja kynnyspuulle jäi kaipaus kukkimaan.” Näin tuossa runossa sanottiin. Tänä surun päivänä näen ajatukseni silmin tuon pyyheliinan jälleen kerran ovenkahvassa roikkumassa. Se kertoo sitä samaa viestiä, mitä se on siinä lukemattomia kertoja viestinyt. “X, tule tänne rakkaasi luo.” Voin ajatella tuon liinan sille paikalle siitä huolimatta, että tiedämme sen järjellä ajatellen turhaksi. X ei tule takaisin. Verstaan sorvia ja muita koneita käyttävät toiset kädet.

Jos emme voi puhua X:lle, jos hän ei ole enää näkemässä pyyheliinaa, niin meillä on kuitenkin mahdollisuus puhua Jumalalle rukouksessa.

Sellaista, minkä edestään löytää, ei pidä tänään tehdä

Sydämen palavuus

X kuvasi äitiään oikeudenmukaiseksi ja realistiseksi ihmiseksi, hyväsydämiseksi mutta ei herkkäuskoiseksi. Hän odotti ja toivoi ihmisiltä hyvää, mutta tiesi, että toisinkin voi käydä. Ihmisestä, joka ulospäin on vaikuttanut rehelliseltä saattoi paljastua koettelemuksessa joitakin piirteitä, joiden tähden luottamus häneen ei säilynyt – ja usein X vaistosi tämän jo ennakolta. Hänellä oli kyky nähdä ihmisiä tavallista syvemmälle. Hän ehkä pystyi herkemmin tulkitsemaan/havaitsemaan ihmisessä niitä viestejä, jotka osoittivat hänessä ristiriitaisuuksia.

Tällaisia ihmisiä, jotka itse ovat ankaran oikeudenmukaisia, jotka eivät tee filunkia, tai yritä päästä helpommalla, kun toisten silmä ei huomaa. tällaisia ihmisiä, jotka näkevät muiden ihmisten lävitse – Luulen että heitä vähän pelätään. Heitä pelätään, koska siinä katseessa on kipinä jumalallista polttavuutta, joka uppoaa omaantuntoon asti ja muistuttaa siellä omista virheistä.

Tällaisesta ihmisestä minulle tulee mieleen, että heillä on jonkinlainen ankara sisäinen kurinalaisuus. Ikään kuin puhdistava tuli olisi polttanut ihmisestä epäoleellisen roskan pois. ihmisellä on silloin voimaa ja tahtoa, jota eivät pikku houkutukset häiritse. Pahalle ei anneta edes sitä pikkosormea.

X oli tällainen sydämen palavuus. Oikeudenmukaisuuteen. Sellaisia ihmisiä saatetaan toisaalta pelätä – ajatellaan että he eivät ymmärrä ihmisten heikkouksia.

Mutta kuvaus olisi yksipuolinen, jos se jäisi tähän. Sydämen palavuus ei ollut vain oikeudenmukaisuuden tulta, siinä oli myös hyväsydämisyyden lämpöä eli viisautta ja armeliaisuutta.

Oikeudenmukaisuuden periaate yhdistyi viisauteen kiteytyessään sanontaan tai sananlaskuuun.

“Sellaista, minkä edestään löytää, ei pidä tänään tehdä”. Harkinnan pitäisi kulkea kaikkien tekojemme edellä. Siihen ajatelma kehottaa. Jos on jotakin, mitä emme voi tehdä niin, että säilyttäisimme samalla hyvän omantunnon, se pitäisi jättää tekemättä.

Teoilla on seurauksensa – eivätkä ne jätä meitä rauhaan. Me kohtaamme edestämme uudelleen sen, minkä selvittämättä taaksemme olemme jättäneet

Sananlaskua ja elämänviisauksia ei tarvittaisi jos aina toimisimme oikein ja hyvän harkinnan mukaan. Mutta useimmat meistä taistelevat heikkouksiensa kanssa, ovat ristiriitaisia ja toimivat ajattelemattomasti ja joutuvat katumaan.

- X lausui sananlaskunsa myös itselleen… kukaan ei ole täydellinen

- Jumala on Jeesuksen kautta puuttunut maailman kulkuun juuri siksi, että tekojen seurauksien umpikujasta olisi jokin pääsy ulos.

