Hautaus – 10. surun vertauskuvista:

Surun vaunut – Emmauksen tien matkalaiset

Kaksi opetuslasta oli menossa Emmaus-nimiseen kylään. He keskustelivat kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Heidän siinä puhellessaan ja pohdiskellessaan Jeesus itse liittyi heidän seuraansa… Luuk 24:13-18

Vaikeudestaan ja raskaudestaan huolimatta suru on usein ne vaunut, joissa siunaus istuu. Surun läpi voi loistaa taivaallinen valo. Surun vaunussa me saatamme kohdata hänet, joka meitä varjelee, joka on meitä koko elämämme kantanut.

Evankeliumissa tapaamme kaksi miestä jotka kulkevat murheellisina. He olivat surun murtamia. He olivat astuneet surun raskaasti kulkevaan vaunuun. Jeesuksen kuolema ristillä oli haavoittanut heidän sisimpäänsä eivätkä he näe lohtua edessäpäin.

Mutta pian he huomaavat, että he eivät matkanneetkaan enää yksin surunsa kanssa. Ylösnoussut Kristus liittyi heidän joukkoonsa. Ensin tuntemattomana, ensin vain kuuntelijana. Mutta sitten hänen läsnäolonsa alkoi tuomaan surun vaunuun valoa.

Näin toivon teidänkin huomaavan, että surun vaunussa on kaiken aikaa mukana hän, joka on kulkenut kuoleman halki ja on kuoleman voittanut. Hän on meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus. Me emme koskaan tee matkaa surun vaunussa yksin. Hyvä Jumala kulkee mukanamme. Hän ohjaa surun vaunuamme valoa kohti ja kohti iankaikkisen elämän toivoa.

Tähti taivaalla

Tähtiä on lukematon määrä. Ne ovat tavoittamattoman kaukana, mutta kuitenkin loisteellaan ne ovat meitä lähellä. Ne ovat meidän nähtävissämme. Kuolema koskettaa meitä samalla tavalla. Se, jota rakastamme on peruuttamattomasti poissa luotamme. Me emme mitenkään tavoita häntä enää. Mutta kuitenkin tuntuu, että hän ei ole täysin poissa. Jotakin hänestä on jäänyt. Jollakin tapaa hän elää meille edelleen. On kuin hänen tähtensä loiste tavoittaisi meidät kaukaa.

Ei liene harvinaista katsella tähtitaivaalle juuri siinä merkityksessä, että siellä jossakin lukemattomien tähtien joukossa löytyy myös se tähti, jossa rakkaani on. Tähti, joka loistaa valoa surun pimeyteen.

Ajatus kunkin ihmisen omasta tähdestä, jolle kuoltuaan palaa, ei ole uusi. Sen juuret ovat filosofien mietteissä vuosituhanten takaa. Sen mukaan sielumme tulee omalta tähdeltään. Täällä sen tehtävä on kasvaa kärsimysten kautta ja palata sitten tähdelleen.

Vaikka ajatus on kaunis, se ei ole täysin kristillinen. Jumala on luonut meidät juuri tähän maahan. Silti en halua hylätä kokonaan ajatusta omasta tähdestä, tähdestä, joka olisi erityinen juuri minulle. Raamatussa kerrotaan Aabrahamista, jonka Jumala johdatti avoi-men tähtitaivaan alle. Hän sanoi: “Katso taivaalle ja laske tähdet, jos kykenet ne laskemaan. Yhtä suuri on oleva sinun jälkeläistesi määrä.” Kirkko ja koko kristittyjen väenpaljous katsoo kuuluvansa kantaisä Aabrahamin jälkeläisten joukkoon. Aabrahamille annettu lupaus koskee myös meitä. Me olemme niitä tähtiä, joita Aabraham ihmetellen ynnäsi yhteen. Jossakin siellä on tähti, joka tarkoittaa vanhempiani, jossakin on tähti, joka tarkoittaa minua.

Koko taivaanpiiri todistaa Jumalan hyvyydestä. Siellä välkehtivät tähdet. Ne ovat kuin silmiä, jotka siunaten katsovat minua. Siellä näkyy koko Jumalan lasten joukko. He jotka ovat eläneet ennen meitä, mutta myös sukupolvet, jotka tulevat meidän jälkeemme.