Kuolevan viimeiset sanat, Hoosianna
Luuk 23:32-33, 39-46

Lukemassani evankeliumissa on kuvattu kolmen ihmisen kuolema ja samalla näiden kolmen ihmisen viimeiset tunnetut sanat. Kolme kuolemaa, kolme ulkoisesti samanlaista kohtaloa, mutta kuitenkin ne poikkeavat toisistaan suunnattomasti. Yksi kuoli kirous ja Jumalan pilkka huulillaan. Mitä ilmeisimmin hän oli täynnä pettymystä, katkeruutta ja vihaa. Toinen ryöväreistä hyväksyy tilanteensa. Hän tunnustaa syntinsä ja rukoilee Jeesusta muistamaan häntä. Ja lopulta kuulimme myös Jeesuksen viimeiset sanat kuolemansa edellä, kun hän jättää elämänsä taivaallisen Isän käsiin. Ristillä vieretysten ovat sydämensä kovettanut armoton mies, sydämensä särkenyt, armoa kaipaava mies ja keskimmäisellä ristillä sydämensä muiden puolesta uhrannut, armoa jakava Jeesus.

Ihmisen viimeiset sanat ennen kuin he erkanevat tästä maailmasta on nähty aina merkittävinä. Jos sanotaan, että lapsen suusta totuus tulee, niin sama mielestäni pätee myös kuolevan ihmisen sanoihin. Kuoleman taustaa vasten sanat saavat syvyyttä ja voimaa. Inhimillisten tekijöiden ei ajatella enää vääristävän paljon sanoja. Siihen ei ole tarvetta.

Toiseksi silloin kun ihminen on elämän ja kuoleman rajalla ja portti on aukeamassa, ajattelemme kuolevan ihmisen näkevän toiselle puolelle rajan. Kuoleva ihminen näkee sinne mikä on meille hämärän peitossa. Viimeisissä sanoissa ikään kuin tulee myös meidän katsottavaksemme välähdys siitä maailmasta, ja siitä rajasta, joka meidän jokaisen on kerran ylitettävä.

X oli maannut sairaalassa ja vähän ennen kuolinhetkeään hän oli levittänyt kätensä ja sanonut: Hoosianna ja nukahtanut sitten viimeiseen uneensa. Mitä hän tuolla viimeisellä rajalla näki? Mitä hän tarkoitti sanoessaan: hoosianna?

Tuo huuto oli ilohuuto, jolla toivotettiin Messias-kuningas tervetulleeksi. Sana on siis tulvillaan iloa, riemua ja onnea. Mutta sanan sisältö viittaa vapahduksen ja pelastuksen kaipuuseen – siinä on näkyvissä ihmisen ahdinko. Sana on alkuaan hepreaa ja se tarkoittaa: Auta, pelasta.

Sanassa näkyy sekä ilo että pelastuksen kaipuu. Huuto voi saada iloisen merkityksen vain silloin, kun tuo pelastaja on lähellä – kun ihminen näkee jo ahdinkonsa päättyvän pelastajan lähestyessä. Siksi ajattelen, että Martta näki Jeesuksen, pelastajan ja Vapahtajan ja kohdisti sanansa hänelle.

Pienet käden liikkeet

Hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Ilm 21:3-4

Kaksi asiaa jäi minulle mieleen yhteisestä keskustelustamme. Molemmat kertovat omalla hiljaisella tavalla puolisoiden välisestä rakkaudesta ja läheisyydestä. Nuo kaksi kuulemaani asiaa ovat oikeastaan aika pieniä käden liikkeitä pään läheisyydessä – kun kumpikin lohduttaa toista.

Viimeisenä iltanaan X esitti pyynnön puolisolleen, että Y kampaisi hänen hiuksiaan. Mutta kun pysähtyy tämän tapahtuman läheisyyteen, paljastuu jotakin syvää jopa sydäntä riipaisevaa. Kun ihminen on sairas ja voimaton. Kun hän pelkää edessä olevaa tuntematonta. Kuinka hyvältä tuntuukaan silloin rakastamasi ihmisen käden hellä kosketus pään päällä.

Siinä tilanteessa me olemme pienen lapsen kaltaisia – kuvittelen ainakin, että se mitä eniten silloin kaipaa on juuri tämä: joku silittää päätämme niin kuin äiti joskus muinoin lohdutti meitä, kun meillä oli suru, kun me pelkäsimme, kun vastaan tulevat asiat olivat meitä suurempia emmekä voineet niitä mihinkään poistaa emmekä väistää. Äiti lohdutti: älä pelkää. Sinulla ei ole hätää. Kaikki menee ihan hyvin.

Me miehet olemme kasvaneet sellaisiksi, että tällaisia pyyntöjä tai toiveita ei voi suoraan esittää. Uskon että pyyntö kampaamisesta piti sisällään toiveen, että rakkaimpamme silittäisi ja hyväilisi meitä siinä tilanteessa, joka on elämämme kaikkein vaikein.

Toinen käden liike tapahtui silloin, kun X kohotti kätensä ja pyyhki kyyneleet vaimonsa poskelta ja sanoi: “Älä itke äiti”. Siinä myös oli käden hellä kosketus. Sormet tunsivat toisen surunkyyneleet ja halusivat lohduttaa.

Suru ei häviä vielä sillä kun kyynel pyyhitään. Mutta suru voi helpottua kun saa jakaa sen toisen kanssa. Suruun tuo helpotusta, kun voi uskoa, että se, mihin rakkaamme on kutsuttu, on parempi tätä nykyistä olotilaamme. Ja että siellä kerran voimme toisemme jälleen kohdata.

Halusin kuulla äänesi

Vainajan veli sanoi heidän soitelleen aina toisilleen. Siinä puhuttiin niitä näitä, mutta varsinainen viesti oli tämä: “Ei minulla mitään asiaa ollut, mutta halusin vain kuulla äänesi.”

Äänen kuuleminen on meille viesti läsnäolosta, hyväksynnstä ja rakkaudesta tai välittämisestä. Yksittäisiä sanoja merkittävämpi on se, että tuo toinen on olemassa ja voin kokea yhteyttä häneen.

Voisiko rukouselämämme olla joskus samanlaista. Ei meillä varsinaisesti mitään asiaa Jumalalle ole, mutta haluaisimme tuntea hänen läheisyytensä ja kuulla hänen äänensä.

X viihtyi luonnossa, metsässä. Hän tapasi sanoa, että hänen kirkkonsa katto on korkealla. Siellä voi tuntea Jumalan läheisyyttä. Yksittäisillä sanoilla ei ole niin merkitystä, kun saa tuntea olevansa yhteydessä häneen.

Mutta selvimmin hänen äänensä kuulemme Raamatusta. Vaikka tunnemmekin hänen läsnäolonsa luonnossa, niin Raamatusta vakuutumme, että hänen läsnäolonsa on anteeksiantaavaa ja rakastavaa.

Jos kirjoittaisit oman elämänkertasi

Mitä asioita ajattelet, että sinusta sanotaan, kun olemme tässä tilanteessa. Mitä sinun elämänhistoriassasi on mainittavaa. Mikä luonnehtii sinua, missä näkyy juuri sinun persoonallisuutesi ja tapasi elää ja ajatella.

Jos kirjoittaisit oman elämänkertasi, mitä pitäisit siinä tärkeänä mainita. Lapsuudesta jokin kokemus, ammatti, työ, sotakokemukset. Vaikka et kirjoittaisikaan elämäntarinaasi paperille toisinaan on hyvä pysähtyä katsomaan elämäänsä taaksepäin. Mikä elämässä on ollut tärkeää? Onko syytä laittaa elämänarvoja uusiksi? Oletko historiasi kanssa sovinnossa.

Meillä on taipumus kai ajatella niin, että meidän pitää tehdä elämässä jotakin sellaista, millä oikeutamme oman olemassaolomme. Että olemme hyödyksi emmekä vie vain tilaa muilta. Näinhän ei oikeastaan pitäisi ajatella, mutta niin me taidamme usein asioita järjestykseen laittaa.

- Minulla on kotona kirja, jossa tavalliset suomalaismiehet kirjoittavat elämäntarinansa (Eläköön mies). Eräs mies seuratessaan vaimonsa kamppailua elämästä ja kuolemasta tämän sairasvuoteen ääressä tiesi, että tärkeät asiat eivät liittyneet menestykseen työelämässä – hän sanoi, että oleellista oli ollut se rakastiko vai ei.

Tiedätte X elämän tarinan paremmin kuin minä. Yhdeksäänkymmeneen vuoteen mahtuu yhtä ja toista. Siihen kuului…

Mutta luulen, että X kuului niihin miehiin, jotka olivat oivaltaneet saman asian kuin elämänkertaansa kirjoittava suomalainen mies – tärkeät asiat eivät liity menestykseen työelämässä, ei sotilasarvoon tai muuhunkaan ulkoiseen tekijään.

Meidän arvomme ei viimekädessä tule siitä, että me hyväksymme elämämme kun olemme siinä tarpeeksi hyvin onnistuneet. Ei kukaan onnistu elämässään niin hyvin, ettei kaipaa sovitusta. Jokaisen elämänveden vuotaa.