Äidinkieli

Sanotaan, että “maan äidinkieli on valitus”. Monet jakavat tämän kokemuksen. Elämän ilojen ja myönteisten asioiden rinnalla ovat kuolema ja suru. Joskus ne näyttävät saavan jopa yliotteen ja lausuvan viimeisen sanan.

On kuitenkin myös sanottu: “Taivaan äidinkieli on kiitos”. Siitä voidaan alkaa puhua jo täällä ja nyt mutta ei ilman opettajaa. Meillä voi olla läheisiä kuoleman surun kohdanneita ja läpikäyneitä, jotka toimivat opastajinamme. Mutta varsinainen “taivaan äidinkielen” opettaja on Jeesus Kristus, kuoleman voittaja ja toivon tuoja.

Varjot väistyvät valon tieltä

Korkeudesta saapuu luoksemme aamun koitto. Se loistaa pimeydessä ja kuoleman varjossa eläville… Luuk 1:78-79

Evankeliumi puhui kuoleman varjosta ja pimeydestä. Tämä kuoleman surun varjo on laskeutunut yllenne. Tiedämme kyllä kuolevaisuuden varjon koskettavan kaikkia ihmisiä. Jokaisen meidän on kerran kuoltava, kuoleman varjo on näin kaikkien meidän yllä. Mutta kun on menettänyt läheisen omaisen, pimeys tuntuu silloin niin syvältä ja ahdistavalta, että siihen hukkuu.

Siunatessamme X:n hänen viimeiselle matkalleen, me kuitenkin teemme sen siinä luottamuksessa, että pimeys väistyy. Suru hellittää ja toivo valtaa alaa. Surun hellittäminen ei kuitenkaan tarkoita X unohtamista, vaan rohkeampaa luottamista siihen, että hän ei ole poissa, vaan Jumalan luona. Ahdistuksen pimeyteen koittaa valoa. Surun synkkä yö vaihtuu päiväksi. – vaikka suru vielä jää, niin pimeys sen ympäriltä väistyy – kunnes lopulta taivaallisessa jälleennäkemisessä myös suru pyyhitään pois.

Kristuksen ääni kuuluu vastarannalla. 
Psalmi 107:25-30

Kuoleman suruun on vaikea löytää sanoja. Sanoja, jotka toiselle voi sanoa ja joiden voisi uskoa auttavan surun keskellä. Se edellyttäisi astumista siihen surun maastoon, pimeyteen ja epätoivoon, missä läheinen kulkee.

Jos sinne surun pimeään maisemaan laskeutuisikin, niin ei silti ole varmaa, että läheisensä siellä tapaa. Sydänten kohtaaminen voi olla vaikeaa. Sillä surevan ihmisen sisimmässä ei asusta vain surun pimeys, siellä käy myös myrsky. Tukeva maankamara on jalkojen alta poissa – ja myrsky heittelee elämän purtta oman tahtonsa mukaan. Mitenkä tuohon veneeseen voisi astua sanomaan lohdutuksen sanoja. Myrsky ei meidän sanoistamme tyynny eikä ole ehkä tarkoituskaan. Myrsky kuuluu asiaan ja sitä kestää aikansa. Surevalle usein parasta lohtua on se, että joku tulee seuraksi edes hetkeksi samaan myrskyyn.

Luulen, että minäkin olen nyt enemmänkin kuin rannalla huutelemassa (sinne) pimeälle merelle päin. Elävänä ja tuntevana ihmisenä, minun puheeni olisikin vain huhuilua, mutta toisaalta tässä tilanteessa, jossa nyt olen, en edusta vain itseäni. Pappina minut on valtuutettu puhumaan Jeesuksen nimissä. Siksi voin sanoa näin: Mikäli minun puheessani kuuluu Jeesuksen ääni, se ääni tulee vastarannalta, ikuisuuden maasta, jonne teidän rakkaanne X on saapunut, jonne me hapuillen teemme matkaa. Siellä ei mikään myrsky enää pauhaa.