Me saamme luottaa kaikkein suurimpaan arvoon ja armoon, minkä Jumala meille lahjoittaa Poikansa Jeesuksen kautta.

Mummun Raamattu

Jeesus sanoi: “Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Matt 6:19-21

Tämän pyhäpäivän aihe kirkossa on ollut katoavat ja katoamattomat aarteet. Jonkinlaisia aarteita kokoaa jokainen. Jokainen haluaa tehdä elämästään rikkaan eikä köyhää. X voi sanoa, että hän oli rikas, mutta sillä Jeesuksen tarkoittamalla tavalla. Hänellä oli aarteita, joihin ruoste ei pystynyt, jotka eivät kuluneet.

Tämä aarre, jota ajattelen on X Raamattu. Se oli hänen vihkiraamattunsa. Hän oli merkinnyt sinne lasten syntymät, kasteet, vihkimiset ja heidän lapsensa. Sinne kirjan kansien väliin hän talletti läheisten kuolemat ja muutkin tärkeät tapahtumat. Siellä oli kuolinilmoituksia, lehtileikkeitä, kortteja ja erilaisia lappuja. Jopa pojan lähtö armeijaan oli huomioitu rukouksen kanssa. Koko elämän kirjo seurasi Raamatun kansien välissä. Se oli perheraamattu sanan varsinaisessa mielessä. Raamattu oli X elämänkirja ja hänen rukouskirjansa. Ei se ollut vain kansio lapuille. Kyllä Raamattua oli luettukin.

Tärkeimmät aarteet eivät ole vain sellaisia, mitä pidetään itsellä. Ne jaetaan kaikkein läheisimpien kesken. Tunnette varmaan sanonnan: Ei se ole rikas, joka omistaa paljon, vaan se joka antaa paljon. Siten kokoaa aarteita taivaaseen: antamalla jotakin toisille.

Antaa voi monia asioita. Ei vain tavaraa ja rahaa. Voi antaa jonkun kuulla kunniansa – antaa siis palautetta. X ei pelännyt kai tässäkään asiassa. Mutta tärkeimmät annettavat asiat ovat niitä, mitä annetaan tärkeimmille ihmisille – läheisille. Kolme asiaa tulee mieleen.
- aikaa
- rakkautta
- tarinoita 

Kun annetaan aikaa, annetaan toiselle korvat. Kuunnellaan häntä. Silloin ollaan toista varten ja toisen kanssa. Kiireisessä maailmassa ajan antaminen toiselle on arvokasta. Sanotaan, että aika on rahaa. Se ei kuitenkaan taida olla rahassa mitattavissa. Toiselle voi antaa aikaa silloinkin kun tuo toinen ei ole paikalla. Tämä on yksi erikoinen piirre. Kun rukoilee toisen puolesta, kun ajattelee häntä, kun tekee hänelle jotakin, esimerkiksi villasukkia. Tälläkin tavoin X antoi aikaansa rakkailleen.

Kun annetaan rakkautta, annetaan toiselle syli. Kädet eivät silloin ole suojaamassa itseä, vaan ne levittyvät ottamaan läheinen vastaan. Rakkaus on aseettomuutta, avoin tie toisen sydämeen. Rakkaus tulee ilmi eri teitä: sanoina ja tekoina. Eri tavoin. Eikä se aina ole suloista. Joskus rakkaus myös sattuu. Kun äiti kurittaa lastaan – silloin molempiin sattuu.

Teistä tuntuu oudoimmalta ehkä se, että otin tämän kolmen asian mukaan tarinoiden antamisen toiselle. Kun annamme läheisellemme tarinoita, kysymys ei suinkaan ole pelkästä viihdyttämisestä. Vaikka hyvää tarinankertojaa kuunteleekin mielellään. Siinä on kysymys kuitenkin paljon syvällisemmästä asiasta. Kun annetaan toiselle tarina tai tarinoita, silloin tälle ihmiselle annetaan hänen minuutensa, hänen historiansa. Varsinkin kun tarinat ovat tosikertomuksia. Ihminen vailla tarinoita on köyhä ja muukalainen itselleenkin. Tarinat antavat meille paikan elämässä, tietoisuuden kuka olen ja mistä tulen.

X oli rikas. Hän antoi paljon. Tässä mielessä te olette harvinaisen rikkaita. Te olette saaneet paljon sellaista, jota te voitte myös eteenpäin antaa.

Minun tehtäväni on muistuttaa teille X tarinan ja kaikkien hänen teille kertomien tarinoiden kuuluvan yhtenä säikeenä paljon suurempaan kertomukseen, siihen jonka kertoja on Jumala. Me ihmiset ja koko maailma olemme hänen tarinoitaan. Jumala sanoi tulkoon valo ja valo tuli. Näin Raamattu alkaa, kun Jumala luo sanallaan maailman – myös meidät hän on luonut.

Meidän elämämme tarinat tulevat osaksi Raamatun suurta kertomusta. Kuinka havainnollinen tässä mielessä onkaan X Raamttu, jonne elämän historiaa on kansien väliin liitetty. Nyt sinne perheraamatun väliin liitetään yksi kuolinilmoitus lisää. Yksi tarina on tullut valmiiksi.

Kun me jätämme X jäähyväiset, saamme uskoa että suuri tarina ei pääty tähän. X tarinat säilyvät teidän sydämissänne. Hänen rukouksensa ja siunauksensa seuraavat teitä. Mutta hän itse on saanut istua nyt taivaallisten tarinaniskijöiden pöytään. Kun häntä lapsena opetettiin olemaan hiljaa, niin siellä ei tarvitse vaieta.

Y, Z, W, lapset – te olette rikkaita, koska olette saaneet paljon. Nyt äitiä ja mummua ei enää ole. Onko mitään, mitä voisitte antaa hänelle vastalahjaksi. Te annatte vielä kukkaset ja kukkasten lisäksi kiitoksen, mutta antakaa vielä anteeksi, jos on jotakin sellaista, mikä on taakaksi jäänyt sisimpään ja antakaa sen hyvän kiertää, minkä häneltä olette saaneet.

Huoneentaulu

Jätä taakkasi Herran haltuun. Hän pitää sinusta huolen. Ps 55:23

Kävin X kotona. Huoneessa oli peilipiironki, lasten valokuvat ja palkinnot. Siellä kaikkein suurimpana tauluna oli huoneentaulu. Hopealla kirjoitettu mustalle pohjalle: “Heitä sinun surus Herran päälle.” Raamatun uusi käännös sanoo hieman toisin. Jätä taakkasi Herran haltuun.

Näitä huoneentaulun sanoja X usein oli katsellut ja varmasti toiminut myös tuon ohjeen mukaan. Vaikeuksien, surujen, sairauksien ja elämän taakkojen alla rukous muistutti, että Jumala haluaa kantaa meidän taakkojamme. Meidän ei tarvitse kantaa niitä yksin. Rukouksessa saamme lähestyä häntä, myös tänään kuoleman surun kohdattua.

Jätä taakkasi Herran haltuun. Hän pitää sinusta huolen. Mutta Jumalan lupaus ei ole jäänyt tyhjäksi. Hän pitää mummustanne huolen nyt uudessa kodissa. Niin saamme uskoa.

Antakaa elämän Herran kantaa myös tätä kuolemansurun taakkaa teidän kanssanne. Hän pitää teistä huolen.

Vaatteet pesuun

Yksi vanhimmista kysyi minulta: “Keitä nämä valkeavaatteiset ovat? Mistä he ovat tulleet?” He ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä. Sen tähden he ovat Jumalan valtaistuimen edessä ja palvelevat häntä hänen pyhäkössään päivin ja öin (Ilm 7:13-17)

Luin teille Ilmestyskirjasta yhden tutun kuvauksen taivaasta ja siitä joukosta, joka on kokoontunut Jumalan eteen. Syy tähän Raamatun kohtaan ei ole vain siinä, että uskomme X päässeen Jumalan luokse tuohon suureen iloiseen laulavaan joukkoon. Eräs hänen persoonaansa kuuluva piirre liittyy keskeisesti vaatteisiin.

Sanoitte, että hän kiinnitti huomiota paljon myös ulkoiseen olemukseensa, siihen miltä hän näyttää. Huono päivä muuttui hyväksi kun pääsi pojan tyttärien kanssa vaateostoksille. Samoin mummun mieliharmin pystyi kääntämään helposti toisaalle kysymällä, mummulta, onko hän tehnyt joitakin ostoksia. Niitä sitten yhdessä katseltiin.