Sairaus saattaa ihmisen katsomaan omaa kuolemaansa silmiin. Kun oma aika käy kohti loppuaan on tehtävä tiliä elämästään. Silloin huomaa sen, että elämän tärkeimmät asiat eivät ole ulkomaanmatkoja eikä purjeveneitä. Tuossa tilanteessa ihminen miettii, onko elämäni ollut hyvä elämä? Hän kyselee itseltään ei vain sitä, mitä elämä on itselle antanut, vaan, olenko minä antanut itsestäni jotakin elämälle? Mikä on ollut minun panokseni? En tarkoita sitä, että meidän antimme tai uhrimme elämälle olisi jokin hinta elämästä. Se enemmänkin on hedelmä, jonka elämämme tuottaa. Mietimme minkälaista hedelmää minun elämästäni on kasvanut?

Tärkeimmät asiat elämässä ovat rakkauden hedelmiä. Vastarannalle autuuden rantaan ei kuitenkaan mennä meidän oman rakkautemme turvin. Meidän rakkautemme on vain hedelmää, jota tarjoamme matkalla toisillemme. Perille meidät ohjaa Jumalan rakkaus, hänen uskollisuutensa ja huolenpitonsa meistä luoduistaan.

surun Musta aurinko

Oli jo kuudes tunti. Silloin, keskipäivällä, aurinko pimeni. Pimeys tuli koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. Luuk 23:44-46

Luin teille evankeliumista juuri Jeesuksen elämän viime hetkistä, hänen sydämensä viime lyönneistä. Evankeliumi kertoo, että silloin keskipäivällä Jeesuksen kuollessa aurinko pimeni. Auringon pimeneminen kuvastaa varmasti hyvin myös sitä surua, mihin olette joutuneet.

Jokaiselle meille on tuttua, että aurinko nousee idästä, kohoaa lakipisteeseen ja laskeutuu vähitellen länteen, kunnes painuu kokonaan taivaanrannan taa. Ihmisen elämässä huomaamme samanlaisen rytmin. Syntyä on auringon nousu, työikä on keskipäivä, jolloin aurinko on korkealla. Elämän illassa aurinko laskee ja vanhuuden heikkoudessa viimeiset säteet värjäävät vielä kauniisti taivaan. – näin oletamme asioiden etenevän. Mutta näin ei käynyt x kohdalla. Tuntuu kuin aurinko olisikin pimentynyt ennen aikojaan. Se ei ehtinyt laskea. Kuoleman musta aurinko pimensi taivaan.

…

X:lle kuoleman musta aurinko on vaihtunut kirkkauteen. Hänelle on selvää jo se, missä me vielä haparoimme. Jeesus Kristus, joka puolestamme on kuollut, hän on voittanut kuoleman ja tuonut meille iäisen elämän.

Virressä 620, jonka pian laulamme sanotaan: “Auringon uuden antaa Jumala loistamaan, hän Kristus itse kantaa iäistä valoaan.” On olemassa surun mustaa aurinkoa kirkkaampi valo. Se valo on Kristusvaloa.

 

Musta ruusu

 

Minua ensin hätkähdytti kun kuulin toivomuksenne laskea X:n arkulle mustia ruusuja. Mutta teillä oli siihen luonnolliset syyt. X piti mustista ruusuista. En tiedä miksi hän piti niistä tai mitä ne hänelle merkitsivät. Mustaan väriin perinteisesti liittyy pimeään ja kuolemaan liittyviä ajatuksia. Mutta se ei ole koko totuus mustista ruusuista. Halusin tarkistaa lähemmin, mitä viestiä mustan ruusun yleensä on ajateltu sisältävän.

 

Ruusun varsinainen merkitys on liittynyt jäähyväisiin. Tämän tähden mustaa ruusua on joskus muinoin käytetty yleisemminkin hautajaisruusuna. Mutta se ei ollut mustan ruusun ainoa käyttö. Se saatettiin antaa myös jäähyväisruusuna ystävälle joka muutti kauas pois, eikä ollut todennäköistä, että häntä enää tapaa. Tällaiseen ruusuun sisältyi kaipaus ja rakkaus ja samalla loputon ero.

 

Kun te laskette mustan ruusun arkulle, te lausutte jäähyväiset rakkaallenne, joka ei enää palaa. Ilon värit ovat vaihtuneet surun väreiksi.

 

Mutta suurimmankin surun keskellä on toivo…