Huomio vaatteisiin kiinnittyi myös elämän viimeisissä vaiheissa. Kun mummu joutui viimeistä kertaa sairaalaan, paita oli tahriintunut. Paitaa ei ehditty vaihtamaan. Sairaalassa X sanoi ensimmäisinä asioinaan: Kun täältä päästään, niin haetaan sitten uusi paita. Sairaalassa hän muisti usein kysyä, onko paita jo pesty – niin paljon asia häntä jäi harmittamaan.

Ilmestyskirjassa enkeli kysyy taivasnäyssään Johannekselta: “Keitä nämä valkeavaatteiset ovat?” X on päässyt sairaalasta pois. Uusi puku on hankittu, mutta se puku on taivaallinen ja koti on Jumalan luona.

Hyvät ystävät. Suomen lippu ja veteraanilippu kertovat, jotakin X:n historiasta. X oli rintamalla pesemässä sotilaiden vaatteita. Usein vaatteet olivat verestä tummuneet. Mairen puku on myös pesty – se on kirkkaan valkoinen. Pukua ei ole pesty verestä niin kuin sodassa, vaan taivaspuku on pesty Karitsan verellä, niin kuin enkeli sen sanoi. Taivaallinen vaate se tekee meidät puhtaaksi…

Huuhkaja vainajan kodissa

Mä olen kuin siipehen ammuttu lintu
Mi toisen jälkehen pyrkiä koittaa 
vaikk’ kuoleman enteet jo suonissa tuntuu 
ja raukea velttous jo kohta sen voittaa.

Mä matkani suunnan ja valkaman tiedän 
ja sinne mun toivoni vain halajaapi 
mut kohtalon nuoli mun siipeeni sattui 
se lentoni vauhtia vaimentaapi

Siks olen kuin siipehen ammuttu lintu 
ja toisien rinnalla riehua koitan, 
vaan heikko jos onkin jo siipien lyönti
niin toivon mä sentään: mä kohtalon voitan

Kasmir Leino

Ensimmäisiä asioita, joihin teidän luonanne oikein havahtuu on olohuoneessa oleva iso täytetty huuhkaja. Se oli upea näky. Se oli levittänyt siipensä; kuin lentoon lähdössä. Mutta minulle kerrottiin sen olleen siipirikko, joka ei voinut enää lentää. Lentotaitonsa menettänyt lintu on surullinen näky. Siltä on viety sen uljain ominaisuus.

Tuossa huuhkajassa minun mielessäni yhdistyy kaksi asiaa X:stä.

Ensimmäinen asia oli se, että hän oli metsällä viihtyvä mies: metsästys ja kalastus olivat hänen harrastuksiaan joiden parissa viikonloput kuluivat. Suomalaisille miehille metsä tai luonto yleensä on rakas paikka. Monille se on henkisesti tärkeämpi paikka kuin koti.

Metsällä ystävien kanssa parannettiin maailmaa. Metsä on miehille kai yleensä se paikka, jossa on vapaa vaatimuksista. Töissä on pomo ja kotona … niin. Siellä on toiset vaatimukset (vaimo) siivoamista tai jonkin korjaamista. Metsässä ei tarvitse viedä mattoja pihalle eikä väistellä pölyimuria eikä kuunnella sen pärinää. Metsällä ei tarvitse miettiä mitä vaatetta laittaa kenenkin juhliin. Siellä ei tarvitse siirtää yhdenkään pensaan paikkaa, ne ovat kaikki ihan kohdallaan.

Mutta siipensä levittänyt huuhkaja tuo mieleeni myös X:n elämän hiipumisen ja viimeiset vaiheet sairaalassa.

Monet sairaudet olivat vieneet hänet heikoksi ja elämä alkoi vähitellen sulkeutumaan kokonaan kodin sisätiloihin ja sieltä sairaalaan tajuttomuuskohtauksen kautta ambulanssilla teho-osastolle.

Toivo oli, että isä pääsee kotiin. Hän vaikutti piristyneeltä ja yhtyi jopa vuoteen vieressä hoilaavien kanssa lauluun. Hän sanoi, että haluaa nousta ylös, hän haluaa kävellä. Tuossa tilanteessa näen ikään kuin huuhkajan levittäneen siipensä – vaikka tietää ettei pääse enää lentämään.

X:n äiti oli vanhan kansan ihminen vanhoine uskomuksineen. Hän oli aikanaan sanonut, että ennen kuolemaa ihminen virkoaa täydellisesti, hänelle tulee selvä päivä. Näin oli käynyt myös nyt, kuten tiedän saman käyneen monen muunkin kohdalla.

Laimentamatonta elämää - Job 14:1,2,5

ensimmäisiä asioita joita kuulin teidän sanovan surun keskeltä, oli tämä: Valkea oli vielä pesässä.

Näissä sanoissa, tässä pienessä lauseessa tiivistyy mielessäni hyvin se, mitä kerroitte äidistänne yhteisessä keskustelussa

- Äitinne oli jäänyt yksin elämään Väinön kuoltua 14 vuotta sitten. Elämä jatkui talossa. Talon askareita hoidettiin voimien mukaan loppuun asti. Arjen askareisiin kuului myös valkean virittäminen aamulla, puuron keittäminen. Ne ovat pieniä tekoja, joilla oli suuri merkitys. Ne pitävät ihmisen elämässä kiinni.

Äitinne ja mummunne tiesi hyvin, että elämän mielekkyys säilyi siinä, että puuhasi ja passasi.

Tunne siitä, että minua tarvitaan, että en ole hyödytön, on tärkeä kokemus vanhenevilla ihmisillä. En ole toisten taakkana ja matkan rasituksena.

Vaikka mummu vain istuisi keinutuolissa tai makaisi sairaalan vuoteella, ei hän tietenkään läheisilleen ole rasite tai taakka. Mutta vanhan ihmisen oma kokemus itsestä on toisenlainen. Niin kauan arvokkuuteni ihmisenä säilyy ja itsekunnioitusta voi pitää yllä, kun saan jotakin aikaan, kun minusta on jotakin hyötyä, kun voin vaikuttaa asioihin. Jos siitä joutuu luopumaan, silloin joutuu luopumaan paljosta. Se että jää täysin toisten ihmisten varaan tuntuu oman itsen takia liian raskaalta.

X sai elää kotona loppuun asti. Hänelle tärkeämpi pitkää ikää oli hyvä elämä. – Jos kahvia laimentaa ja laimentaa, sitä saa monta kupillista, mutta jossakin vaiheessa se ei enää maistu kahvilta. X ei halunnut, että elämää pidennetään laimentamalla – elämän maku katoaa.

Tämä tuli  näkyviin mm sanoissa: ”Kitken nämä rikkaruohot vaikka henki menisi” pitävät sisällään ehkä enemmän kuin arvaamme. Nuoren ihmisen suusta sanottuna siinä olisi jotakin humoristista. Se on sanonta, joka osoittaa vain jääräpäisyyttä. Mutta liki 90-vuotiaalle kysymys on jo todellisesta vaihtoehdosta. Liika sydämen rasittaminen merkitsee hengenvaaraa. Mutta samalla siinä oli kupillinen sitä laimentamatonta normaalia elämää – mistä X halusi nauttia.

Kuva lieden valkeasta, joka jäi palamaan, puhuttelee monella tasolla. Eräs kuva, jonka se nostaa esiin liittyy elämän arvaamattomuuteen. Kuolema ei ilmoittanut tulostaan. Siihen ei ehtinyt valmistautua tavallisia iltarukouksiaan enempää. Kotiin oli tarkoitus tulla saman tien takaisin. Mutta kaikki se, mikä oli aloitettu, jäi nyt kesken. Valkea jäi palamaan. Äitinne oli tullut Jumalan säätämälle rajalle, jossa ajallinen ja katoava elämä pukeutuu katoamattomaan.

Ymmärsin myös pian, että sanat ’pesän valkeasta’ puhuttelevat meissä sitä mielen kerrosta, jossa sijaitsee ihmisen kaikkein varhaisimmat kuvat ja syvimmät tunteet, sitä mielen paikkaa, josta unet kumpuaa.

Kodin sydän on sen liesi, elävä liekki pitää lieden lämpimänä. Sieltä leviää kodin seinien sisäpuolelle niin lämpö kuin ravinto Äiti lieden äärellä leipomassa tekee kuvasta turvallisuutta ja onnea huokuvan. – silloin lieden luota leviää myös huolenpito ja rakkaus.

– maallisen elämän liekin sammuessa lieden valkea vielä palaa. Äidin rakkaus jää elämään. Muistot säilyvät.

Tuttu käsi ei lisää puita enää hellan valkeaan. Nyt pesän valkea lie sammunut ja liesi jäähtynyt kun asukas on poissa. Me jätämme hänet rakastavan Jumalan haltuun. Hänellä on antaa teidän rakkaallenne ikuinen asunto – uudet kutimet ja loputtomasti laimentamatonta elämää joka voi olla rikkaampaa ja täydellisempää kuin täällä koskaan.

Noutaja tuli hakemaan

1 Moos 1:22-24 – Sitten Herra Jumala sanoi: ”Ihminen on nyt kuin me: hän tietää sekä hyvän että pahan. Ettei hän nyt vain ota elämän puusta hedelmää ja syö ja niin elä ikuisesti!” Niin Herra Jumala ajoi ihmisen pois Eedenin puutarhasta ja pani hänet viljelemään maata, josta hänet oli tehty. Hän karkotti ihmisen ja asetti Eedenin puutarhan itäpuolelle kerubit ja salamoivan, leimuavan miekan vartioimaan elämän puulle vievää tietä.

X kuolema tuli yllättäen. Vielä samana iltana hän oli aterioinut normaalisti eikä mitään merkkejä kuolemasta ollut. Ruokahalu pain vastoin kertoo elämänhalusta ja elämänvoimasta. Siksi kun sairaalasta ilmoitettiin kuolemasta, sitä ei voitu oikein uskoa todeksi. Se ei sopinut siihen kuvaan, mikä hänen voinnistaan oli tiedossa ja näkyvissä.

Nyt on jäähyväisten aika. Omia jäähyväissanoja X taisi sinulle kertoa sairasvuoteeltaan, kun hän sanoi, että: “Nyt häntä tultiin hakemaan.” Silloin et vielä tiennyt, mitä hän tarkoitti ja kysyit lääkäriltä, mihin häntä ollaan viemässä. “Ei mihinkään”, kuului vastaus. Mutta olikin tullut toisenlaisen lähdön aika ja toisenlainen oli myös noutaja.

On asioita, joissa ihminen ei ole aktiivinen. Elämän ääripäät ovat sellaisia. Ihminen synnytetään maailmaan ja kuolemassa meidät tullaan hakemaan.

X kuvasi kuolemaa viime sanoissaan lähdöksi. Niin sitä vanhastaan kristillisessä maailmassa on kuvattu. Kullakin on oma aikansa, jolloin lähdetään ja jolloin tullaan hakemaan. Enkeli tulee luoksemme, sanoo sanan ja meidän henkemme jättää maallisen tomumajan.

Raamatussa on monia lähtijöitä: Adam ja Eva olivat niistä ensimmäiset. He joutuivat lähtemään paratiisista, siitä paikasta, jossa oli elämän puu, paikasta jossa Jumala oli lähellä ja seurusteli heidän kanssaan, paikasta jossa vallitsi lepo ja rauha. Siitä alkukodista ja onnen maasta Adam ja Eva joutuivat lähtemään. Sen jälkeen kaikki lähteminen on pikemminkin palaamista. Ihmiset ovat etsineet keinoa päästä takaisin, mutta se ei ole ollut mahdollista. Sillä Raamatussa sanottiin, että enkelit vartioivat portilla leimuavin miekoin ja estävät jokaisen syntisen astumista sisälle.

Mutta koko pitkän Raamatun historian Jumala valmistaa ihmisiä, jotta he kerran pääsisivät takaisin.

Abraham sai kehotuksen lähteä isänsä kodista maahan, jonka Jumala hänelle osoittaa. Mooses kohtasi Herran ja sai tehtäväksi hakea Israelin kansan pois Egyptin orjuudesta. He lähtivät luvattuun maahan, joka oli muistutus paratiisista, siitä oikeasta Jumalan kansan kodista.

Vasta Jeesus on sanonut olevansa portti takaisin paratiisiin. Leimuavat miekat väistyvät, kun ihmiset kulkevat hänen kauttaan sisälle. He saavat mennä sisälle, koska he kulkevat sinne Jeesuksen kautta. Se tarkoittaa, että heidät on puhdistettu synnistä, he ovat saaneet anteeksi. Siinä on tämä suuri salaisuus.

Jostakin lähdetään ja matkan jälkeen johonkin saavutaan. Enkelit kuljettavat meidät Jumalan eteen. Joillekin se voi olla pelottava hetki. Mutta kristitylle, joka turvautuu Jumalaan ja Vapahtajaan, se on autuas hetki, sillä ihminen on tullut kotiin.

Paavali kirjoiti Filippiläisille, että: Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto … En tiedä, kumman valitsisin, olen kahden vaiheilla. Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta. Teidän vuoksenne on kuitenkin parempi, että jään eloon. Fil 1:21-23

Joskus tulee kuitenkin aika lähteä sinne, mikä on meille ihmisille kaikkein parasta, vaikka jälkeen jääneille se tietää surua. X on tultu hakemaan.